MIKKO KAMULA : IKIMETSIEN SYDÄNMAILLA
680s.
Gummerus 2017
Mikko Kamulan Metsän kansa -kirjasarjan avaus kiinnosti toissasyksynä, kun tutkin kevään 2017 uutuuskirjakatalogeja. Viime keväänä se kuitenkin jäi muiden mielenkiintoisten jalkoihin. Nyt törmäsin siihen kirjaston suositushyllyssä, ja nappasin mukaan, koska hei, uudisraivaajia Savossa, käytännössä samoissa metsissä, joissa olen itse lapsuudestani saakka isoisän kanssa metsäretkillä enemmän tai vähemmän kulkenut. Ensimmäisen aukeaman karttaan mahtuu niin lapsuudenkotini, isoisäni kotipaikka, kummatkin kesämökkimme ja kasvumaisemani, tämä tuntui aivan ohittamattomalta. Mahdollisuudelta sukeltaa 1400-luvun maisemissa omiin metsiin.
"Tenho tunsi omituisen väristyksen ja kohotti katseensa ylemmäksi. Oliko siellä jotain? Ensin pimeydessä näkyivät vain silmät, mutta vähitellen alkoi hahmottua muutakin. Pikkuinen tumma olento katseli häntä välikatossa olevasta aukosta. Tenho tuijotti takaisin hiljaa ja jännittyneenä. Haltija näyttäytyi vain harvoin, mutta Tenhon läsnäolo ei tuntunut haittaavan vanhaa Mökköä niin paljon kuin muiden."
Ikimetsien sydänmailla yhdistelee suomalaista mytologiaa, historiankirjoitusta, myyttejä ja uskomuksia valtavan kunnianhimoiseksi eepokseksi, jonka tyylilaji lienee jotain maagisen realismin ja fantasiankin välillä. Kamulan syventymisen kansantieteeseen ja folkloristiikkaan aistii jo alkusivuilta, ja Savon ikimetsiin muuttaneen Juko Rautaparran uudisraivaajaperheen tarina lähtee lupaavasti liikkeelle. Kotihaltijat, tietäjät ja hiidessä asuvat vainajien henget tulevat iholle, ja heräävät henkiin.
Rautaparta perheineen on rakentanut savupirtin keskelle Savon sydänmetsiä, paikkaan, jossa naapurit ovat niin kaukana, ettei perheen nuoret juuri ikäistään seuraa kohtaa. Tarina lähtee liikkeelle Jukon nuoren vaimon Matelin vaikeasta synnytyksestä, ja tarina kietoutuukin pian vastasyntyneen Mielon kohtalon ympärille. Yksi tärkeimmistä hahmoista on myös ympäröivä metsä, se hallitsee ja välillä ikään kuin vainoaakin. Rautaparran perheen kunnioittava suhtautuminen tuntuu uskottavalta ajassa, jonka pimeyden määrän voi vain hädin tuskin itse kuvitella kaiken sähkövalon ja kaupunkien valosaasteen keskellä. Metsää tulee kunnioittaa, se todella herää tässä tarinassa henkiin.
Kamula kannattelee tarinaansa historiallisten yksityiskohtien avulla komeasti eteenpäin, kuljettaa koko perheen Hiiteen nimenantajaisiin, meloo pitkin Unnukkaa kohdaten tämän tästä viholliskansoihin kuuluvia karjalaisia ja lappalaisia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinasta ei puutu, mutta jotain siihen silti olisi kaivannut enemmän. Kamula on parhaimmillaan ehdottomasti kaikessa siinä suomalaisessa perinteen kuvaamisessa, pienen nippelitiedon jakamisessa ja omassa asiantuntijuudessaan mitä tulee aina ajanmukaisen asutuksen kuvaamisesta pieniin vaatteiden yksityiskohtiin. Valitettavasti historian tuntemus kääntyy toisaalta myös yhdeksi kirjan heikkoudeksi: Kirjailija on niin innoissaan tunkenut mukaan kaiken mahdollisen tietämyksensä, ettei se siihen oikein aina edes sovi tai mahdu. Pahimmillaan tai ehkä joidenkin mielestä parhaimmillaan kappaleiden loppuun kaipasi jo lähes tieteellisestä tutkimuksesta tuttuja lähdeviitteitä tutkijoiden nimineen ja vuosilukuineen. Yksityiskohdat eivät aina siis oikein onnistuneet sulautumaan itse tarinaan, ja toisaalta taas toistoa oli aivan valtavasti. Aina ei ihan myöskään jaksettu luottaa lukijan omaan päättelykykyyn, vaan asiat alleviivattiin turhankin monta kertaa, ihan vain että menee nyt varmasti perille, se mitä tällä yritettiin sitten milloinkin sanoa. Toistoa ja tilaa kirjassa oli niin paljon, että tästä olisi voinut kevyesti raapia vähintään kolmasosan pois, eikä kukaan todennäköisesti olisi edes huomannut eroa lopputuloksessa. Tai olisipa pieni karsinta saattanut jopa teroittaa tarinan vaikuttavuuttakin positiivisella tavalla.
Rautaparta perheineen on rakentanut savupirtin keskelle Savon sydänmetsiä, paikkaan, jossa naapurit ovat niin kaukana, ettei perheen nuoret juuri ikäistään seuraa kohtaa. Tarina lähtee liikkeelle Jukon nuoren vaimon Matelin vaikeasta synnytyksestä, ja tarina kietoutuukin pian vastasyntyneen Mielon kohtalon ympärille. Yksi tärkeimmistä hahmoista on myös ympäröivä metsä, se hallitsee ja välillä ikään kuin vainoaakin. Rautaparran perheen kunnioittava suhtautuminen tuntuu uskottavalta ajassa, jonka pimeyden määrän voi vain hädin tuskin itse kuvitella kaiken sähkövalon ja kaupunkien valosaasteen keskellä. Metsää tulee kunnioittaa, se todella herää tässä tarinassa henkiin.
Kamula kannattelee tarinaansa historiallisten yksityiskohtien avulla komeasti eteenpäin, kuljettaa koko perheen Hiiteen nimenantajaisiin, meloo pitkin Unnukkaa kohdaten tämän tästä viholliskansoihin kuuluvia karjalaisia ja lappalaisia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinasta ei puutu, mutta jotain siihen silti olisi kaivannut enemmän. Kamula on parhaimmillaan ehdottomasti kaikessa siinä suomalaisessa perinteen kuvaamisessa, pienen nippelitiedon jakamisessa ja omassa asiantuntijuudessaan mitä tulee aina ajanmukaisen asutuksen kuvaamisesta pieniin vaatteiden yksityiskohtiin. Valitettavasti historian tuntemus kääntyy toisaalta myös yhdeksi kirjan heikkoudeksi: Kirjailija on niin innoissaan tunkenut mukaan kaiken mahdollisen tietämyksensä, ettei se siihen oikein aina edes sovi tai mahdu. Pahimmillaan tai ehkä joidenkin mielestä parhaimmillaan kappaleiden loppuun kaipasi jo lähes tieteellisestä tutkimuksesta tuttuja lähdeviitteitä tutkijoiden nimineen ja vuosilukuineen. Yksityiskohdat eivät aina siis oikein onnistuneet sulautumaan itse tarinaan, ja toisaalta taas toistoa oli aivan valtavasti. Aina ei ihan myöskään jaksettu luottaa lukijan omaan päättelykykyyn, vaan asiat alleviivattiin turhankin monta kertaa, ihan vain että menee nyt varmasti perille, se mitä tällä yritettiin sitten milloinkin sanoa. Toistoa ja tilaa kirjassa oli niin paljon, että tästä olisi voinut kevyesti raapia vähintään kolmasosan pois, eikä kukaan todennäköisesti olisi edes huomannut eroa lopputuloksessa. Tai olisipa pieni karsinta saattanut jopa teroittaa tarinan vaikuttavuuttakin positiivisella tavalla.
Hieman tässä häiritsi myös kaiken toistavuutensa lisäksi juonen kömpelyys sekä henkilöhahmojen hataruus. Mihinkään ei oikein syvennytty kunnolla, kaikkea "vain tapahtui", ja lopulta harvalla asialla oli minkäänlaista paikkaa tai tarkoitusta kokonaisuuden kannalta. Tuntui, että oli vain pakko päästä kertomaan metsän peitosta tai koskenhaltijoista, muttei maltettu sitoa niitä kehyskertomukseen kunnolla. Tapahtumat etenivät myös aina samalla kaavalla: henkilöhahmo oli ajattelematon, aiheutti tai haastoi käytöksellään vaaraa muille, mutta tilanteesta selvittiin taikakeinojen avulla. Sama toistui oli sitten kyse karjalaisten tai lappilaisten kanssa käydyistä yhteenotoista tai riidoista veronkerääjien kanssa, joita itse oltiin metsiin lähdetty piiloon. Olkoonkin, että elämä toki oli alkukantaisempaa kuutisen sataa vuotta sitten, mutta ei kai ihmisten sentään yksinkertaisia tarvitse sen takia olla? Henkilötkin olivat siis vähän sinnepäin heiteltyjä ja juu, mitään feministisiä laatukriteereitä tämä ei myöskään täyttänyt. Toki aina voidaan vedota 1400-lukulaiseen patriarkaattiin ja "historiallisiin faktoihin", mutta jos kirjailija pystyy valjastamaan kotitontut taikatalkoisiin, kuvittelisi mielikuvituksen riittävän pistämään naiset myös muihin rooleihin kuin supisemaan tulevista sulhoista. Ei sen nyt niin vaikeaa kuvittelisi olevan.
No mutta. Tästä kriittisestä jupinastani huolimatta luin kirjan kokonaan. Jokin siinä koukutti, ja kenties koukuttaa vieläkin, sillä en näe aivan mahdottomana lukea tänä keväänä julkaistavaa sarjan kakkososaa, Isoa härkää. Hurjan moni tämän avausosan puutteista menee kenties esikoisuuden ja sellaisen jopa sympaattisen yli-innostuneisuuden piikkiin, ja toivon valtavasti, että seuraavaan osaan kirjailija on itse jo ehtinyt hieman rauhoittua ja saada pakkaa kokoon niin, että tarinan jatko on jo astetta pidemmällä sekä kirjallisesti että tarinallisesti. Kieleltään tämä oli niin simppeliä, että siihen tuskin parannusta kannattaakaan toivoa, mutta toisaalta se juuri teki tästä helpon ja lopulta loppuunluettavan. Tahtoisin niin kovin sukeltaa syvällisemmin tähän vuosisatojen takaiseen sielunmaailmaan, mystiikkaan ja kansanuskoon, että olen valmis antamaan vielä toiselle osalle mahdollisuuden. Kaikessa sekavuudessaankin tämä kuitenkin on pohjimmiltaan lupaava, joten odotan mielenkiinnolla mitä tästä sarjasta kehkeytyy.
Helmet-haaste 2018: 03. Kirja aloittaa sarjan
Kirjasta muualla: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Amman lukuhetki & Kirjakaapin kummitus
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti