OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE
263s.
S&S 2018
Kuvitus: Mari Huhtanen
Tiesitkö, että keskivertosuomalainen tuottaa kaatopaikkajätettä lähes 500 kilogrammaa vuodessa? Että sinunkin kauttasi kulkee siis todennäköisesti melkein puoli tonnia roskaa kaappien ja jätepisteiden kautta kaatopaikalle? Jos jätteet menevät kaikki samaan syssyyn sekajäteastiaan, on tämä kaikki tuottamasi roska melko käyttökelvotonta, ja se on todennäköisesti tuhlannut valtavan määrän neitseellisiä luonnonvaroja. Ja kaikki tämä on pois maapallolta, jolla elämme.
Kulutusyhteiskunnassa jätettä syntyy kuin huomaamatta. Nappaan itse aamulla usein kahvin kotona mukaan luennolle, mutta vaikka luentojen välissä on mahdollista ostaa omaan kuppiin myös lisää tuota opiskelun mahdollistavaa elämän eliksiiriä, ostan usein seuraksi muoviin pakatun sämpylän tai kertakäyttökipossa olevan tuorepuuron. Jos on kiire, se tulee syötyä myös kertakäyttöisellä lusikalla. Jatkan matkaa isoon säläkauppaan, josta ostan uuden pyöränlampun. Edellinen meni rikki - elektroniikkajätettä - ja uusi on pakattu kartonkiin, muoviin ja vielä yhteen muovitettuun metallikiinnikkeeseen. Lisää roskaa. Kassa tarjoaa muovipussia (joka sentään on nykyään maksullinen ja minulla mukana onneksi iso kangaskassi), kuitti taas menee sekajätteisiin suoraan kotona. Kotona ovella odottaa iso paperikassillinen pahviroskia, sillä addiktioni tuoremehuihin näkyy hetkessä täyttyvinä kierrätysastioina.
Olen jo pitkään pyrkinyt kierrättämään kaiken mikä kierrätettävissä on, jotta kierrossa olevasta materiaalista saataisiin tehtyä uutta, eikä kaikkea hankkimaani varten tarvitsisi tuhlata koskemattomia luonnonvaroja. Valitsen aina kierrätyspakkauksen kun se on mahdollista ja lisäksi ostan vaatteeni periaatteella, että käytän ne itse loppuun saakka, ja mielummin korjaan kuin vaihdan kokonaan uuteen. Pienemmällä vaatekaapilla myös niin sanotut asukriisit ovat historiaa, kun erilaisiin tilanteisiin on vain muutama vaihtoehto. Itseään voi ilmaista myös pienellä vaatemäärällä, ja tahtoisin ainakin itse tulla enemmän tunnetuksi ajatuksistani kuin siitä, mitä minulla on milloinkin päällä. Ajattelin myös pitkään, että tämä riittää. Että vähennän vähän ja kierrätän kaiken. Kunnes Otso Sillanaukeen tapaan tajusin, että kuuden eri roska-astian ulosvieminen on turhauttavaa, ja se on turhauttavaa siksi, että se todella konkretisoi sen järjettömän pakkausjätemäärän, joka minunkin kauttani kuukausittain kulkee. Pelkästään siitä tulee vuosittain satoja kiloja, väittäisin. Ja niin väittää Sillanaukeekin, ja päättää kirjoittaa aiheesta kirjan.
Zero Waste- eli nollahukka-ajattelu tähtää tilanteeseen, jossa kierrätettävää jätettä olisi mahdollisimman vähän. Sillanaukee pureutuu kirjassaan tähän tematiikkaan, ja hän on saanut aikaan varsin näppärän ohjeopuksen siihen, mitä jokaisessa kodissa voi tehdä hieman paremmin oman jätemääränsä vähentämisen eteen. Oletko koskaan esim. kiinnittänyt roskia läpikäymällä huomiota mistä jätteesi pääsääntöisesti koostuu? Kannattaisi, vinkkaa Sillanaukee, sillä niin omia roskiaan on myös jatkossa helpompi vähentää.
Alkuun Sillanaukee avaa ylipäätään nollahukka-ajatuksen taustoja sekä omia kulutustottumuksiaan ennen ja jälkeen nollahukkailun. Hän erittelee mainiosti oman elämänsä valinnat huoneittan, aina eteisestä parvekkeelle. Sillanaukee käy läpi jätteenvähentämismahdollisuudet ja tarjoaa myös huone kerrallaan pieniä käytännön vinkkejä helppoihin, keskivaikeisiin kuin edistyneisiinkin uusiin valintoihin. Hän muistuttaa, miten tärkeä on kieltäytyä esimerkiksi pilleistä ja kuinka konkreettisesti omat jätteensä läpikäymällä voi oppia ymmärtämään missä ja miten roskaa maailmaan eniten tuottaa. Jäähyväiset jätteille -kirjan ehdoton vahvuus onkin sen arkisuudessa ja siinä, että se nimenomaan syyllistämisen sijaan jatkuvasti kannustaa kohti parempia valintoja, askel askeleelta. Sillanaukee käy esimerkit läpi itsensä kautta, mikä lisää tietynlaista armollisuuden tunnetta. Välillä se ehkä lipsahtaa hieman liiankin lepsuun meininkiin, mutta tällaisella syyllistämisaikakaudella luulen sen kuitenkin olevan pidemmän päälle enemmän hyve kuin pahe.
Suurin osa Sillanaukeen esittelemistä vinkeistä on yllättävänkin helppoja, sellaisia, joiden toteuttaminen ei vaadi juuri mitään ylimääräistä, mutta säästää pitkällä tähtäimellä valtavan paljon. Kirja puhuu vahvasti etenkin kertakäyttöisyyttä vastaan, mikä on erityisen oivallista, ja toisaalta puolustaa jo kadonnutta kansanperinnettä, eli esimerkiksi ruokasoodaa puhdistusaineena tai etikkaa pyykkien raikastajana. Hieman ne tosin tulee esiin "omina ideoina", zero wasten kautta keksittyinä, vaikka kysehän on paluusta sinne, mistä ennen megalomaanista pesuainearsenaalia on ihan suomalaisissakin kotitalouksissa lähdetty. Ja toisaalta hänen ajatusmaailmassaan törmää myös ristiriitaan, ihan omastakin elämästä hyvinkin tuttuun: ajattelin myös Sillanaukeen tapaan ennen, että jos siirryn ostamaan kaikki vaatteeni kirpputoreilta tai sosiaalisen median erilaisista merkkivaatekierrätysryhmistä, teen aukottoman ympäristöteon. Toki hiilijalanjälki vähenee, jos kaikkea ei osta uutena, mutta pysähdyin hetkeksi kun jäin miettimään kenelle tuo jalanjälki kuuluu käytetyn (tai usein lähes käyttämättömän) vaatteen ostamisesta? Sille kuka sen osti uutena vai sille, joka jatkuvalla kierrätetyn tavaran kuluttamisella mahdollistaa, että uusia vaatteita voi ostaa vähän harkitsemattomastikin, kun ne kuitenkin kirppiksellä saa suht vaivatta myytyä eteenpäin? Onneksi niin minä kuin Sillanaukeekin kuitenkin jossain vaiheessa ymmärrämme, että vähemmän on enemmän, ja luopumisen idea on siinä, että päästää menemään vain sellaiset tavarat, joita ei itselleen myöhemmin uudelleen hanki. Ja kirpputoriostoksissakin täytyy pitää järki päässä, lopulta vain sellaisia vaatteita kannattaa ostaa, joihin pystyy sitoutumaan. Jotka voi luvata itselleen käyttää hamaan loppuun saakka, ja korjata ennemminkin kuin heittää pois.
Kulutusyhteiskunnassa jätettä syntyy kuin huomaamatta. Nappaan itse aamulla usein kahvin kotona mukaan luennolle, mutta vaikka luentojen välissä on mahdollista ostaa omaan kuppiin myös lisää tuota opiskelun mahdollistavaa elämän eliksiiriä, ostan usein seuraksi muoviin pakatun sämpylän tai kertakäyttökipossa olevan tuorepuuron. Jos on kiire, se tulee syötyä myös kertakäyttöisellä lusikalla. Jatkan matkaa isoon säläkauppaan, josta ostan uuden pyöränlampun. Edellinen meni rikki - elektroniikkajätettä - ja uusi on pakattu kartonkiin, muoviin ja vielä yhteen muovitettuun metallikiinnikkeeseen. Lisää roskaa. Kassa tarjoaa muovipussia (joka sentään on nykyään maksullinen ja minulla mukana onneksi iso kangaskassi), kuitti taas menee sekajätteisiin suoraan kotona. Kotona ovella odottaa iso paperikassillinen pahviroskia, sillä addiktioni tuoremehuihin näkyy hetkessä täyttyvinä kierrätysastioina.
Olen jo pitkään pyrkinyt kierrättämään kaiken mikä kierrätettävissä on, jotta kierrossa olevasta materiaalista saataisiin tehtyä uutta, eikä kaikkea hankkimaani varten tarvitsisi tuhlata koskemattomia luonnonvaroja. Valitsen aina kierrätyspakkauksen kun se on mahdollista ja lisäksi ostan vaatteeni periaatteella, että käytän ne itse loppuun saakka, ja mielummin korjaan kuin vaihdan kokonaan uuteen. Pienemmällä vaatekaapilla myös niin sanotut asukriisit ovat historiaa, kun erilaisiin tilanteisiin on vain muutama vaihtoehto. Itseään voi ilmaista myös pienellä vaatemäärällä, ja tahtoisin ainakin itse tulla enemmän tunnetuksi ajatuksistani kuin siitä, mitä minulla on milloinkin päällä. Ajattelin myös pitkään, että tämä riittää. Että vähennän vähän ja kierrätän kaiken. Kunnes Otso Sillanaukeen tapaan tajusin, että kuuden eri roska-astian ulosvieminen on turhauttavaa, ja se on turhauttavaa siksi, että se todella konkretisoi sen järjettömän pakkausjätemäärän, joka minunkin kauttani kuukausittain kulkee. Pelkästään siitä tulee vuosittain satoja kiloja, väittäisin. Ja niin väittää Sillanaukeekin, ja päättää kirjoittaa aiheesta kirjan.
Zero Waste- eli nollahukka-ajattelu tähtää tilanteeseen, jossa kierrätettävää jätettä olisi mahdollisimman vähän. Sillanaukee pureutuu kirjassaan tähän tematiikkaan, ja hän on saanut aikaan varsin näppärän ohjeopuksen siihen, mitä jokaisessa kodissa voi tehdä hieman paremmin oman jätemääränsä vähentämisen eteen. Oletko koskaan esim. kiinnittänyt roskia läpikäymällä huomiota mistä jätteesi pääsääntöisesti koostuu? Kannattaisi, vinkkaa Sillanaukee, sillä niin omia roskiaan on myös jatkossa helpompi vähentää.
Alkuun Sillanaukee avaa ylipäätään nollahukka-ajatuksen taustoja sekä omia kulutustottumuksiaan ennen ja jälkeen nollahukkailun. Hän erittelee mainiosti oman elämänsä valinnat huoneittan, aina eteisestä parvekkeelle. Sillanaukee käy läpi jätteenvähentämismahdollisuudet ja tarjoaa myös huone kerrallaan pieniä käytännön vinkkejä helppoihin, keskivaikeisiin kuin edistyneisiinkin uusiin valintoihin. Hän muistuttaa, miten tärkeä on kieltäytyä esimerkiksi pilleistä ja kuinka konkreettisesti omat jätteensä läpikäymällä voi oppia ymmärtämään missä ja miten roskaa maailmaan eniten tuottaa. Jäähyväiset jätteille -kirjan ehdoton vahvuus onkin sen arkisuudessa ja siinä, että se nimenomaan syyllistämisen sijaan jatkuvasti kannustaa kohti parempia valintoja, askel askeleelta. Sillanaukee käy esimerkit läpi itsensä kautta, mikä lisää tietynlaista armollisuuden tunnetta. Välillä se ehkä lipsahtaa hieman liiankin lepsuun meininkiin, mutta tällaisella syyllistämisaikakaudella luulen sen kuitenkin olevan pidemmän päälle enemmän hyve kuin pahe.
Suurin osa Sillanaukeen esittelemistä vinkeistä on yllättävänkin helppoja, sellaisia, joiden toteuttaminen ei vaadi juuri mitään ylimääräistä, mutta säästää pitkällä tähtäimellä valtavan paljon. Kirja puhuu vahvasti etenkin kertakäyttöisyyttä vastaan, mikä on erityisen oivallista, ja toisaalta puolustaa jo kadonnutta kansanperinnettä, eli esimerkiksi ruokasoodaa puhdistusaineena tai etikkaa pyykkien raikastajana. Hieman ne tosin tulee esiin "omina ideoina", zero wasten kautta keksittyinä, vaikka kysehän on paluusta sinne, mistä ennen megalomaanista pesuainearsenaalia on ihan suomalaisissakin kotitalouksissa lähdetty. Ja toisaalta hänen ajatusmaailmassaan törmää myös ristiriitaan, ihan omastakin elämästä hyvinkin tuttuun: ajattelin myös Sillanaukeen tapaan ennen, että jos siirryn ostamaan kaikki vaatteeni kirpputoreilta tai sosiaalisen median erilaisista merkkivaatekierrätysryhmistä, teen aukottoman ympäristöteon. Toki hiilijalanjälki vähenee, jos kaikkea ei osta uutena, mutta pysähdyin hetkeksi kun jäin miettimään kenelle tuo jalanjälki kuuluu käytetyn (tai usein lähes käyttämättömän) vaatteen ostamisesta? Sille kuka sen osti uutena vai sille, joka jatkuvalla kierrätetyn tavaran kuluttamisella mahdollistaa, että uusia vaatteita voi ostaa vähän harkitsemattomastikin, kun ne kuitenkin kirppiksellä saa suht vaivatta myytyä eteenpäin? Onneksi niin minä kuin Sillanaukeekin kuitenkin jossain vaiheessa ymmärrämme, että vähemmän on enemmän, ja luopumisen idea on siinä, että päästää menemään vain sellaiset tavarat, joita ei itselleen myöhemmin uudelleen hanki. Ja kirpputoriostoksissakin täytyy pitää järki päässä, lopulta vain sellaisia vaatteita kannattaa ostaa, joihin pystyy sitoutumaan. Jotka voi luvata itselleen käyttää hamaan loppuun saakka, ja korjata ennemminkin kuin heittää pois.
Yksi asia, joka minua tässä nyt kuitenkin erityisesti pienen ristiriitaisuudenkin jälkeen häiritsi, oli Sillanaukeen koko kirjan läpäisevä ekojuppeilu. Ok, tämä ei tokikaan ole antikapitalistinen teos uusliberalistisen maailman tuottamasta ilmastokatastofista, vaan lähinnä ympäristötekoihin kannustamista vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän sisällä. Mutta. Kun kyseisen kirjan kirjailija kertoo kiinnostuneensa zero waste -ajattelusta erään amerikkalaisperheen esimerkistä tajutessaan, että ympäristöä suojeleva ihminen voi olla tyylikäs ja hyvännäköinen eikä, suora lainaus, tunkkaiselta näyttävä ituhippi, on pakko pyöräyttää silmiä. Ja aika suuresti. Seuraa tietoinen kärjistys, sori siitä, mutta jos Sillanaukee oikeasti ihailee kapitalistisen yhteiskunnan ihannekuvastoon kuuluvaa ihmiskäsitystä ja samalla haluaa muuttaa elämänsä nollahukkaiseksi, en oikein enää tiedä millä pallilla kyseinen janari istuu kutsuessaan ihmisiä, jotka ovat olleet ympäristötietoisia jo ennen kuin siitä tuli muotia, tunkkaisiksi ituhipeiksi.
Juppeilu näkyy kyllä muuallakin. Sillanaukeella on hienoa itsevarmuutta heitellä ilmastofaktoja ilman lähteitä pitkin kirjan. Harmi, sillä kovinkin moni kirjan fakta on aivan varmasti paikkaansa pitävä, mutta tutkijat ja ilmastoaktivistit eivät pääse oikeuksiinsa, kun heidän tuloksiaan esitellään kuin musta tuntuu -juttuja. Tiedostan kyllä, että tämä on enemmän self help -kirja jätteen vähentämisestä kuin tieteellinen tutkielma, mutta kunnia silti niille, kenelle se oikeasti kuuluu. Lisäksi kirja on alun tieto-osion jälkeen lähinnä Sillanaukeen oman elintavan esittelyä, ja jää yllättävänkin heppoiseksi, eikä anna kovinkaan konkreettisia, uusia vinkkejä, vaan lähinnä heittelee ideoita syventymättä niihin. Voisi esimerkiksi olla ihan paikallaan nimittäin pohtia onko elämyslahja aina ekologisempi kuin konkreettinen esine (harvojen elämyksiä tarjoavien paikkojen ylläpitokaan kun aivan hiilineutraalia on) tai miten yksilön toimet suhteutuvat esimerkiksi suuryritysten tekemään ilmastotuhoon. Ihan pelkästään kun ei taida riittää kuitittomuus tai käyntikorttien vastaanottamattomuus viestiksi siitä, että haluaa maailman jätteettömämmäksi. Yksilön valinnoilla on tietenkin merkitystä, mutta kun elämme yhteiskuntajärjestyksessä, joka perustuu tolkuttomaan kuluttamiseen, olisi ihan aiheellista kysyä myös mikä rakenteissamme mättää ja miksemme ole valmiita puuttumaan myös niihin.
Todennäköisesti kirja itse toimii kuitenkin erityisen hyvin niille, joille zero waste -ajattelu on täysin uutta. Niille, jotka jo ymmärtävät lajitella jätteensä, mutta jotka eivät ole tulleet edes ajatelleeksi, että jotain muutakin voisi tehdä. Heille se ehkä avaa jotain uutta, ja näyttää, että jos tällainen perus kauppisjäbä Helsingistä pystyy tähän, pystyn minäkin. Enemmän ja syvempää kaipaavalle on todennäköisesti omat oppaansa, jossa vinkit ottavat paremmin huomioon myös monimuotoisemmin perheet ja vaikkapa muualla kuin (suomalaisittain) suurten kaupunkien keskustoissa asuvat etuoikeutetut nuoret opiskelijat. Lopulta Sillanaukeen ekologinen juppeilu kun kuitenkin kääntyy enemmän sympaattiseksi kuin haitalliseksi malliksi, ja on tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten näinkin kulutushysteerisessä maailmassa voi kääntyä jätteettömäksi vain jos haluaa. Monille tällainen yhden ihmisen innostunut esimerkki toimii siihen puuhaan aivan takuulla, joten suosittelen tähän kyllä tutustumaan. Ei tekisi meille kenellekän pahitteeksi kiinnittää huomiota siihen jätemäärään, jota päivittäin ympäristöömme suollamme. Ehkä nollahukka-elämä ei siis olekaan mikään aivan tuhoontuomittu muoti-ilmiö, kunhan siitä tulee pysyvä toimintamalli, ei vain yhden hetken villitys. Sillä ihan jokaisen meistä tulisi pyrkiä minimoimaan jätteen määrä omassa elämässään. Aina tästä hetkestä hamaaseen tulevaisuuteen. Jotta sitä tulevaisuutta ylipäätään siis olisi.
Loistavan kriittinen ja ajattelemaan herättelevä arvio kirjasta myös täällä: Sivutiellä
x
Todennäköisesti kirja itse toimii kuitenkin erityisen hyvin niille, joille zero waste -ajattelu on täysin uutta. Niille, jotka jo ymmärtävät lajitella jätteensä, mutta jotka eivät ole tulleet edes ajatelleeksi, että jotain muutakin voisi tehdä. Heille se ehkä avaa jotain uutta, ja näyttää, että jos tällainen perus kauppisjäbä Helsingistä pystyy tähän, pystyn minäkin. Enemmän ja syvempää kaipaavalle on todennäköisesti omat oppaansa, jossa vinkit ottavat paremmin huomioon myös monimuotoisemmin perheet ja vaikkapa muualla kuin (suomalaisittain) suurten kaupunkien keskustoissa asuvat etuoikeutetut nuoret opiskelijat. Lopulta Sillanaukeen ekologinen juppeilu kun kuitenkin kääntyy enemmän sympaattiseksi kuin haitalliseksi malliksi, ja on tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten näinkin kulutushysteerisessä maailmassa voi kääntyä jätteettömäksi vain jos haluaa. Monille tällainen yhden ihmisen innostunut esimerkki toimii siihen puuhaan aivan takuulla, joten suosittelen tähän kyllä tutustumaan. Ei tekisi meille kenellekän pahitteeksi kiinnittää huomiota siihen jätemäärään, jota päivittäin ympäristöömme suollamme. Ehkä nollahukka-elämä ei siis olekaan mikään aivan tuhoontuomittu muoti-ilmiö, kunhan siitä tulee pysyvä toimintamalli, ei vain yhden hetken villitys. Sillä ihan jokaisen meistä tulisi pyrkiä minimoimaan jätteen määrä omassa elämässään. Aina tästä hetkestä hamaaseen tulevaisuuteen. Jotta sitä tulevaisuutta ylipäätään siis olisi.
Loistavan kriittinen ja ajattelemaan herättelevä arvio kirjasta myös täällä: Sivutiellä
Jopa oli mielenkiintoinen kirjoitus ja tärkeästä aiheesta, mutta kirjaa tuskin luen. Tämä sinun kirjoituksesi aiheesta riittää minulle (ja tämä ei siis tarkoita, etteikö aihe kiinnostaisi, mutta en usko että juuri tällä kirjalla on minulle paljon annettavaa).
VastaaPoistaItse en syö koskaan (kyllä, voin ihan rehellisesti sanoa että en koskaan) ns. roskaruokaa eli pikaruokaketjujen ruokia enkä edes noutokahvia kahvikupissa. Kun syön ulkona, syön oikeilta astioilta yleensä pubissa. En edes osta valmiiksi pakattuja eväitä, koska en syö ollessani liikeenteessä (paitsi patikoidessa, mutta silloin mukana menossa on ”energiapallot”, jos meinaa energia loppua. Tosin onhan nekin muovikääreeseen pakattu).
Eniten minua ärsyttää täällä vihannesten ruokoton muovipakkaaminen. Juuri mitään ei saa ilman muovia. Pidän suippopaprikoista, mutta niitä ei saa ilman muovikäärettä, joten toisinaan ostan tavallisia paprikoita, jotka sentään saa valita eivätkä ole muovissa. Lisäksi ärsyttää monet ylisuuret pakkauset (tyyliin herneen kokoisella tuotteella appelsiinin kokoinen pakkaus), joiden ainoa tehtävä on saada tuote näyttämään suuremmalta, niin tyhmä kuluttaja ei tajua. Kamalaa haaskausta monien päivittäistuotteiden pakkaaminen. Voisivat valmistajat ja kauppiaatkin osallistua näihin talkoisiin keksimällä ekologisempia vaihtoehtoja tuotteidensa pakkaamiseen.
Oho, avautuminen. Mutta mitäs kirjoitit niin kiinnostavasti! :)
Mahtava avautuminen, tällaiset ovat aina tervetulleita!
PoistaJa sepä tosiaan, että vähiin jää yksittäisen ostajan valikoimat hedelmä-vihannesosastolla täälläkin, jos pyrkii aina ostamaan kaiken muovitta. Osissa kaupoissa valinnan varaa on paremmin, mutta tänään itsekin asiaan erityisesti huomiota kiinnittäessäni en voi täysin ymmärtää, miksi esimerkiksi jokainen purjokin täytyy pakata yksittäin muoviin, kun toisessa kaupassa nekin myydään ihan ilman kääreitä. Toki palautteen antaminen on avainasemassa tässäkin, sillä kaupathan toimivat kuluttajien mukaan, mutta ihan kaikki muovikaan ei sentään liene pelkän hävikin vähentämisen kannalta ole oleellista.
Ja tuo roskaruoattomuus kuulostaa erityisen hyvältä. Itselläni onnistuu täällä Joensuussa, mutta Helsingissä täytyisi vielä entisestään kiinnittää huomiota esimerkiksi tilausruokaan, joka on kyllä aina pakattu niin valtaviin määriin muovia, että tulee jo varsin epäekologiseksi monellakin tapaa hakea/tilata noutoruokaa kotiin.
Pienillä teoilla ja valinnoilla saa jo isojakin asioita aikaiseksi, kunhan niihin vain kiinnittää huomiota. Osiltaan tämä kirja antaa siihen vinkkejä ns. kokemattomalle, mutta saman vinkkimäärän saa myös vaikkapa Zero Waste Finland Ry:n Instagram-tililtä. (https://www.instagram.com/zerowastefinlandry/) Tässä ajassa sosiaalinen media tuntuu kätevämmältä tavalta saada tietoa, mutta toki kirjalla varmaan paikkansa myös joillekin edelleen on. :)
En itse ole mitenkään kovinkaan mahtava aktiivi ekotekojen osalta ja tunnen pienen piston koska olisi paljon mitä voisi tehdä eritavalla. Mutta yritän miettiä ostotapojani ja mitä ostan. Käytän kestokasseja ruokaostoksilla, ja laukussa kulkee kangaskassi ostiksia varten. Mutta siellä ruokakaupassa on aivan silkka mahdottomuus ostaa asioita ilman hirveää muovimäärää. Ihan perus maitopurkeissa on melkein kaikissa nykyään se muovinen kaatonokkka. Hedelmät menee bio-pusseihin tai kestopusseihin, mutta sitten on se muu elintarkikevalikoima.
VastaaPoistaJa kaikki muu käyttötavara yms mikä on pakattu kolmeen eri muovikerrokseen....
Pieniin jää omat valinnat mutta pienestä se on aloitettava. Ostin juuri kokeiluun Mehiläisvaha"kelmua" ruohonjuuresta perinteisen kelmun ja folion sijaan ja olen kyllä tykästynyt. Aamiaisleivät töihin kulkee vastedes mehiläisvahaan pakattuna :)
Juu, ja kuten tässäkin kirjassa kerrotaan, ne biopussit eivät oikeastaan edes maadu biojätteen tavoin ja teollisissa biojätteen lajittelukeskuksissakin ne joudutaan noukkimaan pois, sillä tukkivat vain laitteet. Muovia todella työnnetään joka paikkaan, ja välillä vielä noin viherpestystikin, tuntuu kyllä hurjalta.
PoistaMutta mehiläisvahakelmu kuulostaa hyvältä, ja juuri tuollaisista pienistä valinnoista se lähtee! Kun ne on vakiinnuttanut käyttöön, on helppo ottaa taas seuraava askel ja opetella luopumaan jostain muusta kertakäyttöisestä. Siitä tiedostamisesta ja miettimisestä se lähtee, ja siksi kannattaakin olla ylpeä jo siitä, eikä vain keskittyä siihen, mitä ei vielä tee. Kaikkeen oppii, mutta kaiken muutoksen ei tarvitse tapahtua kerralla. :)