LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

LAURA RESTREPO : INTOHIMON SAARI

315s.

Fabriikki Kustannus 2015

Alkuteos: La Isla de La Pasión (1989)

Suomennos: Laura Vesanto

Tänä syksynä pieni turkulainen kustantamo Fabriikki on ollut varsin vahvasti edustettuna kirjablogissani, ainakin heidän käännöskirjojensa määrään nähden. Ensin luin hauskan ja edelleen erityisen mainiona pitämäni Alain Macbanckoun Pikku Pippurin, sen jälkeen lukuhetkensä jälkeen hieman jopa parantuneen Deborah Levyn Uiden kotiin -pienoisromaanin. Jokin noissa kahdessa viehätti yhdessäkin, sillä edelliseltä kirjastoreissulta tarttui mukaan taas kaksi saman kustantamon käännöstä, ja nyt lukuvuorossa Restrepon Inhtohimon saari houkuttelevan aiheensa puolesta.

"Paholaisrausku pistää häntä, huusi Victoriano; varmaankin meduusoja, kirkui Faustinon vaimo. Lapset huusivat. Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät avuttoman Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme."

On vuosi 1904 ja meksikolainen kapteeni Ramón Arnaud on juuri laskenut jalkansa pienen atollisaaren valkoselle hiekalle. Hän on nuoren vaimonsa ja tuoreen tukikohtansa sotilaiden kanssa keskellä itäistä Tyyntä valtamerta Clippertonin saarella, sillä samaisella, jonka nimeksi vuosisatoja aiemmin oli annettu kohtalokas Intohimon saari. Arnaud on toilaillut aiemmalla sotilasurallaan kerran jos toisenkin itsensä korkealta aina vain uudelleen alkuun, mutta tämän alun hän päättää olevan viimeinen, se paikka, jossa hän maataan palvelee ja tukikohtaansa suojelee ranskalaisilta. Vielä hän ei aavista saaren, Meksikon sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan kääntyvän vuorotellen kaikki häntä vastaan, ei näe sitä tulevaisuutta, josta yhdeksän vuotta myöhemmin hänen vaimonsa ja nälkiintyneet lapsensa haaksirikkoisina pelastetaan muiden unohtamina. Nyt saari on hänelle uusi alku, sen kolmetoista palmua, kallionkiellekkeet ja tuhannet suulat ja taskuravut jotain, jonka avulla hän voi kunniansa palauttaa.

Restrepon jo 1980-luvulla kirjoittama ja viimein muutama vuosi sitten suomeksi käännetty teos yhdistelee eri kerronnan tasoja, tosipohjaisia tapahtumia, faktoja ja fiktiota sumeilematta yhteen, ja saa luotua hurjan mielenkiintoisen romaanin, jota ei käsistään malta päästää. Pääosin kerronta painottuu Clippertoninsaarelle, mutta välillä se seikkailee metakertojan mukana nykypäivässä, 1980-luvun Meksikossa saarella eläneiden lasten nykyisyydessä tai heidän sukulaistensa luona valottamassa tapahtumien luonnetta heidän näkökulmistaan, vaihdellen sitä aina sen mukaan, kuka milloinkin sattuu tarinaa kertomaan, ja piipahtaapa se välillä myös 1700-luvun Intohimon saarella, jonne pahamainenen merirosvo Clipperton käy saaliinsa piilottamassa. Se luo jotenkin niin taitavan veijarimaisen, kujeilevan ja härnäävän epäluotettavan kertojan, että jo se pitää pauloissaan, ja kyllä tämän romaanin kielikin on hienoa, sellaista, että rikinhajuiset laguunit ja saaren yli pyyhkäisevät hurrikaanit voi todella tuntea itsekin. Se tässä kirjassa onkin ehdottomasti upeinta, tuon kertojan lisäksi siis, se realistisuus ja tunne siitä, kuin eläisi jotenkin itsekin autiosaarella 1900-luvun alun hahmojen kanssa. Söisi taskurapuja ja taistelisi keripukkia vastaan kookosvedellä, joka oli ainoa tuore asia koko pienellä atollisaarella. 

Olen jo hetken jälleen kärsinyt ihan pienimuotoisesta lukujumista, mutta kokenut, että nyt se on ennenkaikkea johtunut siitä, että kesken on liian hyviä, taitavia ja keskittymistä vaativia kirjoja ja oma keskittymiskyky taas kaikkien tenttien keskellä kovinkin olematon. Olen kaivannut jotain kepeämpää, menevämpää ja helpompaa luettavaksi, ja Restrepon Intohimon saari olikin siihen vallan mainio kirja. Ei se silti mitään totaalista hömppää ole, mutta viihdyttävän hienosti kirjoitettu, hieman kuin Bea Uusman Naparetki, mutta henkilöhahmot aidosti eloon herätettyinä. Jotenkin niin todellinen ja taitavasti rakennettu, että moni muu kalpenee rinnalle. Ja ehkä sillä sille antaakin hieman anteeksi loppupuolen kummallisen notkahduksen, sen pienen, mutta hyvin häiritsevän juonikäänteen, joka lopulta tuntui vain todella turhalta mässäilyltä ja raiskausfantasioilta liittymättä silti päätarinaan oikeastaan tarpeeksi hyvin lainkaan. Jonkin muun kirjan kanssa tuo olisi saattanut pilata pahemminkin koko lukukokemusta, mutta nyt sen pystyy suurinpiirtein työntämään taka-alalle ja leikkimään vaikka, ettei sitä ollutkaan. Sen verran tarttuva, mielenkiintoinen ja hieno kokonaisuus tämä tällaisena kirjana muuten nimittäin oli.

Intohimon saaresta muissa kirjablogeissa: Kirjapolkuni, Kohtaamisia, Unelmien aika & Eniten minua kiinnostaa tie