TEATTERIA KIRJOJEN VÄLIIN : MEDUSAN HUONE

(kuva: Milja Aho / Q-teatteri)

MEDUSAN HUONE

Q-teatteri 2.3.2019

Teksti & ohjaus: Saara Turunen

Yksi viime vuosien hienoimpia kotimaisia kirjailijoita on ehdottomasti ollut Saara Turunen, jonka  autofiktiiviset romaanit Rakkaudenhirviö sekä Sivuhenkilö ovat täällä blogissanikin näkyneet. Turusen suora feminismi ja epätasa-arvon silmille tuova tyyli säväyttävät, ja hän käsittelee pitkään piilossa olleita teemojaan raikkaasti ja anteeksipyytelemättä. Molemmat hänen romaaninsa ovat olleet hienoja lukukokemuksia, mutta viime lauantain jälkeen voin varsin hyvällä omallatunnolla sanoa, että kaikkein vahvimmillaan Turunen on kuitenkin teatterintekijänä.

x

Medusan huone on esittelynsä perusteella saanut innoituksensa kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Poseidonin raiskaama nuori kaunis neito muutetaan tapahtuman johdosta kammottavaksi hirviöksi, jolla on vihreä, kuhiseva käärmetukka. Se on Q-teatterin jo koko kaudeksi loppuunvarattu näytelmä, joka näyttää pieniä kuvia ja kohtauksia arjesta naisen näkökulmasta. Se ei tee sitä kuitenkaan naiserityisesti, liikaa yksisilmäisesti vain naisen kokemaa korostaen, vaan se räväyttää silmille koko patriarkaattisen sukupuolijärjestelmän rumine vallankäyttöpuolineen. Se onkin kuvaelma vallasta, hiljentämisestä sekä miehistä, joiden mielestä "ei kaikki miehet" on ihan pätevä vasta-argumentti naisten esiin nostamiin tasa-arvo-ongelmiin. Näytelmä dramatisoi herruustekniikat, tarjoilee samaistumispintaa, mutta ennen kaikkea tilaa tunnistaa valtaa tilanteista, joiden ohi ämpärit päässä arjessa normaalisti kuljemme.

(kuva: Aino Nieminen / Q-teatteri)

Turusen ohjaama näytelmä rakentuu episoideista, tulkinnallisuudesta ja hänen kirjoistaankin tutuista kohtauksista. Ahdisteltu naishahmo joutuu ylemmän tahon kehotuksesta pyytämään anteeksi ahdistelijoiltaan, miehet taas nauravat kysymykselle lukevatko he koskaan naisten kirjoittamia kirjoja, sillä eihän hyvällä kirjalla ole sukupuolta. Kuten Sivuhenkilössä, Turunen tekee binäärisistä sukupuolista niin räikeitä, että ne ovat jälleen kerran kuin yksi henkilöhahmo. Sen asetelman hienous piilee siinä, että kerrankin myös mies, varsinkin mies, on sukupuoli. Ei aina vain nainen, jolla sukupuoliasia on iso jo siksi, että hän on tottunut olemaan sukupuoleltaan se Toinen, miehet jatke ja hänen kauttaan tulkittava.

Q-teatterin näyttelijäkaartin, Katja Küttnerin, Aksinja Lommin, Elina Knihtilän, Ylermi Rajamaan & Tommi Korpelan mieletön osaaminen on valjastettu näytelmässä upeaksi, monipuoliseksi läpileikkaukseksi patriarkaattisesta yhteiskunnasta. Etenkin Knihtilä on äärimmäisen vahva kohtauksesta toiseen, mutta henkilökohtaisesti Küttnerin hahmo osuu johonkin syvälle. Näyttelijät herättävät Turusen tekstin symboliikan niin vahvasti eloon, että koko tunti neljäkymmentä minuuttia menevät varsin hiljaisen vaikuttumisen vallassa, ja jälleen kerran voi vain ihailla koko työryhmän upeaa tarkkanäköisyyttä, omaleimaisuutta ja vahvuutta luoda tällaista lavataidetta.

Pienessä lavassa ja loppuunmyydyssä näytöksessä on tunnelmansa, joka todella vangitsee. Paitsi hienoa lavatyötä, tuli kesken näytelmän seurattua myös muun yleisön reaktioita: lempikohtaukseni, Küttnerin kotona alusvaatteisillaan vietetyn tanssikohtauksen aikana, oman mielenkiintoisen ristiriidan kun toivat myös muut katsojat. Siinä, missä kaikessa samaistumisessa itseäni lähinnä itketti, nauroi vieressäni istuva henkilö katketakseen läpi koko kohtauksen. Ymmärrän senkin reaktion, ymmärrän naurun. Mutta toivon, että se on keino käsitellä samaistumista, yksinäistä naishahmoa, jonka tanssin keskeyttää kaunis ja viehättävä aviopari, jonka edessä sinkun aina kuuluu kumartaa. Toivon, että se on ollut naurua yhteisyydestä ja naisten keskisestä solidaarisuudesta, samaistumisesta eikä eron teosta. Siitä, että tunnistaa tuon kohtauksen, nauraa tai itkee vertaiselleen, ei alaspäin vain siksi, että niin tässä kulttuurissa yleensä on tavattu nauraa. Nauraa heikoille ja hassuille, niille, joilla ei ole edes omassa elämässään valtaa.

x

Parasta itse näytelmässä sekä ylipäätään Saara Turusen tyylissä on se, että hän ei todellakaan kaihda "naisasian" hieromista päin kasvoja. Hän ei pelkää mennä eteenpäin feministinen tyyli edellä, eikä hän kumartele ja nöyristele setänä pidettävien miesoletettujen edessä, jotta heillä pysyisi hyvä mieli. Ei vallan alle joutuneillakaan näissä tilanteissa ole hyvä mieli, joten miksi ihmeessä niistä siis pitäisi puhua vähätellen, silkkihansikkaat kädessä, samalla vähän valtaa hyppysissään pitävän tunneryöppyjä suojellen, sitä en ymmärrä. Sitä ei tunnu ymmärtävän Turunenkaan, ja se jos mikä on todella raikas, terävä ja osuva näkökulma nyky-yhteiskuntaan.