AYÒBÁMI ADÉDÁYÒ : ÄLÄ MENE POIS

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ : Älä mene pois

300s.

Atena 2018

Alkuteos: Stay With Me, 2017

Suomennos: Heli Naski

Arvostelukappale

Adébáyọ̀n esikoisromaani on ollut minulle ehdottomasti yksi tämän kevään odotetuimpia käännöskirjoja. Nostin sen kärkeen jo ennen joulua tutkiessani tulevia julkaisuja odottaen kenties jotain hieman lempikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien kaltaista, elämää muuttavaa kirjallisuutta, jonka jälkeen vähintäänkin kaikki on hieman toisin. Hyvin realistisia toiveita lukemattomalle kirjalle siis, kyllä.

Adébáyọ̀ lähtee kuljettamaan Yejiden ja Akinin tarinaa lähes nykyhetkestä, vuoden 2008 Nigeriasta, jossa rakkauden yhteentuoma pari on syystä tai toisesta erkaantunut toisistaan jo aikoja sitten. Viimein on tullut hetki, jolloin he kohtaisivat taas toisensa, mutta ennen sitä on aika sukeltaa 1980-luvulle, vuosiin jolloin kaikki alkoi, aikaan, jolloin rakkaus oli suurta, mutta suru lapsettomuudesta vielä suurempaa. Niihin hetkiin, jolloin oikeastaan muuta ei ollutkaan kuin erilaisia hoitoja, perinteisiä sekä nykylääketieteellisiä, joiden ainoana tavoitteena oli saattaa Yedije raskaaksi. Tuottaa Akinille jälkeläinen.

"Rakastin Yedijeä aivan ensi hetkestä lähtien. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on asioita, joihin rakkauskaan ei pysty. Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhannen pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta."

Nigerilaisessa kulttuurissa 1980-luvulla parin onnellisuutta määritteli se, kuinka paljon heillä oli lapsia, ja miten vahvoja heidän poikansa olivat. Lapsettomuus ei ollut vaihtoehto, ei edes silloin kun se ei tuntunut olevan omissa käsissä. Tavallaan ajatus tuntuu ainakin osittain kaukaiselta, mutta lopulta kun asiaa alkaa tarkemmin pohtimaan, en tiedä onko lasten saaminen tai saamattomuus lopulta edelleenkään niin yksityinen asia saati valinta, kuin modernissa yhteiskunnassa voisi sen kuvitella olevan. Lähtökohtaisestihan vika on myös aina naisessa: oli kyse sitten vapaaehtoisesta tai vastentahtoisessa lapsettomuudessa, on yhteiskunnan silmissä syy aina naisen. Hän on joko viallinen tai vääränlainen, jos jälkeläisiä ei maailmaan saateta. Ei sitä automaattisesti ääneen sanota, mutta kyllä sen ymmärtää. Olenhan itsekin elänyt aikuisuuttani jo varsin pitkään lapsitta.

Lapsettomuusteema on kirjassa suuri. Kun lasta ei kuulu maholta vaimolta, hankkii anoppi Akinille toisen vaimon. Tapahtumat alkavat kiertyä pikkuhiljaa tiukemmin aiheensa ympärille, ja lopulta ollaankin varsin monitahoisessa vyyhdissä, josta ei enää noin vain hypätäkään pois. Ei, vaikka omat valinnat alkaisivatkin kaduttamaan.

Aiheisiinsa nähden Adébáyọ̀n esikoinen on yllättävänkin kevyt ja helppolukuinen. Ihan Adichien tasolle tämä ei tällä kertaa päässyt, mutta toisaalta, olen lähiaikoina tavoittanut sellaisen kriittisyyden pisteen omissa lukemistottumuksissani, etten tiedä miten nykyään suhtautuisin tuohon lempikirjailijaanikaan, jos häntä ensikertaa nyt lukisin. Adébáyọ̀ sen sijaan on kieltämättä taitava ja koukuttava kirjailija, enkä lainkaan ihmettele tämän teoksen maailmanlaajuista huomiota ja hehkutusta. Se on varmasti jokaisen kehuvan sanansa ansainnnut, sen uskon kyllä. 

Minulle se helppous ja keveys kuitenkin loi sellaisen kompastuskiven, etten ihan saanut sitä, mitä olin tältä kirjalta toivonut. Lapsettomuus, kulttuurit, joiden ainoana tehtävänä on saada jäsenensä tuottamaan lisää terveitä lapsia ja potria poikia, on aiheena niin suuri, syvä ja iso, että siitä toivoisi kirjoitettavan jotenkin suuremmin ja syvemmin. Tai edes niin, että hahmojen ahdingon pystyisi tunnistamaan. Nyt itselleni jäi sellainen tunne, että tarina on lähinnä keksitty, sen hahmot ovat keksittyjä ja vaikka sen jonkinlainen sanomantapainen on tärkeä, sekin on hieman päälleliimattu ja teennäinen. Ja kaikki siksi, etten uskonut kertojan täysin ymmärtävän, miltä hänen kuvaamistaan hahmoista vastaavissa tilanteissa aidosti tuntuisi. Lapsettomuus ei tuntunut aidolta, kipeältä saati samaistuttavalta. Se tuntui lähinnä tietoiselta valinnalta, raflaavalta aiheelta, joltain joka myy. Ja jos yhtään minua lukijana tuntee, tietää etenkin tuon jälkimmäisen työntävän luotaan ja vauhdilla.

On toki totta, että fiktiivinen kirjallisuus saa ollakin fiktiivistä, sitä en kiellä. Minulle tämä tarina kaikkine käänteineen jäi kuitenkin hieman liian ohueksi ja hieman liian epäuskottavaksi, että olisin siitä täysin rinnoin voinut nauttia. Ehkä se ohuus menee osittain esikoisuudenkin piikkiin, mutta näinkin suurta huomiota saaneelta kirjalta sitä uskaltautui odottamaan hieman enemmän. Ja samalla ehkä hieman sättii myös itseään, sillä eikös usein ne kaikkein myyvimmät kirjat ole myös pohjimmiltaan aika kepeitä? Sellaisia, jotka voivat näennäisesti puhua vaikeistakin aiheista, mutta jättävät silti hyvän olon, jotta kirjan kannet suljettuaan kenellekään ei vain jäisi paha mieli? Onhan niillekin paikkansa, mutta minua se ei lähestymistapana henkilökohtaisesti puhuttele. Minun maailmaani se ei muuta.

Vaikka se viihteenomaisuus ei minua lopulta siis puolelleensa tällä kertaa saanutkaan, jään mielenkiinnolla kuitenkin seuraamaan Adébáyọ̀n kirjallista uraa. Tässä kirjassa on jotain, joka saa häneltä odottamaan lisää. Tiedä sitten, jos seuraavaan saisi jo hieman enemmän syvemmälle suuntaavaa painoakin lisää.

Kirjasta muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Lukuisa, Reader, why did I marry him? & Kartanon kruunaamaton lukija