ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI (NAPOLI-SARJA #1)

ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI

362s.

WSOY 2016

Alkuteos: L'amiga geniale (2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Minulla on ollut pitkään etsinnässä sekä kirjasarja, jonka osiin uppoutua useamman romaanin verran että viihteellisempi romaani, joka silti haastaa edes hieman ajattelemaan, eikä vain tarjoile valmiiksi makunsa menettäneitä purukumikimpaleita pureskeltaviksi. Olen oikeastaan etsinyt näitä kumpaakin nyt vuoden ajan, ihan varsinaisesti mitään hurjan säväyttävää löytämättä. Mutta kuten usein monissa muissakin asioissa, yleensähän ne tuppaavat löytymään kun sitä vähiten odottaa. 

" 'Tiedätkö mikä sana se on?'

'En.'

'Kreikkalainen.'

Katsoin häntä hämmästyneenä. Rino päästi minusta irti ja siirtyi tanssimaan sisarensa kanssa, joka antoi kiljahtaen kirjasen minulle ja alkoi liidellä pitkin huonetta veljensä käsivarsilla. Mitä hän oli sanonut? Gramofonihan oli italiaa, ei kreikkaa. Mutta samassa huomasin, että hyllyssä Sodan ja rauhan alapuolella oli Ferraron kirjaston etiketillä varustettu kirja, jonka nimi oli Kreikan kielioppi. Kreikan. Kielioppi. Lila huikkasi hengästyneenä:

'Odota hetki, niin kirjoitan sen sinulle kreikkalaisin kirjaimin.'

Sanoin että minulla oli tekemistä ja lähdin."

Loistava ystäväni oli ehkä viime vuonna ennemminkin se kirjallinen tapaus, mutta ei kai niidenkään matkaan koskaan liian myöhään mukaan voi lähteä. (Ja liekö hyvää tehnytkin, että pahin hype on jo mennyt ohi, ainakin oman vastarannankiiskeilyn tuntien.) Jos tämä jostain syystä tuntematon vielä jollekin on, kysehän on neliosaisen sarjan avauskirjasta, joka sukeltaa nyt aluksi 1950-luvun Napoliin, sen köyhiin ja rapistuneisiin kortteleihin, jotka ovat asukkailleen koko maailma. Sukupuoli- ja yhteiskuntaluokkarajat ovat tarkat ja erehtymättömät, koulutus joillekin muille kuin lähiölapsille tarkoittu. Siinä maailmassa kasvavat rinnakkain myös Elena, ystävien kesken Lenuccia tai Lenú sekä Rafaella, ystävälleen Lila, muille Lina.

Kirjan tarina käynnistyy, kun yli 60-vuotiaan Linan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo äitinsä olevan kateissa. Tämä ei yllätä vanhaa ystävää yllätä, ennen kuin hän ymmärtää Linan tyhjentäneen asunnostaan jokaikisen merkin itsestään. Näin Elena alkaakin kertoa tarinaa, palaa heidän lapsuutensa Napoliin, aikaan, jolloin kumpikin kirjan päähenkilöistä olivat vielä pieniä lapsia, ja tulkitsivat ympäristöään lapsen silmin, lapsen näkökulmasta.

Ensimmäisen osan aikana ystävykset ehtivät kasvaa kuusitoistavuotiaiksi, toinen opiskellen ja toinen jo työ-/kotitalouselämään jollain tapaa siirtyneenä. Koko kortteli hallitsee vahvasti heidän elämäänsä, ja heille se onkin koko maailma, vaarallinen ja jännitteitä täynnä oleva, mutta silti tuttu ja omasta näkökulmasta samaa, ennakoitavaa kaavaa noudattava. Loistava ystäväni on täyteläinen ja täynnä erilaisia perheitä ja ihmissuhteiden risteymiä, mutta pääpaino on tyttöjen ystävyydessä, ja sen kuvaamisessa Ferrante on ennenkaikkea onnistunut loistavasti. Hän kirjoittaa siitä varjopuolia väistelemättä, totuudenmukaisesti, ottaen mukaan myös kateuden, piikikkään ihailun, keskinäisen kilpailun, toisen voittamisen ja nokittamisen, eli nekin elementit, jotka lähes jokaiseen ystävyyssuhteeseen kuuluu, mutta joista ei jostain syystä oikein puhua saa. Tyttöjen välinen ystävyys on tätä kaikkea, mutta silti sen ydin on rakkaudessa - toisen hyväksymisessä sellaisena kuin hän todella on. 

Vaikka kertojana toimiva Elena on jopa ärsyttävä, kateellinen ja omanapainen, toisenkin elämän omaansa keinotekoisesti liittävä, häntäkin kohtaan osaa olla armollinen, koska ystävyyteen ja omaan epävarmuuteen koskevat tuntemukset tunnistaa. Rehellisyyden lisäksi kirjassa ihanaa ja täyteläistä oli kieli, sen luoma maailma ja yksityiskohtien runsaus, lupa vain koukuttua ja tipahtaa mukaan 50-luvun maailmaan, jossa vasta toivutaan sodan kauheuksista, ja samalla piilotetaan ne niin täydellisesti nuoremmilta kuin vain osataan. Tarina on hurjan täynnä, ja silti en muista milloin olisin viimeksi lukenut näin kritiikittä, mitään puutoksia pohtimatta romaania, jossa ei lopulta tavallaan edes tapahdu juuri mitään.

Ferranten Napoli-sarjan avaus on siis minullekin juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailman hehkutettu. Se on visuaalinen ja elävä, ja sen maailma todella elää kirjan sivuilla. Tuntuu, että viimein, lukuisien etsintäyritysten jälkeen olen löytänyt kerralla sekä viihderomaanin että kirjasarjaan kuuluvan tarinan, josta jo odotella seuraavien osien lukemista. Hieman yllätyksenä omat ennakkoasetelmat huomioon ottaen tuli se, että se näinkin yleisesti hypetettyyn kirjaan kohdistui, mutta otan pitkästä aikaa jo lähes hullaantuneen tunteen mielelläni vastaan. Ihan täysin sataprosenttisen en tätä ehkä rakasta, mutta hyvä alku se on sarjan seuraavia osia ajatellen. Niiltä odotan nyt paljon, mutta toivottavasti sopivalla mittakaavalla.

Loistavasta ystävästä on kirjoitettu paljon, mutta muita postauksia muun muassa seuraavissa osoitteissa: Luettua elämää, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä & Lukuisa