Kaksi toista romaania, vuoden 2019 julkaisuja kirjailijoilta, joiden esikoiset sykähdyttivät. Kaksi kirjaa, täysin erilaista, ja silti samantyylistä, samaan postaukseen niputettavaa ja peräkkäin luettua. Kaunista ja herkkää, monikerroksista ja hyvin vahvasti omaa makuani kuvaavaa teosta. Sitä ovat sekä Stormin että Sandun toisinkoiset, esikoisen jälkeiset kirjat, jotka tammikuun aikana luin. Nyt muutama sana kummastakin vielä erikseen.
ANNASTIINA STORM : KERRO, KERRO
S&S 2019
208s.
Alisa on peikkolapsi, metsänkuninkaan jälkeläinen, vaihdokas, joka ei koko lapsuutensa aikana oikein tuntunut kuuluvansa vanhemmilleen.
Lumikki on vakava ja harmaa äiti, jonka silmistä hellyyttä saa etsimällä etsiä, tuimasta olemuksesta kartoittaa salaisuuksia, joita kaapin perältä löytynyt keltainen mekko huutaa kyllä voivan löytyä.
Aliisa on myyttinen äidinäiti, hankeen synnytyksessä kuollut, aviottoman lapsen häpeää kantanut.
Ja kun Lumikki kuolee, lähtee Alisa selvittämään sekä omaa että äitinsä tarinaa Hukan kylälle, sinne kauas itäiseen Suomeen, josta hänen oma äitilinjansa Aliisasta lähtien on lähtöisin.
Storm yhdistelee tarinassaan sekä Grimmin veljesten satujen kaikuja kuin nykyhetkessä paikkaansa etsivän 4-kymppisen naisen perheenperustamishuolia. Kerro, kerro on monitasoinen ja paikoin jopa absurdikin tarina äitisuhteesta sekä siitä oman potentiaalisen äitiyden pohdinnasta. Se on myös tarina rakkaudesta, kielletystä tietenkin, sekä oman paikan juurruttamisessa maailmassa, jossa kaikki oikeastaan on varsin juuretonta.
Stormin kieli ja tarinan tenho mukaansatempaavaa, ja vaikka kyseessä on varsin lyhyt kirja, huomaan säästeleväni sitä jottei lukukokemus loppuisi liian pian. Kirja liikkuu minullekin tutuissa maisemissa, niin maantieteellisesti kuin ajatuksen tasolla, ja se tuntuu paperilla sellaiselta omalta kirjalta, jota kohtaan tunnen jo pientä painettakin ihastua suuremminkin.
Storm osaa kirjoittaa ja sanoittaa isojakin asioita, mutta jostain syystä omat odotukseni kirjan suhteen eivät aivan loppua kohden kohdanneet. En tiedä lähtikö Storm hieman liian kunnianhimoisesti liikkeelle kirjan tematiikkaan nähden vai odotinko alun perusteella itse jotain ihan muuta, mullistavampaa ja vähemmän käsiteltyjä aiheita käsittelevää, mutta jostain syystä kirjan edetessä en oikein enää ollutkaan yhtä ihastunut kuin alussa. Mikä tuntuu sinänsä epäreilulta: mikä minä olen sanomaan, että joku aihe on jo liian käsitelty kirjallisuudessa? Ja voiko niinkään ikuinen aihe kuin äitiys ja äitisuhde koskaan edes olla loppuunkäsiteltyä? Tuskin. Mutta aiheesta nyt jonkin verran lähivuosina lukeneena kuitenkin henkilökohtaisesti koen, että jotain uutta sen kanssa tarvitsisi. Hetken luulin, että Stormin absurdiin taipuvat katkelmat sitä tähän toisivat, mutta eivät ne ehkä sittenkään niin paljoa kuin olisin toivonut.
Mutta se ei toki kerro vielä mitään muuta kirjasta kuin sen, että olen vain itse jo lukenut ehkä liikaa tämän tyyppisiä, jonka vuoksi hienoistakaan on enää vaikea saada irti mitään uutta. Jollekulle toiselle tämä varmasti antaa enemmän, ja sehän kirjallisuudessa on ihanaa. Ja tämän muoto on jo sellainen, että siksikin toivoisin kirjalle lisää lukijoita, lainauskertoja, ostoja kirjahyllyyn. Kerro, kerro on ehdottomasti kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.
Helmet-haaste: 42. Kirjassa on isovanhempia
CRISTINA SANDU : VESILEIKIT
Otava 2019
124s.
Sandun pienoisromaanissa taas on kuusi naista ja yksi maa, joka ei kuulu kenellekään. Sandu kuljettaa hahmojensa tarinoita kahdessa tasossa: yhteisessä alkupisteessä sekä reiteissä, jotka uusissa maailmoissa aukeavat miten kullekin.
Sandu kirjoittaa kuin novelleja, pieniä välähdyksiä naisten elämistä, joiden rajaamisessa hän onnistuu äärimmäisen hyvin. Sandun valinnat, pienet kurkistukset toimivat yhdessä kuitenkin suurempana tarinana, pohjana sille, miltä tuntuu lähteä, kun sitä on aina halunnut, ja miltä tuntuu olla paikassa, joka ei automaattisesti aukeakaan mahdollisuutena. Sandu sanoittaa ja kuvaa niin tarkasti ja hienovaraisesti, että hänen rivien väliin mahtuu kokonainen maailma.
Siinä missä Stormin aihe tuntui jo loppuunkalutulta, Sandun kirjassa on yhtaikaa jotain ikiaikaista ja silti raikasta. Kuten näistä vaatimattomista ylisanoista jo ehkä huomannee, rakastin tätä kirjaa hurjan paljon. Luin sitä paloissa ja säästellen, ja silti suuremmalla tunteella kuin mitään aikoihin.
Ja kuten yleensä, sellaisen ääressä oman lukukukokemuksen sanoittamisesta tulee vaikeaa, sillä tällaisia tunteita on vaikea kuvata. Ne pitää kliseisesti vain kokea.
Helmet-haaste: 14. Urheiluun liittyvä kirja (sovellan kohtaa nyt hyvin laveasti, mutta urheilu on aiheena ehkä yksi ainoista, joista lukeminen ei kiinnosta lainkaan. Niinpä tämä saa olla tarpeeksi lähellä moista teosta)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti