#FERRANTEHUUMA – ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

175s.

WSOY 2020

Alkuteos: La figlia oscura // 2006

Suomennos: Helinä Kangas

Saatu arvostelukappaleena

Kun tyttäret ovat lentäneet pesästään, muuttaneet isänsä luokse Kanadaan, Leda lähtee omalla autollaan lomalle Etelä-Italiaan. Hän vuokraa joka päivä saman rantatuolin, tarkkailee samaa napolilaisperhettä, kiinnostuu erityisesti nuoresta äidistä ja hänen pienestä tyttärestään, äidin eleganssista ja tiiviistä suhteesta pieneen lapseensa. Hän yrittää yhdistellä lankoja toisiinsa, ihmisiä sukulaisuussuhteiden perusteella, nimiä kasvoihin. Ja mitä todellisempia tuon tuntemattoman perheenjäsenistä kauempaa tarkkailevalle Ledalle tulee, sen syvemmälle hän sukeltaa myös omissa muistoissaan, omassa suhteessaan omiin tyttäriinsä. Ja yhtäkkiä kirja vyöryttääkin päälle hyvin ferrantemaiseen tapaan niin sotkuisia ihmissuhteita kuin kipeitä muistojakin - juuri sillä raa'an kauniilla, kaunistelemattomalla ja kipuisalla tavalla, jolla vain  Ferrante hahmoistaan osaa kirjoittaa.

Jo 14 vuotta vanhassa, vasta tänä keväänä suomennetussa pienoisromaanissaan Ferrante tarkastelee jälleen sitä mitä parhaiten osaa: äidin ja tyttären suhdetta. Siinä missä edellinen lukemani Amalian rakkaus syventyy aikuisen tyttären ja juuri kuolleen äidin suhteeseen, on Tyttären varjossa näkökulma taas äidissä. Ja oli aihe Ferrantelle jo miten tuttu tahansa, onnistuu hän jälleen tuomaan siihen jotain uutta, jotain aiemmin tavoittamatonta ja sanoittamatonta. Siitä viiltävää rehellisyyttä, rehellisen kamalia tunteita, joita meillä jokaisella on, mutta joiden sanottaminen on ollut pitkään suurin synti, josta äitiä voidaan rangaista. Se tulee esille niin Ferranten tavassa käsitellä aihetta myös tämän kyseisen romaanin päähenkilön Ledan tavassa puhua omista menneisyyden valinnoistaan. Äiti on ensisijaisesti aina äiti, niin yhteisön kuin yhteiskunnankin silmissä. Ja se, mitä näin täydellinen minuuden menettäminen voi monissa naisissa aiheuttaa, on jätetty ääneen sanomatta, kirjallisuuteen kirjoittamatta.

"Bianca huusi minulle kerran kyynelissä: olet mielestäsi aina kaikkein paras; ja Marta: miksi sitten hankit meidät, jos koko ajan vain valitat meistä. Tyhjiä sanoja, pelkkiä äänteitä. aina tulee hetki, jolloin lapset kysyvät vihaisina ja onnettomina: miksi sinä synnytit minut."

Äitiyteen sukeltaminen on yhteiskunnallinen normi, joka pyrkii pakottamaan jokaisen lisääntyneen ja lastensa kanssa elävän naisen yhteen, tietynlaiseen muottiin. Sen vapaaehtoisuus on parhaimmillaankin kyseenalaista: väittäisin jopa, että se ei ole sitä ollenkaan, toiset vain mukautuvat sen luomiin odotuksiin paremmin kuin toiset. Ja ne jotka eivät mukaudu - he ovat tarinoiden roistoja, kylmiä ja julmia, epäpyhiä ja yhteiskuntakelvottomia. Lapsensa hylkäävä äiti on pahinta, mitä kulttuuri usein meille kirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa tarjoaa, mutta toisaalla uraa luovat isät ovat myyttisiä sankareita, status quo, joiden läsnäolon perään juuri kukaan ei kysele. Toki tähän on tullut muutosta, paljonkin, mutta rakenne on edelleen täysin sama. Vai milloin olet viimeksi nähnyt naistenlehden kyselevän isältä, miten hän yhdistää työn ja perheen? Entä milloin nainen on ensisijaisesti ollut kiinnostuksen kohde vain hänenä itsenään, ei suhteessa jo syntyneisiin jälkeläisiinsä?

Äitiys on suuri rooli, mutta kulttuurissamme sitäkin kapeampi. Odotamme jokaiselta äidiltä edelleen täydellistä sitoutumista, pyyteetöntä rakkautta ja uhrautumista. Väsymyksestä on toki saanut lähiaikoina myös jo onneksi puhua, mutta harvassa on kirjallisuus, joka sanoittaa  näin moninaisesti tunteita kaiken vaatimusten takaa. Maailmasta, jossa mies menestyy, ja lapset imevät äitinsä tyhjäksi, mykäksi hoitajaksi, jolla saakin olla unelmana vain hoivata lapsosiaan näiden ensimmäiset elinvuodet. Mutta onneksi meillä on kirjallisuus, yhä laajenevat representaatiot, lupa jo puhua tunteista, jotka tuntuvat eläimellisiltä ja alkukantaisen kielletyiltä vain siksi, että normaalisti äitiyttä saa käsitellä vain tietyllä tavalla. Onneksi meillä on Ferrante.

Kirjallisesti Tyttären varjo on hieno ja tiivis teos, joka jättää jälleen kauniisti tilaa riviensä väliin. Se tuntuu hurjan tutulta, Napoli-sarjaa rakastavalle kuin paluulta Lenun ja Ninon väliseen suhteeseen, aikaan kun Elena jättää lapsensa miehelleen. Siinä on paljon samaa, mutta silti suurta sivustakatsojan kärsivällisyyttä, hiljaista huutoa tuuleen. Se on eheä, hiottu ja kaunis romaani. Ferrantea parhaimmillaan.

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja