ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

478s.

Otava 2017

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness

Suomentaja: Hanna Tarkka

Arvostelukappale

On kirjoja, jotka täytyy ymmärtää jättää kesken, jos niitä ei ole kahden kuukauden sisällä aloittamisesta saanut loppuun. Niitä ovat poikkeuksetta olleet lähes kaikki lukemani. Ja kesken jättämäni.

Mutta on myös kirjoja, joiden kanssa itselleen täytyy antaa aikaa. Vaikka lukemiseen menisikin neljä kuukautta. Vaikka koko ajan takaraivossa tuntuisikin hakkaava tunne, että tämä olisi jo pitänyt lukea, koska olen itse tämän arvostelukappaleeksi pyytänyt. Tai ihan vain lopettaa kesken, koska tämä on jotain, mikä ei ole minun lukuaivoilleni tarkoitettu.

Syyskuussa minä tämän aloitin. Ja joulukuun viimeisinä päivinä sen loppuun sain.

"Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?

Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.

Ei.

Muuttumalla hiljalleen kaikeksi."

Arundhati Royn pitkään odotettu uutuusromaani on teos muun muassa rakkaudesta. Se on myös tarina joukkoonkuulumattomuudesta, intersukupuolisuudesta, erilaisuudesta, Kashmirista, sodasta, joukkomurhista, nationalismista ja sen tuhoisuudesta, oikeudesta elää niin kuin haluaa. Se on kirja politiikasta, yhteiskunnasta, Intiasta, uskonnosta, siitä että ei usko. Se on kertomus jokaisesta, mutta ennen kaikkea kaikesta. Erillään ja yhtaikaa.

"Tilo tunsi ensimmäistä kertaa elämässään, että hänen ruumiissaan oli tilaa sen kaikille elimille."

Royn romaani ei ollut helppo. Ja entistä haastavamman siitä minulle teki se, etten osannut edes ajatella, ettei se olisi. Se alkoi rauhallisesti, näennäisen yksinkertaisesti, vaikka poukkoili ja lensi ajasta toiseen niin, että kronologisuus oli vain haave, jonka sai täysin opetella unohtamaan. Mutta varsin pian se vaihtoi suuntaa, eikä vaihtanutkaan, kertoi ajasta ja ajasta ennen aikaa. Meni edelle, palasi, muttei siihen, mistä äsken luettiin, tarkensi, muttei sitä, mitä alkuun luulit tarkennettavan.

Ja silti siinä oli jotain maagista. Jotain sellaista, jota en voi siirtää yhdessä mitättömässä blogipostauksessa kenellekään. 

Siinä oli taikaa, Intian kaoottisuutta, käsinkosketeltavaa surua ja menettämisen kauhua oloissa ja yhteiskunnassa, joka on meille vain eksoottinen tai vaarallinen lomakohde. Surua, toivoa, iloa ja naurua yhtaikaa. Yhdessä ja yksin.

Vaikka aloitin Äärimmäisen onnen jo syyskuussa, luin siitä viikon sisään yli kaksi kolmannesta. Ensin luin liian hitaasti, liian pitkillä tauoilla, sen jälkeen luin liian kiireesti, liikaa ahmien. Ja silti yhtään sopusuhtaisempi lukutahti tuskin olisi auttanut minua lainkaan. Olisin ollut aivan yhtä pihalla tai sisällä, haltioitunut tai epävarma. Ilman suuntaa joka tapauksessa, ja silti täysin kartalla, sillä ei tätä enää lopulta voinut edes laskea käsistään.

Joten joskus todella kannattaa taistella, vaikka kyse onkin lukemisesta, josta kai lähtökohtaisesti pitäisi nauttia. Joskus taistelu tuo suurimmat löydöt, vahvimmat ja elävimmät maailmat. Niin kävi nyt, vaikka tuntuu, että tämä pitäisi lukea vähintään vielä viidesti, jotta tästä ymmärtäisi edes puolet. Mutta jokin alku se tämä ensimmäinenkin jo on. 

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on ehditty lukea jo paljon, postauksia muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Illuusioita & Sanoissa ja sivuilla

Helmet-haaste 2017: 33. Kirja kertoo Intiasta

Lue koko maailma -haaste: Intia