ALKUVUODEN ESIKOISET: LAURA MANNINEN : KAIKKI ANTEEKSI & ELIN WILLOWS : SISÄMAA

ELIN WILLOWS : SISÄMAA

192s.

Teos 2018
Ruotsiksi samaan aikaan julkaistu teos: Inlandet / Förlaget
Suomentaja: Raija Rintamäki

&

LAURA MANNINEN : KAIKKI ANTEEKSI

322s.

WSOY 2018

Jos jossain vaiheessa blogini lukemistosta pitäisi valita kaikkein tyypillisin kirja, se olisi todennäköisesti seuraavanlainen: noin 1975-1985 vuonna syntynyt nainen kirjoittaa esikoisteoksensa, jonka keskiössä on jollaintapaa maagisen kaunis kieli, mutta myös hieman omaelämäkerrallinen tarina, tai ainakin tarina, joka on kirjailijaa itseään erityisesti koskettanut. Kirja on todennäköisesti vähintään 200 sivua pitkä, muttei missään nimessä yli 350 sivua. Tapahtumat saattavat sijoittua Suomen sotiin, mutta todennäköisemmin kyse on jostain nykyhetken asiasta tai ilmiöstä, josta kirjailija viimein, ehkäpä vuosien harkinnan jälkeen päättää kirjoittaa. Ja niin, kirja on tietenkin myös kotimainen, tai ihan vähintään ruotsista suomeksi käännetty.

Tähän kategoriaan mahtuu tänä keväänä pitkästä aikaa taas kaksi kirjaa, ja siksi ajattelin kirjoittaa niistä nyt yhtaikaa. Pääsiäislomaa ennen kumpikin saapui kirjaston varauksista noudettavaksi, ja niinpä pakkasin nämä laukkuuni ja otin vanhempieni luokse mukaan, luin muutaman päivän erotuksella ja hurmaannuin. Ainakin toisesta.

Lyhyesti esiteltynä; Mannisen romaani on autofiktiivinen tarina Laurasta ja Mikosta, kahdesta salamana rakastuneesta, joille kaikki vain oli kerralla kohdillaan. Ainakin jos rakkauden huumassa  ymmärtää olla katsomatta liian lähelle. Tarina etenee pääsääntöisen kronologisesti, jättäen ilmaa ja aavistusta tulevasta riviensä väliin. Hiljalleen kuvio punoutuu, ja lukija saa varmistuksen sille samalle epäilylle kuin päähenkilökin: liian kauniin kiiltokuvan taustalta paljastuu hallitsemattomuutta, rikkinäisyyttä, mielen vinksahtaneisuutta, lähisuhdeväkivaltaa. 

"Mikko vei minut autolla toiselle puolelle kaupunkia joukkueen päättäjäisiin, niitä en voinut jättää vliin vaikka teki tahmeaa lähteä, Mikko oli kaasulamppu ja minä yöperhonen, Mikko oli Lorenzin voima ja minä varattu hiukkanen, niinpä menin myöhässä ja ajattelin koko ajan asunnossani odottavaa miestä, niin kilttiä ja huomaavaista, miestä joka oli ajanut luokseni monta sataa kilometriä, ja niin minä lähdin ensimmäisenä, tytöt ymmärsivät kyllä ja antoivat kostona mukaan kassillisen kondomeja, ja kotona minua odotti ruusuvihko ja kynttilämeri."

- Kaikki anteeksi

Willowsin esikoinen taas oli Tukholman vilskeestä miehen perässä sisämaan perukoille, vuorten ja tunturien kainaloon rakkauden perässä muuttaneen, nimettömäksi jääneen päähenkilön tarina yksinäisyydestä, erillisyydestä ja ulkopuolisuuden määrättömyydestä. Vaikka muutto on askel lähemmäksi häntä, loppuu suhde jo päämäärätietoisella automatkalla uuteen kotikylään, ja sen tietää kumpikin, tulija ja jo aiemmin ollut. Erosta ei tarvitse edes puhua, ja vaikka se ei näennäisesti satuta, se upottaa tasaiseen harmauteen, jossa kassatyö on meditatiivista eikä päiviä erota toisistaan.

"Aamun lumisateen jälkeen lumipenkat ovat sekä kovempia että pehmeämpiä. Kovat reunat kertomassa aurojen kulusta, untuvainen peitto niiden päällä.

Lumipenkat voivat olla täällä metrin korkuisia. Metrin korkuisia seiniä, jotka syövät äänet ja valaisevat"

-Sisämaa

Vaikka kahdesta kirjoitankin yhtaikaa, vaikka näennäisen samoista lähtökohdista, samanhenkisistä esikoiskirjailijoista on kumpikin teos lähtenyt, ei näitä esikoisia kovin moni asia yhdistä. Yksi kuitenkin, ja se on jonkinlainen taika viedä täysin mukanaan, tuoda aihe iholle, saada elämään ja tuntemaan, hengittämään samaa ilmaa kertojan kanssa. Mannisella taika tulee alusta ja avoimuudesta, kaiken rohkeasti esiin nostamisesta, Willowsin taas enemminkin rohkeudesta olla sanomatta, jättää ilmaa ja epätietoisuutta kielen väliin, kasvattaa pikkuhiljaa. Osin se johtunee aihevalinnoistakin, mutta toisaalta, kumpikin olisi voinut kirjoittaa toisensa kirjan omilla tavoillaan, ja ainakin toinen olisi todennäköisesti lumonnut siltikin. Kummallakin oli oma äänensä, ja aiheista huolimatta ne kantoivat, tulivat lähemmäksi kuin aloittaessa osasi arvatakaan.

Lähtökohtaisesti kerronnat kuitenkin tukivat aiheitaan mitä mainioimmin: Mannisen rehellinen, kipeä ja omallekin iholle mustelmia tekevä kerronta pelosta, hallinnasta ja toisen elävältä syömisestä on jotain sellaista, mitä samalla toivoisi näkevänsä enemmänkin, ja toisaalta taas, ettei tätä ilmiötä edes olisi. Tutkimusten mukaan joka kolmas suomalainen nainen kokee väkivaltaa suhteessa, jossa parhaillaan on tai on aiemmin ollut. Se on aiheena vaiettu, hävetty hiljaiseksi, jokaisen yksityiseksi ristiksi laskettu. Ja se on sillä mahdollistettu, rakenteellistettu, hyväksytyksi tehty, sellaiseksi, jota sitä kokeva ei välttämättä edes osaa vääränä pitää, kääntää vain toisen poskensa kuvitellen tämän olevan sitä todellisuutta, jossa me kaikki elämme. Ja siksi on aiheellista, että siitä kirjoitetaan juuri näin, suoraan ja häpeilemättä. Uhria syyllistämättä. Syitä etsimättä. Pakoon päässeenä, mutta ennen kaikkea pakoon muita auttavana. Toivottavasti ajattelemaan herättävänä. Tämän ei soisi olevan totta kenellekään, ja silti se joka kolmannelle meistä on.

Ja Willowsin kerronta taas on hiljaista, hitaasti kasvavaa, epäloogista kuin ajatukset ja yksinäisyys. Se on jopa liiankin tyyntä, ja silti yksinäisyyttä suurempaa, melankolisuutta syvempää. Se on talvia, joista hypätään kesään ilman kevättä, ja se on tarina, joka aukeaa jokaiselle lukijalleen hieman ovalla tavallaan. Sivumennen-podcastissa tätä luettiin masennustarinana, minä luin tätä suruna, pohjattomuutena, erillisyytenä, uskaltamattomuutena etsiä sitä omaa paikkaa, jota jokaiselta meistä eniten odotetaan löytävän. Ja siinä missä Kaikki anteeksi vei mukanaan jo alkusivuilta, mutta alkoi hieman ennen loppua menettää puhtiaan, Sisämaa taas kasvoi hitaasti ja pikkuhiljaa, tuntui keskinkertaiselta tunnetasolla, mutta loppua kohden sai jopa rakastumaan. Vaikka se ei ollut lukiessa yhtä väkevä ja iholle tuleva kuin Mannisen esikoinen, joku Willowsin kirjassa sai kokonaisvaltaisemmin pauloihinsa, ja kirjana se oli minulle enemmän ja suurempi. Kaunis, herkkä, hiljainen ja aivan omanlaisensa. Ei missään nimessä sellainen, jonka olisi kuka tahansa voinut kirjoittaa, Willowsilla on vahva ja omaleimainen ääni. Sellainen, joka kannattelee tarinaa kirjallisesti niin vahvana, että se alkaa kuulostaa korvissa jo taideteokselta. Erityisen kauniilta sellaiselta.

Kauniita, herkkiä ja hienoja lukukokemuksia nämä tosin molemmat. Kaikki anteeksi yleisellä tasolla, keskustelun herättäjänä, aiheen pöydälle nostajana. Sellaisena, jolle tekee mieli antaa pienet kauneusvirheet ja kielen puutteet anteeksi, koska aihe on niin tärkeä. Sisämaa taas hienovireisesti ja tarkkanäköisesti, mutta niin yksityisesti, ettei sen hienoutta osaa kuvata, se täytyy jälleen kerran kokea. Siinä missä Mannista on helppo suositella kaikille, tekee silti mieli suositella enemmän Willowsia. Ja toisaalta ei, sillä yleistä on lopulta yksinkertaisempaa antaa eteenpäin kuin jotain, jolle on menettänyt tunteensa.

SISÄMAA
Helmet-haaste 2018: 01. Kirjassa muutetaan
Kirjasta muualla: Lukuisa, Oksan hyllyltä, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla & Eniten minua kiinnostaa tie

KAIKKI ANTEEKSI
Helmet-haaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin
Kirjasta muualla: Nannan kirjakimara, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa & Sivutiellä