SYDÄMENI VALLOITTAJA – ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON

ELIZABETH STROUT : NIMENI ON LUCY BARTON

164s.

Tammi 2018

Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016)

Suomennos: Kristiina Rikman

Joskus luen kirjoja, koska joku on puhunut niistä kauniisti, joskus valitsen vuoroon jonkun ohuen, koska tuntuu helpommalta sitoutua vain hetkeksi. Toisinaan jo ajattelen etukäteen, etten takuulla pidä, koska muutama muukaan kirjaihminen ei ole oikein pitänyt, ja toisinaan en ajattele mitään, nappaan kirjastosta mukaan vain koska kansi näytti tutulta jostain.

Kaikkea eikä oikeastaan silti näistä mitään oli etukäteen minulle Lucy Barton. Mutta sitten Helmi hämmästeli instragramissani enkö todella ole vieläkään lukenut tätä kirjaa, joten se piti lukea. Aikalailla heti. Sillä jos jonkun kirjamaun tiedän olevan kanssani varsin yhtenäinen, se on Helmin.

"Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää."

Kun luin tätä, en ajatellut alkuun mitään.

Ja kun luin tätä pidemmälle, ajattelin etten voi lukea tätä pidemmälle, ettei tämä vain lopu. Niin minulle käy kun haltioidun kirjasta. Lopetan sen lukemisen, jotta se säilyisi mahdollisimman kauan. (Juuri nyt minulla on esimerkiksi ollut Rachel Cuskin Ääriviivat viikon kesken. Ensimmäisen luvun kohdalta. Jotain samankaltaista hehkutusta siis luvassa todennäköisesti siitäkin kuukauden päästä. Ehkä.) Mutta tätä en silti osannut olla lukematta, vaan luin muutamassa päivässä. Ja haltioiduin lisää.

Nimeni on Lucy Barton on tarina Lucysta, joka makaa yhdeksän pitkää viikkoa newyorkilaisessa sairaalassa, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Hän makaa siellä leikkauksen ja hieman epäselväksi jääneiden jälkivaivojen kourissa, eikä mies käy katsomassa, koska vihaa sairaaloita, lapset eivät ehdi, koska ovat vielä varsin pieniä ja elävät omaa elämäänsä. Yhtäkkiä sängynpäädyssä istuu äiti, äiti, joka ei koskaan poistu kotoa, lähde Illinoisista.

Lucy Barton on tarina äidistä ja tyttärestä, köyhästä lapsuudesta ja luokkanousuista. Se on tarina rakkauden kaipuusta ja ihmisitä, jotka elämän aikana ovat vilahtaneet ohi. Se on varsin juoneton ja sinällään pieni, mutta sen voima onkin pienuudessa. Arkisuudessa ja yksityiskohdissa, jotka ovat yhdesssä säkenöivän voimakkaita. Tyttäressä, joka janoaa koko elämänsä äidiltään jotain sellaista, mitä ei ole saanut, ja sen asian järjetöntä surullisuutta ilman, että Lucy itse edes asiaa osaa surra. Hän kun on yksi lukemani kirjallisuushistorian viehättävimpiä hahmoja; niin pehmeän naiivi ja ymmärtäväinen, ihan viimeiseen mahdolliseen asti, oman itsensäkin kustannuksella. Lucy Barton on herkkä ja kaunis hajoamatta, ja sellaisenaan tämä naishahmo onkin äärimmäisen onnistunut. Aina kun ei tarvitse olla viiltävän kova ja vahva maskuliinisuuteen normaalisti liitetyin keinoin pärjätäkseen, pysyäkseen koossa vaikka koko elämän. Vahvuutta on monenlaista, ja vaikka tapaamme ihailla sitä horjumatonta versiota, uskaltaisin väittää, että virheelliset ja virheensä myöntävät ne kaikkein vahvimpia lopulta ovat. Heillä mikään ei ole piilossa, heidän ei tarvitse käyttää energiaansa peittelyyn. Ja se jos mikä antaa voimia selvitä tästäkin päivästä kaikkien odotusten ristiaallokoissa.

Lucy pärjäsi, selvisi lapsuudestaan, nousi kirjailijaksi, teki lopulta itseäänkin yllättäviä päätöksiä elämässä, sellaisia, joita jälkikäteen lähinnä ihmettelee. Mutta palaisin taas samaan, jonka sanoin jo; sellaista on elämä. Ei sitä voi mitata onnistuneiden päätösten jatkumolla vain jälkikäteen asioita tarkastellen. Ja kaikessa pienuudessaan Lucy Barton on koko elämä, kaikkine kuoppineen päivineen. Ja se jos mikä tuntuu kirjallisuudessa ihanan kauniilta ja samaistuttavalta. Arkinen pienuus ja suuruus, ilman pakotettua sankariviittaa kenenkään hartioilla. Tällaista on tavallisuus, ja näin kaunista se parhaimmillaan on.

Stroutin teksti on heleää, vähän epäuskottavaa ja silti täysin todentuntuista. Se on alicemunromaisen tarkkanäköistä havainnointia ihmisten mielenliikkeistä, syistä, sattumista ja seurauksista. Se on tovejanssonmaisen kaunista ja herkkää olematta sitä imelästi. Se on luciaberlinmäisen pidäkkeetöntä ja paljasta olematta paljastelevaa. Se on kaunis, joidenkin mielestä liiankin rakastettavaksi tehtyä, mutta minuun se iski. Juuri tällaisenaan. Juuri näin. En edes tiedä oikein miksi ja silti kuitenkin tiedän. Ymmärrän. Kuten Lucykin, kaikkea, kaikkia, kaikkialla, mutta ei kuitenkaan täysin vaan aina vain itsensä kautta.

Tällaisten lukukokemusten takia minä ylipäätään luen. Löytääkseni tällaisia kirjoja, löytääkseni kirjojen kautta tällaisia tunteita. Löytääkseni kirjoja, joita elää.

"Voi että tyttäreni raivosivat noina vuosina! On hetkiä jotka koetan unohtaa, mutta en minä unohda. Olen huolissani vain siitä, mitä he eivät unohda."

Lucy Bartonista muualla: Sivulauseita, Eniten minua kiinnostaa tie, Lumiomena, Lady Dandy, Kirja vieköön! & Reader, why did I marry him