NELLI RUOTSALAINEN : TÄÄLLÄ EN PYYDÄ ENÄÄ ANTEEKSI
79s.
Pesä 2018
Nelli Ruotsalaisen esikoisrunoteos puhutti kirjablogeissa jo syksyllä, ja pitkään sitä kirjastojonossa sain itselleni odotellakin. Feministinen, anteeksipyytelemätön pienkustantamon julkaisu on paperilla juuri sitä mitä rakastan: rajua, anteeksipyytelemätöntä ja juuri tämän päivän yhteiskunnassa kiinni pysyvää. Ruotsalainen on myös lavarunoilija, ja siltä tämä teos todella kuulostaakin.
Taide on sitä kun
otan jonkun arkisen tapahtuman
ja teen siitä samaistuttavan
Jostain määrittelemättömästä syystä runoteos tuntuu alkuun vieraannuttavalta, ja joudun hieman pinnistelemään saadakseni itseni jatkamaan tätä. Mutta se pinnistely kannattaa. Se epämukavuusalueelle työntyminen, se palkitsee ja antaa hurjasti. Sillä Ruotsalainen itse antaa hurjasti, itsestään, runoillaan, tematiikastaan, kirjoituksellaan. Se sanallistaa, antaa nimiä ajatuksille, joita omassa päässänikin on. Häpeää, noloilee, mutta tarjoilee silti. Ottaa tilan haltuun, ensin hieman uhmakkaasti, mutta pian sen oikeasti omistaen. En ole koskaan kuullut, miltä Ruotsalaisen ääni kuulostaa, mutta jostain syystä tiedän sen silti. Se kuuluu jopa tästä kirjoitetusta tekstistä läpi.
but I'm too afraid to embarrass Pasi
to claim my expertise, my degrees
with polite self-restraint I muster not to utter
dude HAVE YOU NOT HEARD
OF JUDITH BUTLER?
Ruotsalainen yhdistelee hienosti sekä englannin- että suomenkielistä runoutta, ja vaikka kieli vaihtuu, sanoma ja omaäänisyys säilyy. Nämä runot ovat yhtaikaa säälimättömän teräviä ja silti herkkiä, ne avaavat häpeäkokemukset railakkuuden takaa ja oman tilan haltuun oton vaikeuden aikana, jolloin se ei ensisijaisesti naisoletetulle ihmiselle ole kuulunut. Runoilijan tausta sukupuolen tutkimuksen maisterina kuultaa läpi, ja se jos mikä saa nyökyttelemään innosta.
sukupuoli-itsestäänselvyys
sukupuoli: itsestään [selvyys]?
suku puoli itsestään selvyys
puoli itsestään
puoliselvyys
selvyys
milloin?
Tämän runoteoksen yhteiskuntakriittisyys on terävää ja kipuilevaa. Se loistaa hohdokkaasti esimerkiksi runossa Työminä, joka kilpistää sukupuolisuuden ja työidentiteettien roolipelin uskomattoman hienosti sisäänsä. Se antaa itsestään käsitellessään Muiden huolia, ja viimeistään se saa rakastamaan itseään viimeisen runon, Iltahäpeän kohdalla. Tämä henkilökohtaisuus todella on poliittista, mutta toisaalta poliittisuuskin on juuri tätä, henkilökohtaista. Ruotsalaisen alleviivaamattomuus ihastuttaa, ja se saa toivomaan, että tämä runoteos olisi kestänyt pidempäänkin. Mitä pidemmälle tätä luin, sen enemmän näitä runoja rakastin. Valitettavasti laina-aika päättyi, enkä ehtinyt lukea teosta kuin kerran, mutta uskoisin toisen tuovan tälle jo ihan uuden ulottuvuuden. Tässä teoksessa tila on tosiaan hallussa, ja se on kerrankin äänellä, jota syystä tai toisesta aiemmin on pidetty tarpeettomana kuunnella. Mutta ei pidetä enää. Ja kuten Ruotsalainen itsekin sanoo, sitä täällä ei enää tosiaan anteeksi pyydellä.
Näistä runoista muissa kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Kirjailua, Lukuvika & Bookishteaparty
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti