TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

374s.

Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteride, 2008

Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu