ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA (NAPOLI-SARJA #4)

ELENA FERRANTE : KADONNEEN LAPSEN TARINA

512s.

WSOY 2018

Alkuteos: Storia della bambina perduta // 2014

Suomennos: Helinä Kangas

Arvostelukappale

Hämmentää. Tällä kertaa minä itse, lukijana. Aloitin Napoli-sarjan viime joulukuussa, ja kerroin ensimmäisestä osasta sen olleen "juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailmaa hehkutettu". Toisen kohdalla taisin jopa käyttää sana viihteellinen. Ai Napoli-sarja? Viihteellinen? Mitä kirjoja vajaa vuosi sitten olen oikein lukenut? Ja olisiko tämä hyvä tekosyy lukea kaikki neljä uudelleen putkeen, nyt kun viimeisimmän osan takakansikin on tullut kirjan päälle lopullisesti laskettua?

No. Viihteellisyydestä sun muusta en tiedä, mutta onhan tämä varsinainen tulevaisuuden klassikko koko sarja. Ferrante hurmasi minut totaalisesti jo ensimmäisellä osallaan, ja vaikka nyt jälkikäteen tuntuu, että olen lukenut sitä aivan väärin, on se osaltaan ollut myös uskomaton matka kepeästä ja maailmaa kyseenalaistamattomasta lapsuudesta läpi yhteiskunnallisten sekä henkilökohtaisten kuohujen aina 2000-luvun Italiaan, joka on seitsemässä vuosikymmenessä kokenut päähenkilöidensä rinnalla vaikka jos mitä. Traagista, repivää, rikkovaa ja julmaa, mutta myös kaunista, intohimoista ja kiihkeää. Juuri niin sekavaa ja silti suoralinjaista kuin kirjan päähenkilö kokonainen elämä vain voi olla.

Ja koska kenellekään ei liene enää epäselvää, että Ferranten Napoli-sarja on kasvanut allekirjoittaneelle yhdeksi elämäni suurista lukukokemuksist, kerron teille nyt neljä syytä, miksi minä näitä kirjoja rakastan.

01. Kirjojen kasvaminen lukukokemuksen edetessä // Viimeisen osan myötä Napoli-sarjan päähenkilöt Lenu ja Lila ovat aikuisia, työssäkäyviä naisia, jotka elämä on kuljettanut täysin päinvastaisiin suuntiin. Vuosikymmeniä on kulunut tarinallisesti kirjan ensimmäisestä osasta, ja viimeisen osan myötä aikuiseksi, jopa vanhukseksi kasvaa paitsi korttelin väki, myös itse kirjasarja. Tässä on jotain levollisen vanhenevaa, ja juuri se tästä koko sarjasta tekee niin täydellisen: jokainen osa, lapsuus ja nuoruus, nuori aikuisuus sekä aikuisuus ja vanhuus, näyttäytyvät paitsi hahmoissaan, myös kokonaisessa rakenteessa, rytmissä ja mittakaavoissa, joissa Lenun ja Lilan elämiä tarkastellaan.

02. Ystävyys // Ferranten ystävyyskuvaus on jotain, mihin en juurikaan ole kirjallisuudessa törmännyt. Lenun ja Lilan ystävyyttä kuvataan realistisesti, välillä jopa epämiellyttäviä asioita esiin nostaen. Ferrante luo hurjan todentuntuisen asetelman, jossa kaksi ystävystä on jatkuvasti kaltevalla pinnalla, yrittäen tasapainotella siinä yhdessä, mutta ollen silti aina tilanteessa, jossa kumpikin ei voi yhtaikaa olla ylhäällä. Ferrante kuvaa raadollisesti sitä, miten ihminen on aina olemassa suhteessa johon kuhun toiseen, ja miten sellainen toiseus ei voi myöskään olla täysin tasapainoista. Se mitä toisella on, on toiselta pois, ja jos toinen on Subjekti, tulee toisesta Toinen, putoaa hän toiseuden kategoriaan eikä nouse kuin vaihtaakseen subjektiuden ja toiseuden paikkoja päikseen. Ei ole väliä kumpi ystävyyden subjekti on, mutta kaksi sitä ei voi yhtaikaa olla.

Ferrante kuvaakin sitä kateutta ja ohitushalua ällistyttävän tarkasti, johon tällainen toiseuden asetelma ihmiset johtaa. Elena on loistava päähenkilövalinta, sillä hänen vimmansa päästä subjektiiviksi on suoraviivaisempaa ja selkeämpää kuin poukkoilevan Lilan, jolle ihailu tuntuu olevan merkityksetöntä. Ainakin siihen asti, kun hän joutuu ihailijan rooliin. Onkin hurjan virkistävää, että tällaista toisen kautta itsensä peilaamista kuvataan kahden naisen kautta. Vaikka suhteita ja rakkauksia tulee ja menee, on Lilan ja Lenun suhde se, mikä määrittää heidän paikkaansa elämässä. Ei (ystävyys-)myyttisen tasapainoisesti saati neutraalisti toista rakastaen ja hänen vikojaan hyväksyen, vaan vimmaisesti, jopa väkivaltaisesti. Korttelin kuohunta ja ajan politiikka on vain taustahumua, jonka päälle ystävyyskuvaus piirtyy hämmästyttävän tarkasti.

"Korttelin syvyyksistä, paikasta joka tuntui minusta nyt pikkuruiselta loukolta, hän [Lila] piti minua yhä itsensä jatkeena. Hän sai Pietrolta puhelinnumeroni Genovaan ja alkoi soitella minulle usein välittämättä että häiritsi appivanhempiani. Niillä kerroilla, kun hän onnistui tavoittamaan minut, hän ei ollut huomaavinaan harvasanaisuuttani vaan puhua puhui kuin papupata meidän molempien puolesta."

03. Kyky kuvata yhteiskunnalliset asiat yhtaikaa niiden keskeltä ja silti objektiivisesti // Ystävyyden lisäksi Ferrante kuvaa yhteiskuntaa ja sen kuohuntaa ajasta toiseen sellaisella tarkkuudella, että huomaamattaan oppii paitsi Italian myös Euroopan lähihistoriasta enemmän kuin koulun historiantunneilla yhteensä. Ferrante saa vasemmistoliikehdinnän, feminismin ja työväenliikkeiden synnyn vaikuttamaan mielenkiintoisimmalta mitä voi tapahtua, ja etenkin hänen taitonsa kuvata kyseisiä ilmiöitä sisältä päin kriittisesti tuntuu harvinaisen tervetulleelta, sellaiselta, joka yleensä kirjallisuudessa joko ohitetaan tai ei tunnu omalta. Ferranten henkilögalleria on kuitenkin niin harkitun täysi, että heidän kauttaan voi tuoda eteen ilmiön kuin ilmiön ilman, että se tuntuu tarinassa päälleliimatulta. Ferranten Napoli-sarja on yksi kokonainen maailma, ja näin todellisen maailman luominen on taidoista uskomattomin.

"Ajat olivat sellaiset. Minullekin kävi eräänä iltana huonosti Ferrarassa. Moron ruumiin löytymisestä oli kulunut runsas kuukausi ja tulin kutsuneeksi hänen sieppaajiaan murhaajiksi. Sanojen kanssa oli aina hankalaa; yleisöni vaati, että osasin sovittaa ne äärivasemmiston vallitsevaan kielenkäyttöön, ja minä tein parhaani. Mutta usein kiihdyin ja suustani pääsi suodattamattomia lauseita. Sana 'murhaajat' ei sopinut kenellekään kuulijoista – murhaajia olivat fasistit – ja minua vastaan hyökättiin, minua kritisoitiin ja pilkattiin."

04. Naiseus // Ferrante kirjoittaa naiseudesta, naisen asemasta ja tarpeesta määritellä oma itsensä yhteiskunnassa, jossa kaikki lähtökohtaisesti kuuluu miehille. Hänen kumpikin päähenkilönsä on ensin tyttöjä, sitten naisia, ja vaikka he ovat toistensa vastakohdat niin monissa asioissa, yhdistää heitä silti erityisesti oman paikan löytäminen patriarkaattisen kulttuurin keskeltä. Miesten maailma kulkee sivussa, kun nämä kaksi vahvaa ja omalla tavallaan itsenäistä hahmoa rakentavat elämäänsä itsensä, ei miestensä ja poikiensa varaan. Se ei ole päälleliimaavaa, ja silti se on tärkein sankaritarina, mitä tässä ajassa lukea voi. Aina ei tarvitse tehdä jotain ensimmäistä kertaa kaikista naisista ollakseen itsenäinen ja vahva, usein suurin sankaruus tulee siitä, että uskaltaa nostaa itsensä keskiöön maailmassa, jossa naiselle ei tuota paikkaa ole tavattu valita. Ferrante tuskin tätä valintaa on tiedostamatta tehnyt, ja vaikka hyvinkin moni tarinan sivuhahmoista sekä Lilaa että Lenua yrittää normienmukaiselle paikalleen saada, he eivät taivu. He ovat eniten olemassa toisilleen ja toistensa kautta, halusivat he sitä tai eivät. Mutta miesten maailma ei heidän maailmansa välejään riko, vaikka se siellä maskuliinisia rumpuja jatkuvasti paukutteleekin.

x

Harvoin tulee vastaan sellaisia kirjailijoita kuin Elena Ferrante. Hänen tarkkanäköisyytensä tuntuu kumpuavan taidosta asettaa itsensä sivulliseksi, mutta entistä vaikuttavampaa tässä taidossa on nähdä myös sivustakatsoja kertoja ikään kuin sivusta, vikoineen ja erheineen. Vaikka tässä Napoli-sarjan viimeisessä osassa ei ole samanlaista pauhua ja jyrkkyyttä kuin aiemmissa teoksissa, sinetöi se upeasti sarjan paikan tulevien klassikoiden joukossa. Upea, upea sarja, toivottavasti tämän hienouden löytää vielä moni sukupolvi meidän jälkeemmekin. Tällaista kirjallisuutta varten minä luen, ja onneksi sitä myös välillä onnistuu löytämään.