ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ
366s.
Teos // Schildts & Söderström 2012
Alkuteos: Is
Suomennos: Leena Vallisaari
Jos rakastat perinteisiä kotimaisia historiallisia fiktiota, rakastat todennäköisesti Jäätä. Jos taas kaipaat yllätyksiä ja uusia näkökulmia, etsi jotain muuta luettavaa. Niitä ei tästä Finladia-voittajasta juurikaan löydy.
x
Lundbergin Jää on yksi kirjahyllyni vanhimpia teoksia. Ei siis niinkään iällisesti, toki isovanhemmilta ikuisuuslainatut klassikot ovat painovuodeltaan huomattavasti vanhempia. Mutta noin niin kuin hyllynlämmittäjämuodossa Jää peittoaa nekin kaikki. Jää on ollut oman hyllyni himotuin jo vuonna 2016, mutta se silloin autuaan lukemattomana jäi pitämään vielä kolmeksi seuraavaksi vuodekseenkin paikkaa lähinnä värijärjestyksen mukaan sijaintiaan vaihtelevana teoksena. Hurjan pitkään olen ajatellut tämän lukevani, mutta aina se on jäänyt. Aina on ollut väärä aika, aina on tuntunut, ettei ole sopiva hetki hitaasti aukeavalle teokselle. Kunnes tuli uusivuosi, Helsingin reissu ja Helsinki-kodin kirjahyllyt. Aika napata jotain omaa luettavaksi, kun mukaan otetut teokset oli jo luettu. Kiinnostavimmat kirjat minulla on täällä Joensuussa, joten koska ne eivät olleet viemässä tilaa tältä, oli viimein Lundbergin vuoro.
"Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä."
Petter Kummel saa itselleen papin viran Luodoilta, kaukaa karttojen ulkopuolelta Ahvenanmaan karussa saaristossa. Elämäniloinen ja jopa hieman lapsellisen innokas pappi tuo saareen vaimonsa ja pienen tyttärensä Sannan, ja jo ensi askeleillaan hän päättää viihtyvänsä tässä karussa ympäristössä lopun elämäänsä. Petter tuntee tulleensa Jumalan paratiisiin. Aika kuluu ja pian hän jo voittaakin kahtiajakautuneen seurakuntansa puolelleen, on kuin ei eripuraa huomaisikaan, yhdistää kuin silta, joka Luodoilta on pitkään puuttunut. Oman mausteensa tarinaan tuo lääkärinä Luodoilla toimiva Irina Gyllen sekä sekalainen sakki luotolaisia, juroja ja luokseenpäästämättömiä. Heidän elämäänsä Lundberg kuvaa lähes neljäsataa sivua, vajaan neljän vuoden ajan.
Olin jostain syystä saanut päähäni tämän olevan juonivetoinen romaani, ja täytyy sanoa, että vasta kaksi kolmannesta luettuani taisin kunnolla tajuta, ettei se sitä lainkaan olekaan. En tiedä olisinko lukenut Jäätä eri tavalla, jos asetelman olisin jo aiemmin huomannut, ehkä en. En nimittäin luonut ennakkokuvaa niinkään tietoihini tai oletuksiini perustuen, vaan puhtaasti henkilöhahmojen yksinkertaisuudesta ammentaen. Se kun yleensä on nimenomaan juoniromaaneille tyypillistä, rakentaa tällaisia karikatyyreja, joilla on maksimissaan kaksi eri puolta: Monalla äksy, mutta tehokas, Petterillä naiivi, mutta rakastettava.
Mutta sitä tämä ei siis ollut, juonivetoinen, vaan ennemminkin kiinni (ohuissa ja ennalta-arvattavissa) hahmoissaan ja heidän näennäisen pienessä arjessaan. Luodot olivat myös suuressa osassa, kuten toki perinteisessä kotimaisessa kirjallisuudessa kuuluukin. Sotakin siellä taustalla vielä muistutteli olemassaolostaan, toki jo menneestä, mutta jokaisen arkea omalla tavallaan leimaavana. Pientä ja karua, kuten ulkosaariston saarielämäkin toki on varmasti 1940-luvun lopun Ahvenanmaalla ollut.
Tavallaan se jopa harmittikin, etten tästä oikein saanut mitään irti, pitänyt niin paljon kuin olisin toivonut. Ahvenanmaan luonto ja karu arkisuus sinällään toki kiinnosti, mutta kummastakin aiheesta olen hurjasti vahvempia ja oivaltavampia romaaneja lukenut. Tästä olisi voinut poistaa vaikka puolet, eikä kukaan olisi mitään huomannut, niin paljon turhaa, epäolennaista ja joutokäyntiä kansien väliin mahtui. Se oli harmi, sillä Lundbergillä olisi varmasti potentiaalia ollut väkevämminkin hahmoistaan kirjoittaa. Nyt kaikkea vain tapahtui, mihinkään ei syvennytty kunnolla, tai jos syvennyttiin, se oli satunnaisia kirkkotekstejä, jotka minua vain pitkästyttivät. Tavallaan ihmettelen tämän Finlandia-palkintoja, ja tavallaan en lainkaan: niin täydellisen perinteinen versio kotimaisesta historiallisesta fiktiosta tämä oli. Tätähän täällä on tavattu rakastaa, ja näemmä siihen ei tarvitse edes tuoda mitään uutta, että sillä pärjää. Ja ymmärrän sen kyllä, maailmassa todella kaipaa välillä tuttua ja turvallista, helppoa ja upottavaa. Sellaista, jonka reunoilla saa turvallisesti tuntea jotain ilman, että se järkyttää omaa elämää. Harmi vain, että tähän asetelmaan luotu sadunomaisuus vesitti pois kaiken aidon tunteen ja menetyksen kivun. Se jätti jälkeensä lähinnä hailakan kangastuksen, eikä liikauttanut minussa mitään.
Alan olla yhä varmempi siitä, että minun ja historiallisen fiktion aika alkaa olla jo ohi. Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia, Sally Salmisen tapaiseen väkevään realismiin. Sellaisten jälkeen Lundbergin Jäät eivät oikein tunnu enää miltään.
Alan olla yhä varmempi siitä, että minun ja historiallisen fiktion aika alkaa olla jo ohi. Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia, Sally Salmisen tapaiseen väkevään realismiin. Sellaisten jälkeen Lundbergin Jäät eivät oikein tunnu enää miltään.
Kirjasta on kirjoitettu sen ilmestymisen aikaan paljonkin kirjablogeissa, joista tässä muutamia muita postauksia: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Lumiomena & Rakkaudesta kirjoihin
Tämä kirja on kiinnostanut minua, ja sinänsä tuttu ja turvallinen voisi olla ihan ok, mutta harmi jos kirja on kovin hitaasti etenevä ja sisältää paljon joutokäyntiä. Olen huono keskittymään kovin hitaisiin romaaneihin, varsinkin jos on vielä lähes 400 sivua... Mutta varmaan yritän jossain vaiheessa ja katson, kuinka siinä käy?! :)
VastaaPoistaMakukysymyksiähän ne myös pitkälti on, tässä on varmasti paljon sisältöä sellaiselle nautiskelijalle, joka taas hitautta ja kuvailevuutta nimenomaan arvostaa. Mutta mielenkiinnolla jään odottamaan ajatuksiasi tästä, jos sen lukemaan vielä päädyt! :)
Poista"Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia- - " Tuo on kiinnostavaa, miten jossain vaiheessa saattaa huomata, että joku ennen miellyttänyt genre tms, ei enää tunnukaan omalta. Itse olen huomannut, etten enää niin paljon etsiydy hyvin kuvainnollisen kielen ja tunnelmoinnin äärelle, vaan miten kaipaan enemmän juuri sitä juonivetoisuutta. Kuvainnollinen ja kaunis kieli miellyttää toki edelleen, muttei sellainen, jossa se nousee kaiken muun ylle. Luin Jään muistaakseni jo pian sen saatua Finlandian vai ennen sitä, en muista, mutta joka tapauksessa pidin paljon ja muistan lukeneeni myös Marsipaanisotilaan, joka kertoo ajasta ennen Jään tapahtumia. En tiedä, mitä mieltä olisin teoksesta, jos lukisin sen nyt, kun oma maku on vähän muuttunut. Sally Salmisen Katrina tosiaan oli vavisuttava ja juuri sellaista, mistä juuri nyt pidän.
VastaaPoistaSe on! Juuri tämänkaltaiset historialliset fiktiot oli vielä viitisen vuotta sitten parasta mitä tiesin, mutta nyt lukumaun laajennuttua tuntuu, etten saa niistä enää irti sitä, mitä kirjallisuudelta toivon. Ehkä se on vähän kiinni lukuhetkestäkin, mutta vaihteleehan se oma maku muissakin asioissa! :) Ei aina samat jutut vuodesta toiseen maistu, niihin kyllästyy tai ylipäätään jostain muualta löytää enemmän omanlaistaan.
PoistaJa huomasin tosiaan, että tämä on ns. toinen osa Petter Kummel -sarjaa. Aluksi olin sitä mieltä, että luen varmaan Marsipaanisotilaankin, mutta loppua kohden kiinnostus sitäkin kohtaan katosi. :D
Luimme Jään lukupiirissä ja minä pidin kirjasta todella paljon. Nyt onkin liput ostettuna Jää-oopperaan. Saa nähdä, petynkö oopperan suhteen vai ihastunko siihenkin.
VastaaPoistaLuin lukupiirin jälkeen jotain muutakin Lundbergilta, mutta en innostunut. En silti sano, ettenkö vielä joskus Lundbergia lukisi.
Hienoa, että tästä on oopperakin tehty, tarina toimii varmasti lavalla erityisen hyvin! :)
PoistaMinuun Jää teki suuren vaikutuksen, se oli vuoden paras kirja minulle ja jätti vieläkin elävän muisti- ja tunnejäljen. En tiedä, mitä nyt ajattelisin, jos lukisin sen uudelleen. Katriinaa en ole lukenut, mutta se kiinnostaa kyllä.
VastaaPoistaSuurin osa tästä onkin tuntunut varsin kritiikittä pitäneen, ja se toki on itse kirjan kannalta hieno juttu. :)
PoistaAh! Kerrankin joku on mun kanssa tästä kirjasta samaa mieltä. Ei tietenkään enää mikään yllätys että juuri sinä :)
VastaaPoistaHaha, no ei tosiaan yllätä! Hämmentävän vähän tästä mitään kovin kriittistä arviota löytyy, lähinnä tulevaisuuden klassikko -tasoista hehkutusta. Hassua, miten kylmäksi tää kirja siihen nähden jättikin.
PoistaMukavaa todella löytää muitakin, jotka ihmettelevät tämän Finlandiaa. Minäkin silloin, kun olin jo ehtinyt siihen perehtyä. Täytyy myöntää, että aloitin puolivälin jälkeen kursorisen lukemisen sieltä täältä, mitä ei tietenkään pitäisi tehdä. Mutta niin vain väsyin, kun en saanut otetta sen tapahtumiin enkä innostunut. Lähinnä ärsytti se aapiskirjamainen pappila punaposkisine väkineen.
VastaaPoistaHyvin kiteytti tuo viimeinen lauseesi kirjan suurimman puutteen. Hyvä siis, etten ole ainoa, joka tämän suosiota ihmettelee, tuli jo hetkellisesti hieman ulkopuolinen olo, kun lähinnä kritiikitöntä hehkutusta tästä aiemmin olen kuullut. :)
PoistaMinuakaan tämä kirja ei vakuuttanut. Tai omassa genressään se oli tosi kaunis ja suloinen, hyvin krjoitettu, mutta minäkään en saanut tästä kamalasti irti. En tosin ole koskaan ollut suuri historiallisten romaanien ystävä. Tarinan saa toki sijoittaa menneisyyteen, jos se samalla kertoo jotain uutta tästä päivästä, mutta kun näitä saman tyyppisiä kirjoja kirjoitetaan nykyisin niin paljon! Suomessa tosiaan rakastetaan historiallisia romaaneja, jotka on kaikki aina hyvin kirjoitettu, taustatutkimus huolella tehty ja tarina kulkee, mutta sanottavaa ei juurikaan ole. Paitsi ehkä se kuinka elämä on kaunis / hauras / kipeä. Tällaisia kirjoja lukiessa alan miettiä, että olenko ylipäätään lukenut liikaa, kun hyvätkään kirjat ei vaan sytytä, jossei niissä ole jotain lisää.
VastaaPoistaNäitä tosiaan kirjoitetaan, ja jotenkin yllätyn aina miten vähällä ne suuren suosion ja huomion saavat. Harmi sinänsä, ettei näiltä sen enempää tunnuta vaativankaan, vaan sama haureus ja kauneus toimii vuodesta toiseen. Mutta yleisönsä kaiketi tällaisellakin kirjallisuudella, onneksi sentään jonkin verran kustantamoissa muunlaisellekin edelleen on tilaa!
PoistaMinä pidin tästä, aika paljonkin. Mutta muistan lukiessani, että tuntui, ettei tässä tapahdu mitään. Uskonnollisia juttuja oli makuuni liikaa. Saariston kuvaus ja yhden traagisenkin elämän kuvaus kuitenkin lopulta vakuutti, ja se onnistu koskettamaan enemmän, kuin mitä olisi ehkä uskonut. Minähän en siis normaalisti lue historiallisia romaaneja, joten tämä oli siinä mielessä positiivinen yllättäjä.
VastaaPoistaMä taas ehkä odotin sitä koskettavuutta jo etukäteen niin paljon, ettei se lopulta sitten tuntunutkaan oikein miltään? Ja toisaalta tunnistin kirjasta jälleen sen, että jos olisin lukenut tämän vaikkapa kuutisen vuotta sitten, olisin todennäköisesti ollut aivan ihastunut. :) Tavallaan näen kirjassa sen hienouden, josta muut pitävät, vaikkei se itselleni asti tällä kertaa riittänytkään.
Poista