JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU

JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU

414s. 

Otava 2016

Kolmekymppinen, työttömäks jääny jäbä muuttaa isälleen Kirkkonummelle, kun työpaikka ja rahat on menny ja siin samalla sit jonkinlainen itsekunnioituski. Isä on kirjottanu just "Suomen Knasu" -romaaninsa, Joona alkaa nauhottaa ite päivittäisiä keskusteluita saadakseen aikaseks omansa. Chattii, riitoi ja baarijutteluu, siitä tää puhekielinen romaani saa alkuasetelmansa.

Alkuun kyl sanon, et olin aika ennakkoluulone. Meni pari vuotta, et sain ees aikaseks lainaa tän, saati myöntää et aion sen lukee. Monii täs on häirinny se sellanen cis-jäbän oman navan kaivelu, mitä maailmassa on ihan tarpeeks muutenki, mua taas häiritsi se hälinä, mitä kirjan ympärillä pari vuotta sitte käytiin. Ei ees hirveesti, mut sen verran kuitenki, et tuntu ettei sen keskellä saanu rauhassa miettii, mitä mieltä ite olis, ja niin tää sit jäi. Mut sit luin tossa ennen jouluu Pontus Purokurun esseekokoelman, jonka joku teksteistä viittas toistuvasti tähä. Kiinnostuin uudellee, ja parin viikon kamppailun jälkeen tää on viimein luettu, jes!

"JOONA

löysin ryppysen paperilapun takin

taskusta tänää, siin oli artikkeli:

'maailman yksinäisin valas laulaa

taajuudella mitä muut valaa eivät kuule'

SAD91RL

muistan ton! ihanan runollinen otsikko

vaik se juttu ei pitäny paikkaansa

JOONA

eiks se ollu yxin?

SAD91RL

muistaakseni oli nii et muut kyl kuulee, eli

spessutaajuudet oli vaa erikoisuudentavotteluu

JOONA

eli perus y-sukupolven sinivalas"

Ja pakko myöntää, et mäkin tosiaan kyl yllätyin. Yllätyin, kui syvälle ja monikerroksisiin vesiin tää alkunsa jälkeen pääs, ja miten taitavasti Ekholm on saanu päähenkilöstä Joonasta tehtyy ihan sairaan raivostuttavan ja raskaan tyypin. Tykkäsin kans tosi paljon, miten toistoo käytetään aika hienosti tehokeinona, ja miten älyttömän sokeita omalle itelle ollaa, ja silti pokkana syytetää edellisii sukupolvii samoist virheist, joita ite sit vaan painelee sumeilematta tekemää. Täl oli mua jotenki tosi paljon kiinnostava yhteiskunnallinenkin kaiku, ja tykkäsin siitäkii kyl kovasti, mut eniten mua viehätti täs nyt kuitenkin se sukupolvien ketju, se virheitten toistamine, vaik ite on muka niistä samoista jutuista koko elämänsä kärsiny. Se Joonan ja sen isän suhde, joka on monella tapaa aika universaali vanhempi-lapsisuhteen kuvaus, miesten näkökulmast nyt vaa tällä kertaa, se oli mulle ainaki kaikkei hienointa. Se loi koko tarinalle mielenkiintosen kehyksen niinku, ja sai jaksamaan myös kaikkein raskaimman kaivelun yli.

Samalla se teoksen taustalla oleva melankolia, masennus ja rasittavuus loi kans kyl aika kivaa kontrastia paikoin siihen tietyllä tapaa filosofiseenki sanomaan. Mut oon kyl kans vähä sitä mieltä, et on aika väsynyttä nimetä tää jokski "sukupolven ääneks", niputtaa kaikki kokemukset vaa jokski tiettynä aikana syntyvien yhteisiks kokemuksiks ja silleen samal sit sivuuttaa se tavallaan syvempi merkitys ja "sanoma" tän taustalta. Ehkä se sit on vähän vanhempien ukkeleiden tapa lukee tätä, koittaa tajuu jotain, mist ne ite on jo automaattisesti ulkopuolella, ja pistää se oma ulkopuolisuus niinku kirjan syyks sen sijaan et sitä reflektois itessän. Se kai heille suotakoon, mut joskus vois kans herää vähän huomaa, et maailma on muittenki ku vaa heijän, ja sekin pitäs osata ehkä ottaa sit jotenki huomioon.

Mulle tää ei siis ollu sukupolviromaani, vaan ennemminki tarina tästä ajasta mitä nyt eletää. Tavallaan se toisti kyl tosi uskollisesti kaikki ne y-sukupolvistereotypiat mitä keksiä vaa voi, etenki noi niinku etuoikeutetun valkosen miehen näkökulmast. Mut ei se sit lopulta nii hirveesti haitannu, tarinalla oli kuitenki joku taustakin, ja tuntu et pääosin se metataso oli vähän hämäystä, se et kirjailija kertoo kirjailijasta, joka kirjottaa kirjaa. Aika pitkälle tohon asetelmaan kyl vaa uppos, mut loppuu kohti se ite tarina siel taustalkin nous sitä tyypillisintä isommaks ja just siitä noususta jotenkin itekkin tykkäsin eniten. Se kasvatti tän pois vaan siitä onko-tää-nyt-totta-vai-onko-sillä-väliä-asetelmasta, ja se teki koko kirjalle tosi hyvää. Mitä pidemmälle tätä kirjaa luki, sen enemmän vaan tykkäsin.

Et kaikenkaikkiaan tää oli kyl raikas, siisti ja omanlaisensa lukukokemus. Tunnistan kyl, et on tosiaan tavallaan aika kulunutta, et cismies kertoo kuin raskasta hänellä tässä matosessa maailmassa on, mutta jokin täs nyt kuitenkin lopulta ylitti sen ärsyttävyyden ja pääs sit kallistuu plussan puolelle. Ja erityispisteet ton kirjan ulkoasusta, haha sitä mä kyl rakastin. :D Takakansi etenkin parasta, mua muutenkin tollanen kämänen estetiikka on lähiaikoina kiinnostanu. Se yhdistettynä ei-yhtään kämäseen sisältöön, ni oli tää kyl hyvä.