LYHYITÄ EDITH SÖDERGRANISTA TOVE JANSSONIIN

Lyhykäiset ovat taas täällä. Pohdiskelin hetki sitten, että ehkä kaikesta lukemastaan ei tarvitse kirjoittaa, ehkä kaikki eivät edes ole herättäneet niin paljon tunteita, että niistä saisi jonkinlaisia ajatuksenpoikasia loogisesti riviväleihin järjestettyä. Aion edelleen kallistua jatkossa tähän rennompaan tapaan suhtautua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta silti nämä pienet, mutta sisällöltään sitäkin suuremmat kirjat ovat sellaisia, jotka tänne halusin. Lyhyesti, ei ehkä ytimekkäästi, mutta mukaan kuitenkin.

EDITH SÖDERGRAN : LEVOTTOMIA UNIA

131s.

Tulenkantajain osakeyhtiö 1929

Levottomat unet olivat minulle ensimmäinen tutustuminen Södergranin runoihin. Ne aukesivat kauniina, mutta sitäkin surumielisempinä, omaäänisinä, mutta maailmaan ja kipuun hukkumaisillaan olevina. Ne ovat kauniita ja henkilökohtaisia, avautuvia, mutta silti sellaisia, jotka pitää kokea itse, joista ei osaa toiselle kertoa. Kirjoitin muutamia säkeitä itsellenikin ylös, mutta pisimmäksi aikaa pysähdyin tämän kohdalle:

"Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: / yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. / Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä."

Levottomia unia on kokoelma runoja Södergranin teoksista Runoja, Syyskuun lyyra, Ruusualttari, Tulevaisuuden varjo sekä Maa jota ei ole. Seuraavaksi haluan sukeltaa jonkun kokonaisen kokoelman pariin, lukea runot niiden keskellä, mihin ne alunperin on julkaistu kuulumaan.

Helmet-haaste 2018: 24. Surullinen kirja

x x x

MÄRTA TIKKANEN : VUOSISADAN RAKKAUSTARINA

171s.

Tammi 1978

Alkuteos: Århundradets kärlekssaga

Suomentaja: Eila Pennanen

On vaikea kuvata tunnetta, joka syntyy kun luulee kirjaa aloittaessaan sen muuttavan maailmansa, mutta huomaakin, että maailma on ehtinyt muuttua hieman liikaa tässä välissä. Ja silti pidin tästä. Pidin, koska näen, miksi se on feministinenkin klassikko. Mikä sen paikka on ollut maailman muuttumisessa. Siinä, joka on muuttunut liikaa, mutta silti aivan liian vähän, kuten tämänkin kirjoituksen runolainan ajankohtaisuudesta edelleen huomaa.

Tikkanen kirjoittaa avointa ja selkeää, kerrankin tuntuu että osaan hylätä kokonaan ongelmani ja taipumukseni ylitulkintaan ja vain lukea. Tietenkin se on tämän kanssa helppoa, sillä tämä on helppoa.  Aiheena rankempaa ja niin selvästi julkaisuajankohtanaan vavahduttanutta. Sellaisen esiin nostamista, jota naiselta ei ole ollut tapana kuulla. Tikkasen tyyli on voimakas ja vahva, häpeilemätön, vaikka häpeä meihin onkin sisäänrakennettu, meihin naisiin erityisesti.

Onhan näistä klassikoista jo kaikki sanottu, ja saa ollakin. Silti niitä lukiessa omienkin ajatusten piiri lähtee päässä pyörimään, ja se tekee mieli jollain tapaa tallentaa. Vaikka lainauksin, sillä ne kertovat tässä tapauksessa enemmän kuin itse koskaan osaisi. Enemmän kuin kaikki muut tämän lukeneet ovat jo osanneet jossain ajatella, sanoa tai kertoa.

"Nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme

tämä yhteiskunta

elää

huonon omantuntomme turvin

Niiden ei tarvitse ollenkaan

vaivautua

sortamaan meitä

niin kauan kun me

tunnontarkasti

sorramme itse itsemämme

Nyt se saa riittää

nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme"

Helmet-haaste 2018: 09. Kirjan kansi on yksivärinen

Vuosisadan rakkaustarinasta muualla: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Kirjainten virrassa & Yöpöydän kirjat 

x x x

EBBA WITT-BRATTSTRÖM : VUOSISADAN RAKKAUSSOTA

173s.

Into 2018

Alkuteos:Århundradets kärlekskrig

Suomentaja: Jaana Nikula

Ja koska satuin lukemaan Tikkasta juuri kun sen 40 vuotta myöhemmin julkaistu sisarteos Witt-Brattströmiltä ilmestyi, en osannut olla lukematta tätä tähän päivään sijoittuvaa lähes heti perään. Ja se oli ehkäpä juuri suurin virhe, minkä tämän parissa tein.

Siinä missä Tikkasen suora tyyli tuntuu omaleimaiselta, tässä se sama tuntuu jollain tapaa liikaa yrittävältä. Se ei ollut paras mahdollinen kunnianosoitus, sillä sen tarkoituksellisuus tuntui ainakin minulle paistavan liian vahvasti läpi. Se oli myös niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että toisin kuin Rakkaustarinassa, sen läpi ei nähnyt minkäänlaisin inhimillisin silmin rakkautta taustalla, sitä joka nämä ihmiset joskus on yhteen saanut. En toki ole ehkä se henkilö, jonka on tarkoituskaan tätä kirjoittajaltaan vaatia, mutta se on se syy, miksi teoksen runot jäivät minulle hyvin etäisiksi ja ilman minkäänlaista samaistumispintaa. Ehkä vain en ole kohderyhmää, mutta tällä kertaa olin tyytyväinen ettei näin ollut.

Helmet-haaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Rakkaussodasta muualla: Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa & Kirjasta kirjaan

TOVE JANSSON : BULEVARDI JA MUITA KIRJOITUKSIA 

288s.

Tammi 2017

Suomentaja & jälkikirjoitus: Sirke Happonen

Voi Tove. ♥ Kun luin tämän kokoelman ilmestymisestä, olin varma, että hotkin sen saman tien. Ja lopulta se oli minulla lähes vuoden päivät, ennen kuin sen loppuun todella sain. Iski paitsi tyypillinen tovejanssonrimakauhu, myös suuren suuri alkukankeus, sillä kronologisesti ennen kansien välissä julkaisemattomat tekstit alkoivat loogisestikin varhaistuotannosta, eikä se ehkä ollut aivan siitä helpoimmasta päästä. Onneksi jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä paras oli vielä tulossa. Ehkä loppuun sijoitettu Happosen kirjoittama jälkikirjoitus olisi voinut toimia myös tekstien väleissä, antaa syvyyttä jo aiemmin, liittää elämää tarinoihin niiden oikeilla paikoilla. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja onhan se ihanaa saada "uutta" Janssonia lukemistoon, vaikka kaikki muka olikin jo julkaistu.

Helmet-haaste 2018: 25. Novellikokoelma
Bulevardista muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie & Kirjaluotsi

x x x

TOVE JANSSON : KUVANVEISTÄJÄN TYTÄR

117s.

WSOY 2014

Alkuteos: Bildhuggarens dotter (1968)

Suomennos: Kristiini Kivivuori

Luin toukokuussa Kesäkirjan, ja voisin oikeastaan kirjoittaa sanasta sanaan saman rakkaustarinan myös Kuvanveistäjän tyttärelle, mitä saaristoelämästä kertovalle sisarkirjalleenkin. Sisarkirjalta se nimittäin tuntuu, sillä maagisen kauniit hetkikuvaukset, lapsen yksioikoinen maailma ja viimeiseen asti hiotut, mutta silti itsestään tipahtelevat yksityiskohdat ovat aivan samoilla paikoilla niin näissä kuin hieman myöhemmin ilmestyneessä Kesäkirjassakin. Jos Kesäkirjan löytäminen tuntui yhdeltä kesän ihanimmista asioista, vahvistaa tämä sitä tunnetta entisestään. 

Ihana, ihana, ihana. Tässä herää Helsinkikin henkiin, tämän jälkeen tuntui varsin taianomaiselta kulkea Luotsikatu neljän ohi ja seistä hetki sen oikean talon edessä, jossa Tovekin on lapsuuttaan viettänyt.

"kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin."

Ja yhtä kaikki: rakastan myös erityisesti näitä Kristiina Kivivuoren Jansson-suomennoksia. Yli kaiken.

Helmet-haaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kuvanveistäjän tyttärestä muualla: Lumiomena, Kannesta kanteen, Luettua elämää & Oksan hyllyltä