MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ
603s.
Gummeurs 2018
Kamulan Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa, Ikimetsien sydänmailla, sekä ihastutti että ärsytti puolisentoista vuotta sitten. Kuten jo tuossa yllä linkatussa esikoisosasta kirjoitetussa postauksessa mainitsin, lapsuuden mökkimetsieni ja kotiseutujeni reunamille sijoittuva fantasia tarina kiinnosti jo sijaintinsa puolesta, ja vaikka lukukokemus jäi hieman kehnonlaiseksi, ajattelin tälle toiselle osalle antaa vielä mahdollisuuden – eihän sitä ihan joka kerta omaa kotirantaansa pääse tapahtumien keskiöön sijoittamaan.
Kamulan pohjoismaiseen mytologiaan pohjaavan fantasiasarjan toinen osa jatkaa loogisestikin siitä mihin ensimmäinen jäi. Se seuraa 1480-luvulla Rautaparran suvun elämää, jota tällä kertaa varjostaa alisesta maailmasta noussut hirvittävä härkä. Tuo pelottava otus uhkaa koko Savoa aina Leppävirralta Juvalle, ja nuoren Tenhon perheineen täytyykin yhdistää voimansa niin Olavinlinnan sotilaiden kuin lappalaisnoitienkin kanssa saadakseen tuhoa tekevä otus päiviltä.
Seikkailua siis seikkailun perään.
x
Ensimmäisessä osassa minua vaivasi hurjasti kielen kömpelöys, joka tässä Kamulan toisessa teoksessa jo on joko hieman hioutunut paremmaksi, tai sitten siihen vain on jo tottunut. Tarina on myös itsessään jälleen lähtökohtaisesti varsin lupaava: mytologian yhdistäminen kotiseudun historiaan kun on varsin herkullinen kombo. Alkuun tämä kirja viekin mukanaan, ja kuin huomaamatta ensimmäiset kolmesataa sivua on luettu. Mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään, huomaan jälleen tuskastelevani aivan samaa kuin ensimmäisen osan kanssa: tapahtumia vain sattuu peräjälkeen, seikkailuiden väliin mahtuu maksimissaan puolikas sivullinen tasaista arkea, jota sitäkään ei tosin juurikaan vaivauduta kuvailemaan. Ymmärrän, että se paikoin myös toimii tällaisessa toiminnallisemmassa, seikkailuun painottuvassa tarinassa ihan tehokeinonakin, mutta sillekin tekisi hyvää käyttää myös hieman värikkäämpää, kuvailevampaa kieltä, rauhoittua paikoin aidosti aistimaan ympärillä olevaa, eikä vain puhtaasti juoksuttamaan muutenkin paperinohuita hahmoja edesottamuksesta toiseen. Tiedän toki, ettei tämä nyt ilmeisesti kovinkaan monin paikoin realismiin pyrikään nojaamaan, mutta muita laadukkaampia fantasiakirjoja lukeneena olisin kaivannut hieman rauhallisempaa tahtia ja vähemmän täpäriä läheltä piti -tilanteita. Ne toimivat tiettyyn pisteeseen, mutta ylikäytettynä parhaatkin käänteet jäävät liian innolla ammennetun massan alle.
Toisinsanoen siis juuri tuo heikkous näkyy oikeastaan koko tarinassa kaikkein läpileikkaavimmin. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös Isoa härkää vaivasi paikoin sama kansanperinteen pinnallinen ylikäyttö: sen sijaan, että esimerkiksi maahisista, vetehisiä tai muista olennoista olisi aidosti tehty kiinnostavia hahmoja, esiintyivät ne vuorotellen tarinassa kaavalla "hahmot olivat kuulleet niistä puhuttavan, mutteivät tienneet niiden olevan olemassa kunnes joku niistä tappoi/loihti/kaappasi/auttoi jonkun/jota kuta ja näin ne olivatkin siis olemassa". Harvoihin olentoihin palattiin myöhemminkään muuten kuin aiempaan päälleliimatunoloiseen tapahtumaan viitatessa, mikä jätti jälkeensä varsin vahvan hämmennyksen, miksi ne ylipäätään on tarinaan pitänyt edes mukaan ottaa. Hienoa, että Kamula näistä kaikista tietää, mutta kuten muukaan tarina, eivät ne todella heränneet tässä oikein henkiin. Jos puoletkin kirjan lopulta varsin turhiksi osoittautuneista käänteistä olisi käytetty muiden käänteiden syvempään pohjustamiseen ja mytologian aitoon käyttämiseen namedroppailun sijaan, tällä tarinalla olisi todella ollut potentiaalia myös suurempaan.
x
Toki voi myös olla, että tämä on tätä genreä, ja tämä genre ei vain ole minulle. Onhan tällainen päätön joka suuntaan sinkoilu tuttua esimerkiksi niinkin klassikkoasemaan nousseesta teoksesta kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista – josta en muuten myöskään pitänyt sitten millään. Kaikki tarinat eivät ole kaikille, ja mitä muiden arvosteluihin tulee, on tämä ainakin Goodreadsin mukaan uponnut lukijalle jos toisellekin. Itse ajattelin nyt jättää silti ehkäpä tämän sarjan tähän.
Ainoa vain, että vastoin kaikkia odotuksiani tämä kirja loppuu aikamoiseen cliffhangeriin, joten koska sarjan kolmas osa, Tuonela, on jo julkaistu, voihan se olla, että joskus vuoden päästä painin taas ihan samojen hahmojen kanssa kolmannen kirjan verran. Jotain kutkuttavaa kun tässä kaikesta huolimatta edelleen on.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti