(kuva: Vesa Tyni / sukupuolenaihminen.fi)
Sukupuolena ihminen -projektissa on nimensäkin mukaisesti kyseessä ihmiset ja sukupuoli, ja se on jatkunut Suomessa jo kolme vuotta. Projektin takana olevat ihmiset ovat halunneet luoda paikan, jossa ääneen pääsee eri ikäiset transsukupuoliset ihmiset ympäri maan. Sen tarkoitus on antaa transsukupuolisille ihmisille tilaa ja ääntä, väistää hetkeksi sivuun ja antaa heidän omien tarinoiden saolla pääosassa, eikä tällä kertaa tulla kerrotuiksi toisten kautta tai suhteessa cis-sukupuolisuuteen. Suora lainaus sivuilta kertoo, että "emme voi puhua toisten äänellä, mutta voimme puhua heidän puolestaan niin, että heidän omalle äänelleen tulee lisää tilaa. Haluamme haastatteluin ja valokuvin kertoa, millaista on olla transsukupuolinen nykypäivän Suomessa: mitä sukupuoli tarkoittaa kenellekin, miten muut ihmiset suhtautuvat, mitä toivoo ympäröivältä yhteisöltä, miltä transsukupuolisuus tuntuu."
Yksi projektiin osallistunut henkilö on Zoe, 43-vuotias transnainen. Hän tiesi jo nuorena, ettei jollain tapaa sovi perheeseensä, hän kasvoi kulttuurissa, jossa tunteelle väärään sukupuoleen syntymisestä ei ollut tilaa. Tila oli cis-sukupuolisilla heteroilla, heteronormatiivisuudessa, ja myös nekin vähäiset tarinat, jotka transsukupuolisuudesta oli kerrottu, kerrottiin aina joko cis-sukupuolisen kautta tai suhteessa heihin. Ja niin kerrottiin Suomessa suurella volyymilla ensin myös hänen tarinansa.
"Hän kertoi mulle heti alussa, kun hän ryhtyi kirjottamaan tästä kirjaa. Me sovittiin, ettei hän käytä siinä mun muistojani tai ajatuksiani, ja niin se tehtiin. Hän luki kirjan mulle ääneen toukokuussa 2017, ennen sen julkaisua. Mä en tiennyt, mitä sanoa. Sanoin että se on kaunis.
Hän sanoi että se on täynnä rakkautta, mutta musta se ei tunnu siltä. Hän on sanonut monta kertaa, ettei rakasta mua enää, että mä olen hyväksikäyttänyt häntä, että mä olen pettäjä ja tuhoaja. Siksi mä en voi ymmärtää, miten se kirja on täynnä rakkautta. Eikä se kirjan nimi pidä paikkaansa: mä en ikinä kadonnut. Mä en kadonnut."
- Zoe
- Zoe
Zoe, tai kuten Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -autofiktiivisen romaanin lukeneet hänet tuntevat, Lili ei todella koskaan kadonnut. Hän muuttui, toki, kuten moni meistä muuttuu vuosien varrella, pitkien avioliittojen keskellä. Kadottaa itsensä toisten odotuksiin tai ottaa suuren askeleen ja on vihdoin rehellinen itselleen. Ja kuten kahden ihmisen suhteessa yleensä, on usein suuri muutos toiselle järkytys. Shokki, jopa. Se on toki inhimillistä, mutta joskus surukin täytyy osata suhteuttaa, kanavoida rehellisiin uomiinsa. Sillä ongelmalliseksi tällainen surukerronta muuttuu sitten, kun siitä tehdään cis-heteronaisen tragedia. Puhumattakaan siitä kun mukaan tulee raha, haastattelut suurissa medioissa, haltioitunut ihailu kirjablogisfäärissä ja kirjamessuilla, kustantamon mainonnassa. Kun tragedia onkin yhtäkkiä cis-naisen, etuoikeutetun, sen, jonka ei koskaan ole tarvinnut sisintään yhteiskunnan rakenteiden takia piilottaa.
Tämä haastattelu on tärkeä. Se on merkityksellinen, ja se pysäyttää pohtimaan kenen tarinoita meidän kulttuurissamme on totuttu kuulemaan ja kenellä on oikeus kertoa tarinoita toisista. Miksi on ongelmallista, että suremme yhdessä sen etuoikeutetun surua, koska se tuntuu tutummalta, vaikka se onkin saanut alkunsa toisen kokemuksia käyttäen. Toista vain itsensä kautta peilaten.
Haastattelu on myös merkityksellinen, koska se nostaa ainakin itselleni suuren kysymyksen siitä, missä menee eettisen ja aidosti moninaisuuden puolella olevan markkinoinnin rajaviivat. Miksi on oikeasti äärimmäisen ongelmallista myydä kirjaa jo takakansitekstissä jälleen kerran cis-naisen inhimillisenä tragediana. Kuten jo aiemmin kyseistä kirjaa käsittelevässä postauksessa totesin, ihmeellisyys ja traagisuus ovat tällä kertaa ihan jossain muualla kuin Ahavan autofiktiivisen romaanihenkilön puolison muuttumisessa omaksi itsekseen. Sellaisena se kuitenkin myytiin, ja sellaisena sen suuri yleisö osti. Sen oikeellisuutta olisi todella hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, etenkin jos (ja toivottavasti kun) ajattelee olevansa aidosti moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolella. Jos tarinoista myy vain jo valmiiksi valta-asemaltaan korkeamman tarina, ja jos näitä tarinoita edelleen kritiikittä kumarretaan, voiko rakenteetkaan koskaan muuttua?
Haastattelu on myös merkityksellinen, koska se nostaa ainakin itselleni suuren kysymyksen siitä, missä menee eettisen ja aidosti moninaisuuden puolella olevan markkinoinnin rajaviivat. Miksi on oikeasti äärimmäisen ongelmallista myydä kirjaa jo takakansitekstissä jälleen kerran cis-naisen inhimillisenä tragediana. Kuten jo aiemmin kyseistä kirjaa käsittelevässä postauksessa totesin, ihmeellisyys ja traagisuus ovat tällä kertaa ihan jossain muualla kuin Ahavan autofiktiivisen romaanihenkilön puolison muuttumisessa omaksi itsekseen. Sellaisena se kuitenkin myytiin, ja sellaisena sen suuri yleisö osti. Sen oikeellisuutta olisi todella hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, etenkin jos (ja toivottavasti kun) ajattelee olevansa aidosti moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolella. Jos tarinoista myy vain jo valmiiksi valta-asemaltaan korkeamman tarina, ja jos näitä tarinoita edelleen kritiikittä kumarretaan, voiko rakenteetkaan koskaan muuttua?
Lukekaa siis Zoen koko haastattelu täältä, oli Ahavan teos teille tuttu tai ei. Lisätietoa Sukupuolena ihminen -projektista löydät täältä. Suosittelen seikkailemaan kyseisillä sivuistoilla pidempäänkin. Ajatuksen kanssa.
(EDIT 9.9. lisäisin pienen sisältövaroituksen kommentteihin, etenkin niille, joille tämä transasia on henkilökohtainen ja herkkä.
Minut tekee äärimmäisen surulliseksi se, miten sekä tämä keskustelu täällä että samankaltainen keskustelu mediassa pyörähtää aina yhden ja saman navan ympärille; ja se napa on valkoisen heteromiehen/-naisen napa. Nimittäin jos edes puolet tästä puolusteluun käytetystä energiasta käytettäisiin aidosti siihen, kenestä nytkin keskustelu avattiin: transsukupuolisesta ihmisestä ja hänen asemastaan yhteiskunnassa, olisi tasa-arvokeskustelumme jo jonkinlaisilla siedettävillä asteilla.
Tämä oli Zoen tarina. Ei avaus Ahavan kirjasta. Ja se on mennyt harmillisen monelta valitettavasti ohi.)
(EDIT 9.9. lisäisin pienen sisältövaroituksen kommentteihin, etenkin niille, joille tämä transasia on henkilökohtainen ja herkkä.
Minut tekee äärimmäisen surulliseksi se, miten sekä tämä keskustelu täällä että samankaltainen keskustelu mediassa pyörähtää aina yhden ja saman navan ympärille; ja se napa on valkoisen heteromiehen/-naisen napa. Nimittäin jos edes puolet tästä puolusteluun käytetystä energiasta käytettäisiin aidosti siihen, kenestä nytkin keskustelu avattiin: transsukupuolisesta ihmisestä ja hänen asemastaan yhteiskunnassa, olisi tasa-arvokeskustelumme jo jonkinlaisilla siedettävillä asteilla.
Tämä oli Zoen tarina. Ei avaus Ahavan kirjasta. Ja se on mennyt harmillisen monelta valitettavasti ohi.)
Hyvä kirjoitus! Zoen tarina ja sen ajoittainen raadollisuus oli kyllä todella ajatuksia herättävää luettavaa ja vahvisti omaa päätöstäni olla koskaan lukematta Ahavan kirjaa. Tarvitsisimme niin paljon enemmän nimenomaan marginalisoitujen ihmisten #ownvoices-kertomuksia tähän maahan.
VastaaPoistaAhavan kirjan arvioidenkin lukeminen teki väliin tosi kipeää, kun miehen päätös nähtiin välillä mm. itsekkyytenä ja minäminä-ajattelun huipentumana. Jos Zoen tarina toisi tähänkin vähän perspektiiviä.
Todella tarvitsisimme. Transsukupuolisten tarinat ovat tähän saakka kun olleet juuri näitä joko cis-sukupuolisen näkökulmasta kerrottuja tai ihan vain rankasti cis-sukupuolisen kertomia, keksittyjä tai omittuja tarinoita.
PoistaJa hurjalta tuntuu juuri sekin, miten kirjailijat itsekin saavat tällaiset näkökulmat hyväksytyiksi selitettyä, itselleen omittua, lukijat puolelleen. Kyse kun ei kuitenkaan ole yhdestä yksittäisestä tarinasta, vaan suuremmista mittakaavoista, yhteiskunnallisista rakenteista, joita tällaisella kerronnalla pala palalta vankistetaan, pidetään valta ja suru siellä, missä se on aina ollutkin. Kritiikittömyys tätä kohtaan on ehkä se kipein osa tämänkaltaista kirjallisuutta. Mutta kuten sanoit, toivottavasti edes joku herää ajattelemaan asiaa hieman eri kantilta Zoen ansiosta.
Ahavan teoksessa se itsereflektion puute oli ihan hämmästyttävää (ja teki kirjasta musta taiteellisesti aika raakileen). Että molempien kertojien, Kolumbuksen ja kertojavaimon, lopputulema on: "Minä erehdyin. Kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti. Mikä tragedia!" Siis jättää se vain tuohon, sen sijaan, että olisi yhtään tarkastellut sitä, mitä kaikkea löytyy tän välittömän, yksisuuntaisen näkökulman ulkopuolelta.
VastaaPoistaToi projekti on kyllä todella paikallaan. Tässä tapauksessa myös aiheellinen "vastaisku". Kunnioitettavaa, että henkilöllä oli rohkeutta lähteä näin julkisuuteen (toisaalta voi kysyä, oliko mitään muuta mahdollisuutta enää? Selja Ahavaa kun hakee googlesta niin hakuehdotuksista päätellen toinen, yksityinen ihminen oli vedetty jo peruuttamattomasti mukaan julkisuuteen...)
Sanoitit erityisen hyvin tuon etenkin ensimmäisen kappaleesi ja reflektion puutteen jälkeenjättämän ongelmallisuuden. Se todella häiritsee koko teoksessa sekä ylipäätään sen myöhemmässä käsittelyssä blogiarviointeineen sekä kirjailijan henkilökohtaisine kirjamessuesiintymisineen ehkäpä jopa eniten. Kritiikki on jatkuvasti kuitattu puolustuksella "mutta en minä/ei kirjailija olisi voinut tätä transihmisen näkökulmastakaan kirjoittaa, se vasta olisikin ollut väärin!", kun toive lähinnä olisi ollut, että keskustelu syvenisi ylipäätään siihen, mikä tässä pohjimmiltaan on se surullinen ja traaginen osuus.
PoistaMutta kyllä, tärkeä ja erityisen aiheellinen esiintulo. Toivottavasti se herättää mahdollisimman monen ajattelemaan tämän kaltaisen kerronnan oikeudellisuutta ja ongelmallisuutta. Näkemään myös sen äänen, joka "taiteellisin keinoin" on jälleen kerran jätetty hiljaiseksi.
Minusta k a i k k i e n tarinoita pitää kuulla, ja niinhän niitä kuullaankin.
VastaaPoistaTranssukupuolisen kirjailijan autofiktio myisi hyvin, jos vain löytyisi sellaisen kirjan kirjoittava transsukupuolinen kirjailija.
Luin linkittämäsi Zoen tarinan - ihmettelen, miksi hän ei ole haastattelussa kokonimellään - ja se on mielestäni ihan sama tarina kuin ex-vaimolla Selja Ahavalla, asiatekstinä, tapahtumienkulku on juuri sama. Ahavalla teos on kaunokirjallinen ja kertoo rehellisesti miehen sukupuolenmuutosta seuraavan vaimon kokemuksista. Kyllä sekin kokemus on minusta tärkeää luettavaa ja kuuluu tuohon 'kaikkien tarina on tärkeää' -piiriin.
Puolisoiden, lasten ja vanhempien tunteet läheisen kerrottua totuuden sukupuolestaan vaihtelevat. Jos tunne olisi pelkkä tyyni välinpitämätön nyökyttely, niin se kyllä herättäisi kysymyksen kiintymyksen puutteesta. Olen kuullut, että esim. vanhemmilla menee ehkä vuosi siihen, että pystyy näkemään lapsensa toisena sukupuolena kuin minä hänet on nähnyt synnytyksestä alkaen, läpi vauvavaiheen ja lapsuusvuosien, joillain pitkälle keski-ikään.
Minusta Selja Ahavaa on turha syyttää siitä, että hän ei kertonut toisen tarinaa vaan omansa.
Toivon onnea projektille. Tieto lisää tasa-arvoa, mikä on hieno asia.
Ei siinä tarvitse rakentaa mitään vastakkaisuutta, kuten koen sinun Laura ja keskustelijoiden tekevän. En ymmärrä tätä äskeisessä kommentissasi kirjoittamaasi: 'Näkemään myös sen äänen, joka "taiteellisin keinoin" on jälleen kerran jätetty hiljaiseksi.' Juurihan sitä ääntä tuodaan julki tässä projektissa!
Koin oman kaupunkini Pridessa, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt marssivat ja juhlivat puistossa suuren hyväksynnän ympäröimänä, mukana tietsyti myös heteroja. On menty paljon eteenpäin yhden vuosikymmenen aikana.
Mielestäni tämä "kaikkien tarinoita pitää kuulla" on aika laiska argumentti, sillä sen avulla ohitetaan kokonaan tämän asian ydin: kyse ei ole siitä, etteikö kaikki saisi kertoa omasta tarinastaan, vaan siitä, kenen tarinana sitä myydään ja kenen surulla markkinoinnissa ratsastetaan. Kuten kirjoitin saman jo aiemmin kyseistä kirjaa käsittelevään postaukseeni, kyse ei siis ole siitä, etteikö Ahavalla/tarinan päähenkilöllä ole oikeus tunteisiinsa, mutta mielestäni tässä kohtaa olisi todella aiheellista tarkastella sitä rajaa, missä tätä tragediaa nimitetään naiseksi syntyneen naisen tragediaksi. Se keskustelu ei synnytä vastakkainasettelua, vaan se pyrkii paljastamaan niitä valtarakenteita, joita yhteiskuntamme edelleen pitää yllä, ja joiden takia vähemmistöjen on todella vaikea saada tilaa itselleen haltuun.
PoistaJa niin - tällaisia projekteja ei tarvittaisi, jos kirjallisuutemme, kulttuurimme ja taiteemme antaisi äänen kaikille ihmisille aivan luonnostaan, sukupuolisuuteen tai seksuaalisuuteen katsomatta. Sekin on ihan hyvä muistaa. Eteenpäin mennään, mutta Marjatta, mikään ei ole tapahtunut ilman vähemmistössä olevien ihmisten järjetöntä panostusta aiheeseen. Ja meidän etuoikeutettujen cis-sukupuolisten hetkellistä hiljaa olemista, jotta myös he saavat äänensä kuuluviin. Tai parhaassa tapauksessa: vierellä seisomista ja heidän äänensä voimistamista muistaen, että aina ei ole kysymys vain ja ainoastaan omasta navastaan. Pakko nimittäin olla täysin eri mieltä etenkin yhdestä kohdasta kommentissasi: tyyni nyökyttely uuden sukupuolen edessä minun utopiassani ei kertoisi välinpitämättömyydestä, vaan siitä, että kerrankin se oman syntymäsukupuolensa omakseen kokeva ymmärtäisi, että kyse ei ole hänestä. Kyse on siitä toisesta ihmisestä, jolla on aivan varmasti oman identiteetin kanssa vaikeuksia ilman, että koko ympäristökin kääntää asian koskemaan vain ja ainoastaan itseään ja omaa luopumisen suruaan, oli se sitten oikeutettua tai ei. Heitä tässä ensisijaisesti kuuluu tukea, ei niitä, joilla valmiiksi on jo kaikki niin kuin yhteiskunta odottaa. :)
Seison vähemmistöjen rinnalla, ehdottomasti (se on jopa yksi blogini pääaiheita), mutta jos mieheni lähtisi samaan muutokseen kuin Ahavan romaanin mies, tuntisin juuri samoja tunteita kuin hänen kirjansa minäkertoja, koska parisuhteessa on erona ystävyyssuhteseen se, että se on eroottinen suhde. Siinä on kyse sekä omasta että toisen navasta että muista kehon osista. Intohimo on vahva asia.
PoistaAhavan kirja kertoi, miltä tämä tilanne tuntuu, niin kertoo tuo Zoen raporttikin, mutta ilman sitä intohimoa.
On röyhkeää ja väärään suuntaan menevää ruveta karsimaan kuka saa kirjoittaa ja mistä saa kirjoittaa. Sitä tapahtuu vain totalitaarisissa yhteiskunnissa.
Kukaan ei kiellä kertomasta transihmisten todellisuudesta.
Emme selvästikään keskustele nyt kanssasi samasta asiasta, sillä kyse ei tosiaan ole lainkaan siitä kuka omista tunteistaan saa kirjoittaa saati millaisia tunteita itse kukin saa tuntea. Kyse on nyt hieman laajemmasta ja yhteiskunnallisemmasta aiheesta, jossa vähemmistön rinnalla seisominen vaatii myös näkemään omat etuoikeutensa ja tietyissä kohtaa myös luopumaan niistä, jotta oikeutemme olisi lähempänä tasavertaisuutta. Se jos mikä on totalitarismista hyvin kaukana.
PoistaKyllä me puhumme samasta asiasta.
PoistaSinusta Zoe saa kirjoittaa, Selja ei, ja Zoesta saa kirjoittaa, Seljasta ei.
Minusta molemmat saavat kirjoittaa molemmista, se on elämän monimuotoisuutta.
Vähemmistön oikeuksia ei korjata sillä, että ne oikeudet otetaan pois enemmistöltä.
Sananvapaus on yksi perusoikeuksia.
Useimmille ei läheisen sukupuolen muutos ole helppoa, ja siitä ongelmallisesta tilanteesta saa myös kirjottaa kirjan, kuten monista muistakin ihmiselämän tilanteista. Transmuuttuja tietää itsekin, että muutos ei ole kenellekään helppo.
Sitä muutosta on itse asiassa tarpeen käsitellä eri henkilöiden näkökulmasta, sekin on asian eteenpäin viemistä toisin kuin vaientamalla tabuistaminen.
Marja-Sisko Aalto on puhunut paljon siitä, miten perhe otti hänen muutoksensa. Kaikilla ei ollut yhtä helppoa kuin lapsenlapsella, joka oli nähnyt hänet vain naisena ja kysyi:"Ämmi, olitko sinä ennen vaari?" Jos Marja-Siskon vaimo kirjoittaisi tästä samasta asiasta, niin mitä pahaa siinä olisi?
Ei, kyse ei ole siitä, että puhuisin siitä, saako nimenomaan Ahava kirjoittaa vai ei. Puhun siitä, että jos puolustat enemmistön oikeuksia vähemmistön oikeuksien kustannuksella, ei todella enää seisota vähemmistön rinnalla vaan heitä vastaan. Oma ajattelusi kaikkien tasa-arvoisuudesta on toki idealistinen, mutta se edellyttäisi tilanteita, jossa transsukupuolisilla olisi samat oikeudet kuin cissukupuolisilla. Ja näinhän ei Suomessa lainkaan ole.
PoistaSuosittelen tutustumaan esimerkiksi kulttuurinomimisen problematiikkaan, sekä vielä tarkemmin Sukupuolena ihminen -projektiin. Muistutan myös, että tasa-arvotyössä oleellisinta muistaa, että useinkaan kyse ei ole sinusta vaan niistä kaikista muista, joilla ei samaa ole kuin sinulla. Tai minulla. Tai Selja Ahavalla.
Päätän keskustelun nyt tähän, ja toivotan sinulle mukavaa loppuviikkoa. Ehkäpä seuraavan kerran jos palaat tänne, voimme keskustella taas aiheista, joissa ajattelumme kohtaa hieman paremmin. :)
Tämä on mielestäni todella hankalaa rajankäyntiä, kun puhutaan siitä, kuka saa kirjoittaa ja mistä. Etenkin silloin, kun kyseessä on selvä autofiktio, jossa toinen ihminen on tunnistettavissa. Se menee jonnekin todella syvälle yksityiseen, vaikka se verhotaankin kaunokirjallisuudella ja fiktiivisyydellä. Toisaalta olen sitä mieltä, että myös Ahavalla on oikeus sanoittaa omat tunteensa romaaniin mutta... En itse pitänyt teoksesta erityisen paljon, enkä saanut kiinni niistä ylisanoista, joita tälle teokselle on suotu. Jotenkin tämä tuntui sellaiselta puolijulkiselta nöyryytykseltä. En tiedä johtuuko se siitä, että lähipiiriini kuuluu useita seksuaalivähemmistöön kuuluvia ihmisiä, joista osa myös mieltää itsensä muunsukupuoliseksi.
VastaaPoistaSe on kieltämättä vaikeaa, ja toisaalta varsin yksinkertaista: jos käyttää valta-asemaansa niin, että vahvistaa jonkinlaisia vähemmistöjen oikeuksia heikentäviä rakenteita tai rahastaa toisen kokemuksella tai tragedialla, ollaan jo varsin ongelmallisilla vesillä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa muutamilla markkinointiin liittyvillä muutoksilla tai hieman vahvemmalla itsereflektoinnilla pienetkin vivahde-erot olisivat voineet jo keinauttaa koko tapauksen aivan toiseen näkökulmaan, antaa äänen aivan toisenlaiselle kerronnalle. Mutta kun kyse oli yllä Arsin varsin hienosti kiteyttämästä "kaikki ei ollutkaan niin kuin luulin, joten olen siis kohdannut traagisuutta elämässäni" -kerronnasta, käännytään juurikin mainitsemasi puolijulkisen nöyryytyksen pariin. Painetaan piiloon se ääni, jonka olisin halunnut kuulla, koska on niin kova kiire surra itse kohdattua vääryyttä näkemättä, että tämänkaltainen kerronta on yksi osa sitä, miksi tällaista "vääryyttä" tarvitsee kohdata.
PoistaMä en ensi alkuun halunnut lukea Ahavan kirjaa, kun se kuulosti sellaiselta tirkistelevältä kohukirjalta. Luin sen kuitenkin lopulta ja tykkäsinkin. Kirjassa kuvattiin luopumisen surua valtavan kauniisti. Kirjassa oli silti ihan liikaa itsesäälissä rypemistä, mutta mielestäni kertoja myös kritisoi itseään ja omaa itsesääliään. Kirjan Kolumbus kuvattiin vähän idioottina ja koska Kolumbus selvästi symboloi kertojaa itseään (joka itsepintaisesti luulee kohdanneensa jotain, vaikka onkin kohdannut jotain ihan muuta), koin, että kritiikki osui kirjailijaan itseensä. Että katsokaa, näin itsekeskeinen ja itsepäinen minä olen, että luulen todellisuutta joksikin muuksi kuin se on enkä suostu muuttamaan mieltäni.
VastaaPoistaTämän Zoen haastattelun jälkeen olo on surullinen. Ehkä luinkin kirjaa väärin? Ehkä se tosiaan oli vain knausgårdimainen paljastelukirja, että katsokaa kun mulla on vaikeeta. Knausgårdhan on todellinen itsesäälin mestari kirjoittaessaan mm. puolisonsa vakavasta sairaudesta. Kaikkien muiden tuska on ennen kaikkea kirjailijan omaa tuskaa.
En tiedä. Jäi lopulta vähän paha maku.
Mulle tämä oli alkuun myös erityisen vaikea juuri siksi, että se oli niin hurjan kaunis ja surukirjana sain siitä paljonkin irti. Mutta mitä enemmän tästä olen lukenut ja mitä itsepintaisemmin tarinan puolustajat ovat pitäneet kiinni oikeudesta juurikin tuntea itsekeskeistä tuskaa muiden tuskista, sen enemmän olen vieraantunut tästä ja sen ongelmallisempana olen alkanut tätä pitää. Sillä mitä kiihkeämmin oikeutta tulla kohdanneeksi tragedia toisen transsukupuolisuuden ääressä puolustetaan, sen vahvemmin minusta tuntuu, että koko aihe vain käpertyy jälleen kerran cis-sukupuolisten puolustuspuheeksi/defenssien purkamiseksi. Vaikeudeksi antaa edes hieman omasta etuoikeudestaan pois, jotta sitä vähemmän omaava saisi edes kymmenesosan siitä, mitä itsellä on aina ollut.
PoistaEli valitettavasti se paha maku tuntuu täälläkin. Itselle se jäi eniten kaikesta kirjaa ympäröivästä, ei ehkä niinkään kirjasta itsestään. Ainakaan tosiaan tähän asti.
Kiitos tästä kirjoituksesta! On äärimmäisen tärkeää nostaa esille rakenteita, joiden takia toisten ääni kuuluu paremmin kuin toisten, joiden takia markkinoinnille valitaan näkökulma ja viestille kärki. Itse vierastin Ahavan kirjaa juuri näiden viestikärkien vuoksi, ja sitten se jäi lukematta kokonaan. Zoen haastattelu vahvistaa tätä ajatusta ja nostaa esiin kysymyksiä - eikö tämä ole hänen tragediansa, hänen tarinansa? Koska hänen näkökulmansa saa olla viestikärkenä valtamediassa? Vai saako se?
VastaaPoistaTarina on varmasti tragedia sen molemmille osapuolille, ja kirjakin saattaa olla hyvä, mutta silti toinen osapuoli on marginaalissa. Mahtavaa, että kirjoitit tästä <3
Näinpä todella. Ja ehkäpä sen marginaalin asemasta vielä joskus pystytään keskustelemaan niin, ettei valta-asemassa oleville mene heti alkuun hurjat puolustusmekanismit päälle, että rakenteita nähtäisiin myös laajemmin kuin yksilökohtaisella tasolla. :) Tasa-arvo edellyttää myönnytyksiä etenkin niiltä, joilla jo valmiiksi paljon on, mutta lopulta ainakin kauniissa utopiassa se tasainen hyvinvoinnin jakaantuminen lienee suurempi voitto kuin pitää kaikki aina vain itsellään!
PoistaOlen lukenut sekä Ahavan kirjan, että tämän haastattelun ja olen Marjatan kanssa aivan samoilla linjoilla. Pidin Ahavan kirjasta todella paljon ja oli hyvä kuulla samaa tarinaa myös Zoen kertomana.
VastaaPoistaEn ihan ymmärrä Ahavaan kohdistamiasi syytöksiä. Kirja on autofiktiota, joten uskon siinä asioita kärjistetyn ja korostetun. Silti kuvittelen, että jos oma aviomieheni ilmoittaisi oikeastaan aina kokeneensa itsensä naiseksi, oma reaktioni voisi hyvinkin olla jotain kirjassa kuvatun kaltaista. Rakastan miestä, jonka olen oppinut tuntemaan miehenä. Jos hän ei olisikaan se, mitä on vuosia uskotellut olevansa, kyllä se olisi hirveä shokki, jota ei tulisi väheksyä siksi, että shokin kokija on hetero cis-nainen.
Totta kai Zoen tarinakin on traaginen. On äärimmäisen surullista, että häneltä kesti niin pitkään tunnustaa haluavansa olla nainen. Sekin on surullista, ettei hän voinut jatkaa avioliittoa rakastamansa naisen kanssa.
Haluaisin painottaa vielä kerran, että kyse ei ole syytöksistä saati syyllistämisestä, vaan kritiikistä ja keskustelun avaamisesta kerronnan epäkohdista. Näiden kahden asian välinen ero on syytä huomata, sillä keskustelu ei varsinaisesti mene eteenpäin, jos se typistyy vain Ahavan kirjaan. Kyse on huomattavasti suuremmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Transoikeuksista puhutessa on nimittäin hieman vaarallista kääntää keskustelu joka ikinen kerta cisoikeuksiin. Se ei johda mihinkään, tasa-arvoon ja tasavertaisuuteen nyt ainakaan. Sillä jos miehesi vaihtaisi nyt sukupuolta, kummalle se lopulta olisi jo yhteiskunnankin tasolla suurempi asia, sinulle vai hänelle? Etenkin nykyisillä transoikeuksilla, joita ei juurikaan Suomessa ole?
PoistaJa juuri tuo mitä sanoit, "on äärimmäisen surullista, että häneltä kesti niin pitkään tunnustaa haluavansa olla nainen", on oikeastaan avain koko keskusteluun: itse näin, että niin kauan kun transihmisistä käytävä keskustelu pyörii cis-sukupuolisten ympärillä, heille näytetään heidän "paikkansa" ja se paikka on hyvin herkästi kaapissa. En lainkaan kiistä Ahavan teoksen kirjallisia ansioita ja tunteiden äärimmäisen tarkkaa tulkkausta, siitä ei ole kyse. Kirjasta nimittäin saa myös yhtaikaa pitää, ja silti herätellä itseään ajattelemaan, miksi tällaisessa kerronnassa on ongelmia, ja mihin tällainen cis-sukupuolisuuden korostaminen yhtenä tärkeänä äänenä voi johtaa. Se kun voi todella johtaa siihen, että transsukupuolisten on entistä vaikeampaa tulla ulos kaapeistaan. Ja eikö se lopulta ole tarinan kaikkein traagisin osa, ihan kaikkien kannalta?
Luultavasti en saa tätä ilmaistua niin kuin haluaisin, mutta yritän silti. Totta kai sukupuolen vaihtaminen on yhteiskunnallisesti merkittävämpi ja hirveän paljon vaikempi kuin avioero. Olen täysin samaa mieltä siitä, että Suomen translaki on kaikin puolin riittämätön. (Esim. blokkerihoidot pitäisi ehdottomasti aloittaa niin pian kuin mahdollista ja vaatimus sterilisaatiosta on täysin vailla perusteita.)
PoistaYmmärrän, että Ennen kuin mieheni katoaa voi saada jotkut pysymään kaapissaan, mutta ehkä - toivottavasti - se toimii jollekin myös päin vastoin ja auttaa näkemään sen, ettei kaapissa pysyminen ole oikein myöskään mahdollista kumppania kohtaan.
Tässä mielestäni "syyllistäminen", eli se, että kaapissa pysyminen on väärin puolisoa kohtaan, kääntyy nyt vähän väärän puun suuntaan: näkisin, että ihan me cissukupuoliset luomme sellaista maailmaa, jossa kaapista ei uskalla tulla, ei transsukupuoliset itse.
PoistaSilloin on erityisen haavoittavaa antaa ymmärtää, että kaapissa pysyminen on päätös, vielä itsekäs sellainen, jota tulisi pohtia aina suhteessa muihin. Se kun on päätöksenä hurjan valtava, ja sille tielle lähteäkseen on oltava valmis käymään aivan järisyttävän suuria muutoksia läpi aina omasta kehosta koko yhteiskunnan suhtautumismuutokseen transsukupuolista ihmistä kohtaan. Ja sitä kohtaa minä tässä Ahavankin kirjassa erityisesti tahtoisin kritisoida.
Sen sijaan, että pohtimisimme, mitä transsukupuolisuus aiheuttaa cissukupuolisissa, olisi ennen kaikkea tärkeä pohtia, mitä cissukupuolisuus aiheuttaa transsukupuolisuudessa. Siksi tämä keskustelu on tärkeä, ja siksi minusta tämän kirjan näkökulma on erittäin ongelmallinen. Ei väärä, tuomittava tai kiellettävä, vaan ongelmallinen.
Kenen tarinoita olemme tottuneet kuulemaan? Voittajien tarinoita. Heidän, joilla on valtaa. Kuulemme myös tarinoita, jotka myyvät tai jotka ovat niin sanotusti muodissa. Tarinoiden tulee herättää tunteita, ajatuksia ja keskustelua. Niiden pitää päästä otsikoihin.
VastaaPoistaJokaisen oma tarina on hänelle itselleen tärkeä. Toisen surua ei voi arvottaa.
Ja kun kuulemme yksipuolisesti tarinoita lähinnä niiltä, joilla ääntä on jo tarpeeksi, vääristyy vallan vahvasti myös kuva siitä, ketä ylipäätään kannattaisi kuunnella, jos maailmasta haluaa tehdä inhimillisemmän. Arvottamisesta tuskin on kyse, jos kaipaa ääniä, joilta tuo tila on ylipäätään varsin vahvasti viety sen jo satoja kertoja kuullun tieltä.
PoistaSelvennän vielä varmuuden vuoksi, että yritin aiemmassa kommentissa todentaa sitä ikävää seikkaa, että yleisesti ottaen vain myyvät tarinat (jne) pääsevät esille. Kaikki eivät pääse ääneen.
PoistaTotta. Tarinoilla voidaan haluta vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Kun samaa tarinaa tahkotaan monta kertaa niin siitä muodostuu lopulta yleinen totuus. Tarinoilla voi manipuloida.
Mitä arvottamiseen tulee niin jotenkin ajattelen niin ettei ole kokijan syy, jos hän tuntee niin kuin tuntee. Hänelle se on ainutkertaista. Eri asia sitten on kannattaako tunnetta jakaa koko maailmalle vai käsitellä se toisella tavalla.
Oivallinen selvennys, kiitos siitä. Ja nimenomaan tuo yhden tarinan muuttuminen yleiseksi totuudeksi on se seikka, mikä minua tässä eniten sekä kiinnostaa että osin myös jopa karmii. Tätä versiota on kuultu niin monia kertoja, että tuntuu välillä hurjalta, miten se vielä kerran jaksaa voittaa ihmiset puolelleen ympäri maan.
PoistaJa samalla se on kovin inhimillistä; onhan Ahava henkilö, johon suuren väestön on helpompi samaistua. Tiedostan jo itsekin, että kuulostan näissä omissa kommenteissa huomattavasti ehdottomalta, mitä oikeasti olen, ja osin se johtuu siitä, että olen kiinnostuneempi keskustelemaan aiheesta yhteiskunnallisemmalla tasolla, juuri tuon vallan ja tarinoiden manipulointitaipumuksen osa-alueella. Ei sillä, ettei Ahavan teoksesta keskusteltavaa riittäisi, mutta itselleni se on oikeastaan tässä asiassa vain sivujuonne, yksi tarina ja esimerkki muiden lukuisten joukossa. Ei ole Ahavaakaan kohtaan ehkä aivain reiluinta, että koko syy valta-asetelmassa menee yhden, nimetyn kirjailijan piikkiin, kun kyseessä on kuitenkin huomattavasti suurempi ilmiö. :)
Hänellä tosiaan on se oikeus tunteisiinsa aivan kuten Zoellakin, täysin tasaveroisesti. Ongelma tulee lähinnä mukaan markkinoinnissa ja siinä, että myymällä tämän tarinan se tosiaan on yksi vallaltaan suuremman ääni pienemmän kustannuksella.
En ole lukenut Ahavan kirjaa, joten en osaa ottaa kantaa, miten aihetta on käsitelty. Mutta tästä Zoen haastattelusta käynnistynyt keskustelu (tai sitä on varmaan käyty ennenkin, mutta minun tietoisuuteenl se tuli siitä) tulee mieleeni Riikka Ala-Harjan tapaus. Hänhän kirjoitti Maihinnousun ilmeisen suoraan sisarensa perheen traagisista tapahtumista ja sisar koki, että häntä on käytetty hyväksi ja elämä reposteltu julkisuuteen. Toki aihepiiri on eri, mutta näen yhtäläisyyttä tässä. On aina hyvin ongelmallista kun lähdetään tekemään fiktiota läheisen ihmisen elämästä ja todellisista tapahtumista. Siinä syntyy helposti sellainen asetelma, että ”vahvemmassa” asemassa oleva pääsee ikään kuin määrittelemään heikomman puolesta hänen elämäänsä. Ennen kaikkea se on henkilökohtainen tragedia, mutta toki sillä on myös merkitystä laajemmin kuten tässäkin tapauksessa.
VastaaPoistaYhtäläisyyksiä todella on, ja ilman suurempaa yhteiskunnallista valta-asetelmaa tämä olisikin myös hurjan mielenkiintoinen kirjalliseettinen keskustelu tällaisenaankin! Missä kulkee kirjailijan rajat, jos kerrotaan toisten tarinoita, ja kenellä on oikeus käyttää lähipiirinsä tapahtumia hyötymistarkoituksissa. Jokainen kirjailija todennäköisesti enemmän tai vähemmän lainaa tosielämää tarinoidensa pohjalle, mutta raja lainaamisen ja hyväksikäytön välillä voi olla aika häilyväkin.
PoistaSamalla oma tapani käsitellä tätä kirjaa ehkä jo ylittää sen henkilökohtaisuuden, sillä tämä sama epäkohta on niin selkeästi yhteiskunnassakin näkyvillä. Sillä olisihan se varsin ideaalia, että Ahavan & Zoen tarinatkin voisivat kilpistyä tähän samaan keskusteluun. Se tosin taitaisi vaatia sitä, että heillä olisi lähtökohtaisesti samankaltaiset ihmisoikeudet Suomessa, ja heidät ihmisryhminä tunnustettaisiin yhdenvertaisiksi.
Olen lukenut Anhavan kirjan ja se liikutti minua, suurelta osin juuri sen vuoksi että samastuin hänen osaansa tarinasta. Aviopuolisona tällaisen tiedon saaminen, ilman varoitusta, olisi todella suuri shokki. Olen vasta kirjan lukemisen jälkeen ymmärtänyt, että Anhavan kirja on ongelmallinen mutta en ole Marjatan tavoin oikein ymmärtänyt miksi. Enkä oikein tämän keskusteluketjunkaan luettuani ymmärrä... Kun ihminen muuttaa sukupuoltansa se pakottaa lähipiirin tilanteeseen, jolloin suhde sukupuolta vaihtaneeseen saa uuden muodon. Susan Falludin kirja isästään kuvaa suhteellisen neutraalisti tätä uuden suhteen luomisprosessia mutta kipupisteitä siinäkin riittää. Olen lukenut myös Zoen haastattelun ja se on tietysti aivan oma tarinansa Anhavan tarinaan verrattuna. Voiko niistä oikeasti edes puhua samassa keskustelussa kuten tässä on nyt yritetty? / Mari
VastaaPoistaLyhykäisyydessään se on ongelmallinen siksi, että Zoella ei ole Ahavan kaltaisia yhteiskunnallisia oikeuksia, vaan transsukupuolisia on sorrettu vuosikymmeniä. Ja sorretaan edelleen. Ja vaikka en haluaisi henkilöidä tätä Ahavaan, käytän edelleen tätä kirjaa esimerkkinä: tässä kirjassa sortaja kertoo tarinan sorretusta. Siitä miten epäreilua hänestä on, kun sorrettu ei suostu enää sorrettavaksi.
PoistaNäin käy kun Ahava tekee tässä kirjassa itsestään uhrin, vaikka "uhri" todellisuudessa on Zoe. Jos yhteiskunta-asenteemme eivät olisi tällaiset, että kiiruhdamme aina puolustamaan etuoikeutettuja, Zoella olisi voinut olla oikeus olla lapsuudesta saakka sitä sukupuolta mitä hän on kokenut. Mutta koska meillä on taipumus olla hieman lyhytkatseisia, se on häneltä kielletty. Kun hän viimein tulee kaapista, on epäreilua kääntää tarina cissukupuolisen tragediaksi.
Ihmisen on hämmentävän helppo samaistua itsensäkaltaisten kokemuksiin. Empatiaksi se muuttuu vasta silloin, kun osataan asettua myös erilaisten nahkoihin, ja ymmärtää miten kipeitä nämä tällaiset tarinat ovat heille, vähemmän etuoikeutetuille. Ja empatiaa jos mitä tämä maailma kaipaisi enemmän.
Ymmärrän täysin tuon asetelman mutta miksi Zoe ei olisi voinut tulla "ulos kaapista" jo aiemmin? Ja tämä naivi ihmettelyni todennäköisesti johtuu siitä, että olen asunut jo lähes 20 vuotta Ruotsissa :) En näe Zoeta uhrina koska hänellä on valta päättää elämästään. Ja mielestäni myös vastuu kertoa seksuaalisesta identiteetistään ennen avioliittoa. Ymmärrän miksi hän ei kertonut mutta toisaalta juuri tämän vuoksi ei voi myöskään pyyhkiä pois vaimon kokemusta ja tämän oikeutta omaan osaansa tarinasta.
PoistaYmmärrän eron Ruotsin ja Suomen välillä, täällä Ruotsissahan nämä kysymykset ovat jo ihan toisella tavalla arkipäivää, enkä nyt siis ole provosoivasti naivi.
Mutta eikö lopulta ole aika kohtuutonta vaatia vähemmistön edustajalta tuollaista täydellistä rehellisyyttä niin kauan, kun tosiaan elämme erittäin epätasa-arvoisessa ja jopa transfobisessa yhteiskunnassa? Puhumattakaan siitä, millainen ilmapiiri on ollut silloin 10-20 vuotta sitten, jolloin tämän rehellisyyden olisi pitänyt jo tapahtua? Nuo päätökset ja ulostulot ovat niin valtavia ja niistä seuraa niin totaalinen aseman muutos koko yhteiskunnan edessä, että on aika kyseenalaista vierittää syy Ahavan tragediasta Zoen niskoille. Tästä huomaa, miten heteronormatiivinen yhteiskuntamme on: vaadimme vähemmistöiltä asioita täysin kritiikittä meille päin, mutta itse emme ole valmiita edes antamaan yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Ihan kuin he olisivat meille kollektiivisesti yhtään mitään velkaa.
PoistaJa se on totta, että tämä keskustelu ylipäätään on Suomessa vielä lapsen kengissä ja vaatii paljon herättelyä ylipäätään. Ihan mahtavaahan se on, että näistä ylipäätään on alettu keskustella, se on ehdottomasti jo suuri alku! :) Ja siihen kuuluu kaikenlainen naiivi ihmettelykin, joten sekin ainakin täällä minun blogissani täysin tervetullutta. Ehkä Ruotsissa tosiaan ollaan jo askeleen pidemmällä, jolloin kaikki henkilökohtainen ei ole aivan näin poliittista. Mutta koska Suomessa näin ei ainakaan vielä ole, on tämä yksi kanava nostaa transtietoisuutta. Ja kiinnittää ihmisten huomiota niihin rakenteisiin, jotka epätasa-arvoa ylläpitävät.
Wow miten mielenkiintoista keskustelua täällä on! On vaikea tuoda mitään uutta siihen, mutta yritän. Tai oikeastaan kerron asiasta, joka minua häiritsee.
VastaaPoistaEn ole Ahavan kirjaa lukenut, joten tietoni siitä perustuvat ainoastaan siihen, mitä olen kirjasta lukenut. En myöskään aio lukea Ahavan kirjaa, koska vaikka aihe kiinnostaa, niin käsittelytapa ei: lukisin mieluummin transsukupuolisen itsensä kertoman tarinan omasta näkökulmastaan. Ja huom: tämähän ei tarkoita sitä, etteikö esim. Ahava olisi saanut aiheesta kirjoittaa. Tietenkin saa.
En ymmärrä (enkä oikein hyväksy), että jonkun tunteet (ja kenties koko avioliitto) ikään kuin mitätöidään yhden seikan perusteella: tässä tapauksessa transsukupuolisuuden. Luin Zoen tarinan eikä varmasti näin iso asia ole sellainen, jonka vain tajuaa eräänä päivänä. Ihminen todennäköisesti on itsekin hukassa oman identiteettinsä kanssa eikä tiedä, mitä tehdä. Eikö silloin ole oikeutta yrittää elää "normaalisti" ja "normien" mukaan (varsinkin kun ympäristö ei oikein muuta suvaitse)? Ihan kuin silloin ei voisi oikeasti tuntea rakkautta, rakastaa. Ja miten kamalaa on, että tuon kaiken väitetään myöhemmin olevan teeskentelyä. Toisin sanoen koko ihmisen tunne-elämä kyseenalaistetaan. Minusta sellainen on vastenmielistä.
Ah. Nimenomaan. Juuri tuo viimeinen kappale kiteyttää hurjan hyvin kirjan ongelmallisuuden. Etenkin kun kirjaa voisi ihan syystäkin kritisoida juuri noita samaisia normeja ylläpitäväksi ja pönkittäväksi, joiden vuoksi Zoen kaltaiset ihmiset ylipäätään jäävät jumiin johonkin yleisesti hyväksyttyyn, vaikka se on vastoin heidän tapaansa olla.
PoistaZoen ja muiden transsukupuolisten tarinat minuakin ensisijaisesti kiinnostaisivat eniten. Ehkä vielä joskus tulee sellainen päivä, että myös heidän tarinoitaan markkinoidaan samalla volyymilla kuin tätä, kirjailijoista tehdään syväluotaavia Kuukausiliite-haastatteluita ennen kirjan julkaisua ja heidät ja heidän äänensä nähdään hetkellisesti kaikkein kiinnostavimpana. Sitä kaunista päivää odotellessa, ja sen eteen töitä tehdessä sitten.
Ruotsalainen Lina Axelsson Kihlbom on kirjoittanut kirjan omasta elämästään transsukupuolisena. Tarinaan kuuluu olennaisena osana se, että Axelsson Kihlbom tuli tunnetuksi aivan toisenlaisesta roolista. Hän oli suosittu hahmo ruotsalaisessa Rektorerna-realitysarjassa, jossa hän teki vaikutuksen ruotsalaisiin tv-katsojiin jämäkällä ja huumorintajuisella tyylillään ja työstään pahamaineisessa lähiökoulussa. Myöhemmin hän kertoi Skavlanissa, että on itse asiassa syntynyt poikana ja käynyt läpi sukupuolenkorjausleikkauksen. Hän myös kirjoitti tämän kirjan, jossa hän kertoo neljästä eri identiteetistään joita on vuosien aikana yrittänyt kuroa yhteen.
Poistahttps://www.goodreads.com/book/show/28192419-kommer-du-tycka-om-mig-nu
Kiitos vinkistä! Youtubesta näytti löytyvät nuo haastattelutkin, jotka täytyy katsoa ehdottomasti. Ehkä juuri ja juuri ruotsinkielentaito saattaisi riittää myös kirjan lukemiseen, jos se Suomesta jostain vain löytyisi. Tuntuu, että Suomessa transkeskustelu ei ole oikein vielä saanut "kasvoja", Marja-Sisko Aaltoa nyt kenties lukuunottamatta. Se viitta on kuitenkin varsin raskas kantaa, täysin ymmärrettävästi siihen rooliin ei ole helppoa lähteä.
PoistaMielenkiintoista keskustelua!
VastaaPoistaMinun oli vähän vaikea lukea Ahavan omaelämädraamaa, kun olin niin kiukkuinen sille. Ymmärrän surun ja kaipauksen, mutten ymmärrä miten voi kirjoittaa noin ihmisestä jota on rakastanut. Ja miten vähällä mielikuvituksella (luulin olevani enkka tässä lajissa) ihminen on varustettu, kun ei yhtään pysty lainaamaan toisen mokkasiineja. Tuskaani helpotti vähän, kun tajusin että Ahava kertoo kirjalla itsestään enemmän kuin puoiisostaan.
Ahavalla on tietenkin oikeus kirjoittaa ihan niin kuin haluaa. Se, että julkaisun aikaan kirjasta tehtiin jonkun sortin mediaspektaakkeli oli minun mielestäni mautonta, vaikkakin liiketaloudellisin perustein toimivilta tahoilta täysin ymmärrettävää.
Lukijalla on sitten osaltaan arvioida tekstiä ja pohtia, miten siihen suhtautuu. Tuoko se jotain uutta, avaako se uusia maailmoja, oppiiko siitä jotain? Lukemisen kurjuudesta huolimatta Ennen kuin mieheni katoaa vastaa tähän haasteeseen vähintäänkin tyydyttävästi.
Minna /Kirsin Book Club
Samaistuttavia havaintoja. Etenkin tuo mediaspektaakkeli, ja lukijan suhtautumisvastuu siihen, näinhän se nyky-yhteiskunnassa tosiaan menee!
PoistaMutta silti, minut tekee äärimmäisen surulliseksi se, miten sekä tämä keskustelu täällä että samankaltainen keskustelu mediassa pyörähtää aina yhden ja saman navan ympärille; ja se napa on valkoisen heteromiehen/-naisen napa.
Jos edes puolet tästä puolusteluun käytetystä energiasta käytettäisiin aidosti siihen, kenestä nytkin keskustelu avattiin: transsukupuolisesta ihmisestä ja hänen asemastaan yhteiskunnassa, olisi tasa-arvokeskustelumme jo jonkinlaisilla siedettävillä asteilla.
Tämä oli Zoen tarina. Ei avaus Ahavan kirjasta. Ja se on mennyt harmillisen monelta valitettavasti ohi.
Luin Ahavan kirjan, mutta se jäi minulle jotenkin etäiseksi ja ihmettelin kohua. Jonkin aikaa mietittyäni keksin syynkin. Kirja keskittyy vaimon tuntemuksiin ja jotenkin unohtuu, että mieshän siinä sitä muutosta käy läpi.
VastaaPoistaYmmärrän pettymyksen ja menetyksen tunteen, mutta jotenkin olisin odottanut enemmän ymmärrystä ja myös toisen omaa näkökulmaa. Ei noin ison päätöksen tekeminen vuosien jälkeen ole voinut olla helppoa, puhumattakaan ympäristön (vaimon!) reaktioista ja kaiken lisäksi päälle tulevasta mediasirkuksesta.
Luin itsekin tuon haastattelun. On tärkeää saada muutoksen läpikäyneiden ääni myös kuuluuviin - ehkä se lisäisi ymmärrystä ja mahdollistaisi sisimpänsä esilletuomisen ennen kuin on mennyt vuosia "vääränlaisena" ja monien elämä rakentunut hetteiselle pohjalle ja olettamuksille.
"On tärkeää saada muutoksen läpikäyneiden ääni myös kuuluuviin - ehkä se lisäisi ymmärrystä ja mahdollistaisi sisimpänsä esilletuomisen ennen kuin on mennyt vuosia "vääränlaisena" ja monien elämä rakentunut hetteiselle pohjalle ja olettamuksille."
PoistaTämä nimenomaan. Osasit sanoittaa huomattavasti minua paremmin sen, mikä tässä keskustelussa ja näkökulmavalinnassa ylipäätään häiritsee. Se, että marginaaliin ajettuja ihmisiä kuullaan, ei missään nimessä pitäisi olla uhka tai jonkin pois ajava tekijä meille cis-sukupuolisillekaan, vaan aito hetki osata kohdata se empatia ja astua toisten saappaisiin. Edes hetkellisesti.
Anhavan teos oli yksi ongelmallisimpia kirjoja, joita olen lukenut. Hienoa, että olet jaksanut täällä sanoittaa sen ongelmia niin hienosta ja erityisen hienoa, että Zoe on saanut myös äänen, koska se ei ole niin itsestäänselvää. Inhottaa nähdä miten normien määritelmä on aina vain niin pienen ryhmän käsissä.
VastaaPoistaSe todella on ongelmallinen. Tuntuu tuskalliselta, että kaiken sen alistamisen ja normeihin pakottamisen jälkeenkin edelleen uhrina nähdään niin usein etuoikeutettu, se joka kärjistäen on ne normit pystyssä pitänyt. Ja tällaisella kerronnalla pitää. Zoen haastattelu on hieno, rohkea ja hurjan merkityksellinen, se todella avaa sitä ääntä, jolle tila olisi alunperinkin tässä keskustelussa ennen kaikkea kuulunut kuulua.
PoistaTulen tänne nyt aikojen päästä uudestaan, koska minulla on kaksi uutta näkökulmaa.
VastaaPoista1. Laura, miksi teit Ahavan henkilökohtaisesta kirjasta poliittisen? Sanot tuolla edellä, että pidit sitä ensin kauniina surukirjana. Se on sitä, mutta voihan sitäkin käyttää halutessaan ihan mihin tarkoitusperiin vain.
2. Miksi vähemmistöön kuuluva ei saisi olla kokonainen ihminen, valehteleva ja pahakin? Vaikka Zoe kuinka kertoisi, että hän tiesi olevansa transnainen, mutta päätti kokeilla voisiko salata itsensä ja muuttua kohtaamansa naisen kanssa (olen lukenyt tästä nyt myös naistenlehtihaastattelussa), ja olihan se iso petos, niin sinä katsot sen ohi. Tällaista kutsutaan ylevöittämällä alentamiseksi ja sitä harrastavat jotkut enemmistössä olevat vähemmistöjä kohtaan. Luulen, että Mrs Karlsson puhuu tästä, kun hän sanoo, että Ruotsissa ollaan pitemmällä vähemmistöasioissa ja ne ovat arkipäivää.
Kaikkein tärkeintä minusta parisuhteen alussa on tuoda esiin omat puutteensa ja epäilynsä, salaisuudet ja tuskat, muutoin ei voi olla rennosti toisen kanssa eikä kyseessä ole rakkaussuhde.
Hei taas Marjatta! Huomaathan, että uusista näkökulmistasi on jo käyty rakentavaa keskustelua ylempänä kommenteissa sekä minun että muiden kommentoijien toimesta. Suosittelen lämmöllä ne ihan ajatuksen kanssa läpi lukemaan, muutkin kuin sinun kanssasi samaa mieltä olevat kohdat etenkin!
PoistaMuuten en valitettavasti aio tämän enempää jatkaa kanssasi aiheesta keskustelua. En koe, että tästä voi kovin rakentavasti ja monipuolisesti keskustella sinun kanssasi, sillä olet hyvin kiinni yksinapaisessa kannassasi ja jo valmiiksi päättänyt olevasi oikeassa asiassa, jossa tuskin on noin mustavalkoista oikeaa ja väärää olemassa. Niinpä syötät jatkuvasti suuhuni ajatuksia, jotka ovat oman näkökulmasi värittämiä, enkä koe, että aidosti kuuntelet tässä nyt muiden näkemyksiä.
Palaa tänne ihmeessä uudelleen, jos olet valmis aidosti myös ymmärtämään minun sekä vähemmistöasemassa olevien näkökulmaa tässä asiassa, yritetään sitten uudelleen.