PAOSSA, TURVASSA VAI VÄLITILASSA - LAURI AHTINEN : ELIAS

 

LAURI AHTINEN : ELIAS

106s.

S&S 2018

Elias on sarjakuvaromaani nuoresta yksin Suomeen pakoon tulleesta pojasta, joka käy koulua, opettelee Suomen kansalliseläimiä ja odottaa huonetoverinsa kanssa Migriltä turvapaikkapäätöstä. 

Elias on sarjakuvaromaani meren yli tulemisesta, menneisyydestä, jossa on ollut vain sotaa ja toivottomuutta. Hajujen ja äänten paljoudesta, jossa ihmiseltä on viety mahdollisuus perusturvaan ja etuoikeus unelmoida.

Elias on sarjakuvaromaani Suomessa olemisesta, turvasta ja siitä, miten joka välissä joku sanoo, että olisit iloinen kun olet hengissä/Suomessa/tässä/mitä vain. Hymyilisit vähän, vaikka uutiset tulvivat kannanottoja, että ei meille mahdu, ei meille saa tulla. Olisit tyytyväinen, vaikka kadulla huudetaan n-sanaa, raiskaajaa ja käsketään palata sinne mistä on tultukin. Olethan elossa. Huolimatta siitä, millaista elossa oleminen on, onko se todella elämistä vai välitilaan jumiutumista.

Suomi on maa, joka pakkokäännyttää pakolaisia takaisin kuolemaan, ja Suomi on maa, joka kohtelee heitä lukuina, numeroina, rasitteina ja lainsäädännöllisinä yksityiskohtina muistamatta inhimillisyyttä, ihmisyyttä, tunteita ja tunteettomuutta. 

Suomi on maa, jossa kaikki erilainen on uhkaa, jossa oma paha olo käännetään ulos päin, puretaan heikommassa asemassa oleviin ja kaadetaan puolustuskyvyttömien niskaan. Suomi on maa, jonne ei muka mahdu, mutta joka samalla itse omilla toimillaan aiheuttaa sen sopeutumattomuuden, jonka uhkakuvia maalailee alusta asti. Torjuu, ja muka yllättyy, kun toinen on tuntenut itsensä torjutuksi ja toimii sen mukaisesti.

Suomi on maa, jonka pakolaiskeskustelua hallitsee nuivuus ja jossa salonkikelpoinen rasismi tai ainakin välinpitämättömyys on saanut oikein valtionjohdolta asti aivan oman nimen: tolkullisuus. Suomi on maa, jossa heikomman puolustajat pyritään erilaisin vallankeinoin hiljentämään, jotta maailman raadollisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta omastaan ei tarvitisi antaa mitään pois.

 x

Kaikkea tätä ja niin paljon muutakin Ahtisen vastikään ilmestynyt sarjakuvaromaani jätti miettimään. Se on taidokkaasti tehty tarina yhdestä maahan yksin tulleesta, haastatellen monia vastaavia sekä alansa asiantuntijoita. Se ei syyttele eikä osoittele sormilla, ja silti se ottaa kantaa ja uskaltaa haastaa hämmentävänä vellovaa ajattelukulttuuriamme. Se tekee sen yhden yksittäisen, tunteisiin vetoavan ja harvinaisen hyvin epätoivoa ja turtuneisuuden tunnetta kuvaavan kerronnan kautta, ja se tekee sen vallan taitavasti. Se jättää tarpeen keskustella, tehdä enemmän, olla entistä vahvemmin heidän puolellaan, jolle meiltä aivan varmasti riittää annettavaa, vaikka millä mitalla.

Tämän sarjakuvaromaanin näkisin mielelläni mukana äidinkielen opetuksessa, yläkoulun tunneilla, miksei toisen asteen oppilaitostenkin. Se on sinällään helpostilähestyttävä, mutta silti rohkean avoimeksi jättävä, juuri sellainen, joka jättää enemmän pohdittavaa kuin valmiiksi pureskeltu. Nuoremme ovat viisaita, he osaavat käsitellä tämänkaltaista sarjakuvataidetta. Kunpa sen tematiikkaa osattaisiin käsitellä hieman vanhempienkin keskuudessa yhtä avoimesti ja edes jonkinlaisin empatiatuulahduksin.