ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

ANNE SWÄRD : KESÄLLÄ KERRAN

324s.

Otava 2012

Alkuteos: Polarsommar // 2003

Suomennos: Katriina Huttunen

Auringon värittämä kansikuva. Muistijälki siitä, että joku jossain sanoi tämän olevan hyvä. Kirjaston suositushylly, hetki, jolloin mikään ei muka maistu, mutta tätä alkaa lukea heti. Lukee väsyneenäkin, vaikka ei viikkoihin muita ole jaksanut, lukee ja ahmii ja jopa hullaantuu.

"Kukaan ei tervehdi häntä. Ei kukaan. Joku aivan varmasti tunnistaa hänet mutta kukaan ei tervehdi. Ihmiset tuijottavat sen sijaan minua vaikka Kaj kuljeskelee kuollut orava kädessä. Selvästikin he ihmettelevät mistä olen karannut. Pää huolimattomasti ajeltuna ja naama ruvella leuasta otsaan. Ikään kuin olisin työntynyt ahtaan viemärin läpi."

Anne Swärdin esikoisromaani Kesällä kerran lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Kristian ajaa äitinsä kotiin huolehtiakseen aikuisesta pikkusiskostaan sen aikaa kun hänen toinen veljensä ja äitinsä lähtevät kolmeksi viikoksi palkintomatkalle Floridaan. Kristianin sisko Kaj on voittanut suklaamuropaketin mainoslausekilpailun, ja lahjoittaa liput eteenpäin. Kaj ei nimittäin poistu kotoa, ei omasta turvapiiristään. Kaj on omanlaisensa, mutta Kristian on joku joka häntä ymmärtää. Ymmärtää, vaikkeivat he olekaan nähneet yli seitsemään sataan päivään.

Swärd käyttää kieltä äärimmäisen upeasti. Hänen tekstinsä on intensiivistä ja imevää, se vie kokonaan toiseen maailmaan, pysähtyneeseen hetkeen Kaj'n ja Kristianin pariin. Swärd kirjoittaa omaleimaisesti, niin että maailma ympärillä tuntuu harvinaisen todelta. Jopa vangitsevalta. Aina kirjan toiseen osaan saakka.

Sillä silloin jotain tapahtuu. Taika katkeaa. On kuin Swärd olisi luonut tarinan alullaan niin upean puutarhan, että sen pihatien päästä kuvittelisi löytävänsä vähintäänkin kartanon, mutta lopulta siellä onkin vain talo. Tavallinen, keskinkertainen talo, jolla ei ole mitään annettavaa mihinkään suuntaan. Ei säihkettä, muttei nostalgia-arvoakaan. Ja se harmittaa, sillä alun intensiivisyys todella lupasi taidokkaampaa tarinaa, suurempaa mysteeriä, vähemmän tavanomaisia pettämis- ja lähtemiskuvioita. 

Pidän kyllä lohduttomuudesta ja loputtomasta melankoliasta, siitä ei ole kyse. Yksinkertaisesti sanottuna kirjan jännite vain katkeaa puolivälin paikkeilla, ja se mitä aluksi annettiin ymmärtää, ei enää riittänytkään loppuun saakka. Tarina siirtyi pois niistä osista, jotka minua kiinnostivat eniten, ja alkoi yhtäkkiä särppiä niitäkin, jotka aukikirjoittamatta olisivat olleet huomattavasti vahvempia. Tässä oli jotain hyvin esikoishenkistä, ja ehkä se oli juuri myös sen heikkous: yhteen kirjaan tuntui puolivälin jälkeen pakotetusti olevan välttämätöntä tunkea yhtä sun toista, ja se jos mikä on omiaan viemään huomion pois myös taitavimmilta osilta. Sillä niitäkin oli, oli todellakin. Nyt ne vain jäivät kaiken hyvinkin kuluneen perhedraaman keskelle. 

Parasta tässä kirjassa kuitenkin ehdottomasti oli kuvaus Kaj'n ja Kristianin suhteesta. Hieman epänormaalin kiintyneestä, mutta sellaisesta, jota sisaruus parhaillaan on. On huolimatta siitä, että toinen on maailman, ja jopa muun perheenkin silmissä erilainen. Omanlaisensa. Kristianialla oli kuitenkin oma ilmiömäinen tapansa tulkita ja ymmärtää sisartaan, vauvana vain oven taakse ilmestynyttä. Tästä suhteesta huokui niin paljon hyvää, taitavaa ja kaunista, että tuntuu ylipäätään uskomattomalta, että sellainen on kaunokirjallisuuden keinoin luotu. Sama koskaa myös Kajta itseään. Pidin siitä, miten Kajn olemus jätettiin auki, mysteeriksi, omaleimaisuudeksi. Sitä ei selitetty puhki, tarjoiltu diagnooseja, pyritty parantamaan, vaan kaikessa hankaluudessaakin se sai olla aivan oma itsensä. Jos Swärd olisi malttanut keskittyä tähän, laajentaa piiriään vain hieman tämän suhteen ulkopuolelle, tarina olisi ollut varmasti yksi itsellenikin henkilökohtaisesti tärkeimpiä aikoihin. Omaan makuuni tarina kuitenkin lähti liian kauas, puuroutui ja suli kasaan. Ja loppu olikin jo niin banaali, että oikeastaan haluaisin unohtaa sen kokonaan. Kirjan viimeistä lausetta lukuunottamatta.

"Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa sen veteen. 'Jos rakastat minua, hae se', hän sanoo, 'äläkä tule ylös enen kuin olet löytänyt sen.'

Vaikka lukukokemuksena tämä kirja jäikin hieman keskinkertaiseksi, pakko sanoa, että onkin ehtinyt olla ikävä tätä tapaa valita itselleen lukemista: kierrellä vain kirjastoa, ja tarttua teoksiin nimien, kauniiden kansien ja hatarien muistikuvien varassa, niiden sellaisten, joissa muistetaan kyllä jonkun suositelleen tätä joskus jossain, muttei sen tarkemmin osaa suositusta mihinkään paikantaa. Kaiken uutuuskirjallisuuden keskellä tekee hyvää muistaa keskittyä välillä edes hieman vanhempiin, pidentää yksittäisten teosten elämänkaaria ja lukea jotain, mistä kukaan ei juuri nyt keskustele. Olla siis aivan kahden kirjan kanssa, pitkästä aikaa.

Swärdin esikoisesta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Pieni kirjasto, Tarukirja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat & Kirjakaapin kummitus