LAURI MÄKINEN : 50/50

LAURI MÄKINEN : 50/50

320s.

Siltala 2017

Tunnen itseni varsinaiseksi vastarannan kiiskeksi. Ei sillä, että tekisin tätä tahallani, valitsisin luettavaksi kirjoja, joista hurjan moni pitää, joista oikeastaan löytää muista blogeista vain hehkutusta, ja sitten jollain nuijantapaisella rusikoisin ne hypetetyt teokset pieniksi palasiksi ja toteaisin, etten pidä kun muut pitävät. Vaikka ehkä joskus jossain jonkun kanssa ollessani saatan olla välillä vähän periaatteellisestikin eri mieltä, näistä minä ihan oikeasti kiinnostun, näistä minä haluan löytää sen hyvän, mistä muutkin ovat pitäneet. Haluan hurmaantua ja hehkuttaa mukana, hullaantuakin!

Ja silti. Jos kaikki hehkuttaa, minä useammin petyn kuin tykkään mukana. Eikä edes siksi, että kuvittelisin jotenkin olevani uniikki lumihiutale, joka pitäisi vain marginaalijutuista, ei. Jatkan rämpimistä, jatkan sinisilmäistä uskoani siihen, että ei se aina niin voi olla. Ja kokeilen aina vain uudelleen ja uudelleen ylistettyä ja rakastettua. Tällä kertaa se oli Mäkisen sota-aikaan sijoittuva rikosromaani 50/50. Fifty-fifty, viiskyviiskyt. Jotain sinne päin. 

"Auringonnousu kajasti idässä oranssina ja purppurana. Koirat haukkuivat viiden ruotuihin järjestäytynyttä ihmismuodostelmaa. Pakkanen ei riittänyt antamaan vapautusta töistä, eikä luntakaan pyryttänyt tarpeeksi. Kivien louhiminen onnistuisi vallan mainiosti. Vartijat laskivat ja laskivat, varmistivat, että luvut täsmäsivät, huusivat tuttuja muistutuksiaan: askel muodosta tulkitaan pakoyritykseksi, josta ammutaan ilman varoitusta. Muistutus oli kuin itsemurhaohje. Aina säännöllisesti joku asteli sivuun rivistä ja tuli ammutuksi hankeen."

Kiestinki 1942. Suomalaiset ovat saaneet ammutuksi alas desantteja maahan tuoneen koneen, mutta yksi vakoojaepäillyistä on päässyt karkuun, ja hänet täytyy löytää. Kuin tilauksesta joesta löytyy alaston, tatuoitu mies, joka sopii mainiosti kuvaan, kertoo tarinan, jonka etsivä Härmä ymmärtää heti sepitteeksi. Juttu tuntuu selvältä alkumetreiltä saakka, kunnes yhtäkkiä vastaan tulee toinenkin epäilty. Haavoittunut lotta, selkään ammuttu, mutta omien vai vastapuolen ampuma? Paennut vai vakooja? Vain toinen heistä voi olla syyllinen, vain toinen heistä tuomitaan kuolemaan. Mutta kumpi, ja onko oikea syyllinen lopulta se, joka luodin saa? Voiko syyllinenkin olla viaton?

Tarina kulkee kolmessa eri tasossa, usean eri kertojanäkökulman kautta, kuten lähes kaikki nykykirjallisuus tänä päivänä tekee. Tässä se toki on perusteltua, ja toimii, luo ulottuvuuksia sille, mikä vääjäämättä on tulossa. On Kiestinki, tukikohta, jossa etsivä Härmä sekä asianajaja-luutnantti Norja selvittävät sotarikoksia, pappien ja kenttälääkärien tehdessä omia tehtäviään. On toistakymmentä vuotta sitten alkanut Ilkan tarina, joka kulkee monien vaiheiden, merillä olon, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän vankileirien kautta nykypäivään ja on lotaksi värväytyneen Siljan tarina, tarina tytöstä, joka tulee hyvästä perheestä, ja palvelee isänmaataan kuten kuuluu. Hiljalleen tarina kulkee kohti pistettä, josta se ei enää voi kääntyä, käännettä, joka määrittelee niin syyllisen kuin syyttömänkin kohtalon. Se ratkaisee rikosta, mutta ennen kaikkea se pyrkii pohtimaan oikeaa ja väärää, ansaittua ja ansaitsematonta.

Ja nyt seuraa pieni postauksen lukijaa osallistava osuus:

Aiotko lukea tämän kirjan? Hyvä. Hyppää tästä siis kohden siis suoraan *-alaviitteeseen, ja käy lukemassa muiden hehkutuksia kirjasta. On se nekin ansainnut. Mutta älä lue tätä postausta pidemmälle, koska saatan spoilata jotain, vaikka sitä yritänkin vältellä, katkaista jännitteen sellaiselta, joka sen itse tästä löytäisi.

Etkö aio lukea kirjaa, tai oletko jo sen lukenut? Hyvä. Jatka vain postausta eteenpäin jos siltä tuntuu.

Mäkinen lähti kirjoittamaan sodasta, koska se on viimeisiä hetkiä Suomessa, jolloin joku on voitu kuolemaan tuomita. Hän kuljettaa tarinaansa varsin elokuvallisesti, mutta silti verkkaan, ei mässäile liian toimintaleffamaisilla käänteillä tai harhauta lukijaansa turhaan. Kieli on terävää ja helppoa, vaikkakin ehkä paikoin hieman epäuskottavasti aikaansa sidottua, dialogeissa ainakin.  Ja vaikka tarinaan en varsinaisesti onnistu missään vaiheessa uppoamaan, etenee se helponlaisesti, saa se kääntämään sivuja ja selvittämään kierteensä loppuun saakka. Kaikki palaset ovat siis teoriassa kohdallaan, ja silti jokin meni tämän kirjan kanssa nyt aika pitkälti pieleen.

Se ei nimittäin antanut minulle lukijana oikeastaan mitään. Se paljasti itse puolivälissä loppuratkaisunsa, sillä se valitsi liian näkyvästi puolensa. Se oli ennalta-arvattavasti tietyllä hyvä-paha-akselilla sitä sydämiä puolelleen voittavaa puolta, ja se turvautui helppoon ja turvalliseen. Se yritti kertoa, että mikään ei ole mustavalkoista, mutta se maalasi silti pahuudesta sellaista. Tai toki varmasti yritti olla maalaamatta, mutta se jätti silti sen taustateemansa niin höttöisesti ilmaan ja päätti lukijansa puolesta kumpi puoli on sosiaalisesti se hyväksyttävä, enkä minä siitä kyllä järin helposti innostu. Vaikka olisinkin itse päätynyt ehkä samalle puolelle, niin silti. Minä ite, tai jotain. 

Mutta miksi ihmisiä kuvatessa ylipäätään pitää olla puolia, miksi aina se vastakkainasettelu on se asioiden kulmakivi? Se väsyttää sosiaalisessa mediassa, se väsyttää täyttä kurkkua huutavien, muka keskustelevien osapuolten ulostuloissa, se vie voiman kaikelta hyvältä työltä, yrittämiseltä, kompromissilta, yhteiseltä tulevaisuudelta kun kaikki vaan huutaa, mekastaa, pistää vastapuolet kahteen eri leiriin, valitsee puolensa ja poteroituu sinne. Se on se helppo ja itsestäänselvä vaihtoehto, se mihin jokainen perusrivityyppi syyllistyy. Siksi se niin väsyttävää onkin, koska mikään ei tyhmennä niin totaalisesti kuin mustavalkoisuus ja laiskat, tuhansia kertoja ennenkin käytetyt argumentit.

Ja kun nyt palataan täysin normaalisti taas aasinsilloista ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta asiaan, vastakohtien asettelu tuntui kirjan tarinankin kannalta hieman sinisilmäiseltä kantaakseen koko teemaansa, ja se olisikin tarvinnut joko enemmän menoa ja meninkiä tai taitavampaa psykologista kuvausta pärjätäkseen todellisuuden rinnalla, mutta valitettavasti se ei jälkimmäiseenkään yltänyt. Koen kyllä ymmärtäneeni mitä se yritti, mutta hahmojen luominen jäi hieman puolitiehen, heidän taustansa ja vaikuttimensa olivat helppoja ja heppoisia ratkaisuita, ne eivät jättäneet minua oikeastaan pohtimaan mitään. Ne olivat liian karrikoituja kantaakseen psykologista ulottuvuutta, kun taas toiminta oli liian verkkaista, että se olisi antanut heppoiset hahmot anteeksi. 

Sen lisäksi, että puolivälissä selviävä loppuratkaisu vei oikeastaan joko jännityksen loppukirjan lukemiselta, oletettavasti 50/50:n pahimmaksi kohtaloksi koitui kuitenkin ennen kaikkea liian suuret odotukset, muiden ihan ansaittukin hehkutus, vertaukset omaankin yhteen viime vuosien lempikirjaani Katja Ketun Yöperhoseen. On aina vaarallista lähteä lukemaan teosta parhaana pitkään aikaan, koska silloin on jo valmiiksi yhtaikaa täydellisen odottava, mutta kriittinen kaikkea mahdollista pienintä viittaustakin kohtaan. Pitäisi varmaan osata olla armollisempi, olla odottamatta ihmeitä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut.  Luovuttaa en silti aio, ihan varmasti vielä jossain on kirja, josta minäkin innostun taas ihan silmittömästi. Sillä sitä minun on nyt ollut jo kuukauden verran taas ikävä, sitä silmitöntä ihastumista ja innostusta, jonka keskellä ei edes ehdi pohtia kritisoitavia kohtia. Sellaisen kirjan minä taas pitkästä aikaa haluaisin seuraavaksi lukea.

* Muissa blogeissa tätä on siis tosiaan kehuttu, joten hieman toista näkökulmaa kirjaan saa esimerkiksi seuraavista osoitteista: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Tuntematon lukija & Luonnostelua