ROSA LIKSOM : EVERSTINNA
190s.
Like 2017
Äänikirja 5h30min
Lukija Anna Saksman
Lukija Anna Saksman
Suomessa kirjoitetaan kärjistetysti kahdenlaista kirjallisuutta, ensinnäkin herkän kaunista, kieleen ja sen lumihiutalemaisen kevyenä leijailevan kauneuden hauraaseen hiljaisuuteen pohjautuvaa kerrontaa, jossa päivät vanuttuvat, valo osuu tietynlaisesta kulmasta keittiön seinään ja kaikki on niin eteerisen kaunista ja herkkää, että kirjan henkilögalleria on tuskin koskaan esimerkiksi sodasta tai pöydälle unohdetuista tiskeistä kuullutkaan (paitsi jos valo taittuu nihiin jollain tapaa henkäyksen keveästi värjäten ne kultareunaisella lupauksellaan jostain muusta. Tiedän. Näin kirjoittaisin itsekin, jos kirjoittaisin). Ja toisekseen täällä kirjoitetaan tätä Everstinnan edustamaa, rujon inhorealistista, jossa loorat valuvat mahlaansa, naida naksautellaan kilpaa, tuhoamisleirivangit tekevät pihatöitä posket lommolla ja kläpit piestään harjanvarrella, jotta oppivat tottelemaan. Ja jostain syystä nämä jälkimmäiset ovat nyt tahtoneet olla myös kategorisesti A. murteella kirjoitettuja ja B. Lappiin sijoittuvia. Unohdettua ja vaiettua historiaa, josta kaikki juuri nyt yhtaikaa päättävät puhua. Tai kirjoittaa.
"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."
Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.
Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.
Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.
Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.
Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.
Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.
Everstinnasta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki
Helmet-haaste 2017: 07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."
Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.
Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.
Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.
Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.
Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.
Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.
Everstinnasta muissa blogeissa: Sivulauseita, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki
Mä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut sotakirjallisuudesta, lukenut oikeasti korkeintaan kymmenen romaania aiheeseen liittyen. Varsinkin kotimainen kirjallisuus tältä saralta on aina jäänyt hyllyyn. Vuosia sitten taistelin Kätilön kanssa pitkään kunnes se sitten kaikkia odotuksiani vasten vei mennessään, mutta ei niin voimakkaasti kuin tämä. Mulle tämä oli yhden naisen elämän kuvaus, sota loi pelkät raamit, ja tälle naiselle Liksom onnistui luomaan niin hienon, elävän ja kaikista lukemistani poikkevan äänen, että se kantoi kauas sodan ja väkivallan yli, muutti mun käsityksen siitä miten henkilöhahmo on mahdollista luoda.
VastaaPoistaMutta ymmärrän silti hyvin sun pointin, ja mulla tämä on voimistunut etenkin sarjojen ja elokuvien kanssa, en edes aloita puolia niistä mihin olisin ennen tarttunut. Niin suuri Jo Nesbo fani kuin olenkin jo kymmenen vuotta ollut, voi olla että Lumiukko jää katsomatta koska en vaan jaksa sitä naisten teurastusta enää. Ellei Michael Fassbender sitten kuitenkin vie voittoa ;)
Mulle ehkä Kätilö oli juurikin se, joka ylitti sen sodan ja väkivallan, ja tavallaan kun sen on jo kerran kokenut näinkin paljon samankaltaisen kirjan kanssa, se ei ehkä uudelleen niin kovin helposti tule. Mutta ymmärrän ihan täysin, mikä tässä on vienyt mukanaan ja miksi tästä niin kovasti pidit, näin sen tässä itsekin, mutta nyt en vain itse päässyt niiden ulkokirjallisempien asioiden yli niin, että tämä olisi ihan täysin omana itsenään saanut pauloihinsa. :)
PoistaTodella hieno postaus ja hyvä juttu, että kirjoitat auki sen, että kirja ei tuonut sinulle mitään uutta. Minulle kirja toi uutena sen natsimyönteisyyden julkituomisen henkilötasolla mikä tuohon aikaan oli vallalla. Suomihan oli suorastaan natsien ystävä sodassa (Eversti ja Everstinna kuvaavat hyvin teemaa). Historia on lempiaiheeni ja sitä mitä me olemme nyt on heijastus menneisyydestä ja valitettavasti ne samat teemat nousevat politiikasta jälleen esille päivittäin ja eri maista.
VastaaPoistaInhosin kirjan natsisympatioita ja inhosin päähenkilöön kohdistuvaa väkivaltaa. Liksomin kirjoittama teksti nousee kuitenkin aiheen yläpuolelle ja tykkäsin juuri tekstistä.
Historia on ollut minullakin pitkään se eniten kirjallisuudessa kiinnostunut genre, mutta olen tainnut yliannostua siitä, sillä tämä tuntui tosiaan jo kaiken sanotun toisinnolta, natsisympatioista alkaen. Mutta ymmärrän tosiaan, että näin vahvasti ja hyvin kirjoitettu kirja pääsee monille sitäkin pidemmälle, minulle se ei tosiaan vain tällä kertaa riittänyt. :)
PoistaAllekirjoitan mitä sanot suomalaisesta kirjallisuudesta, todellakin, itsekin olen miettinyt ihan samaa.
VastaaPoistaKun luin syksyn kirjakatalogeja tämä ja pari muuta sota-aiheista pistivät silmään (nyt täytyy muuten ilmeisesti kirjoittaa sisällissodasta kun siitä tulee 100 pian täyteen......). Ajattelin "koska nää sotakirjat loppuu?" Sivusilmällä yritän seurailla myös amerikkalaista ja brittiläistä kirjallisuutta, esim kirjallisuuspalkintoja, ja oon huomannut, ettei siellä kirjoiteta 1. tai 2. maailmansodasta. Uskoisin että näitä aiheita pidettäisiin siellä vanhentuneina... Mutta Suomessa näitä traumoja on ilmeisesti käytävä läpi uudestaan ja uudestaan...
Käännöskirjallisuudessa tosiaan löytää toista maailmansotaa lähinnä dekkareista ja viihteellisimmistä lukuromaaneista, tyyliin Kaikki se valo jota emme näe, mutta ei niinkään siitä kirjallisuuspalkintoja pokanneesta, olet tosiaan oikeassa. Jännä, miten tähän aiheeseen on jäätykin näin syvästi "jumiin" Suomessa, osittain varmaan jo siksi, että se vuodesta toiseen vain myy ja myy, mutta välillä tekisi mieli ravistella kenttää vähän enemmänkin ja haastaa kirjoittamaan ihan jostain muusta!
PoistaEn ole vielä ehtinyt Everstinnaa lukea, mutta luulen pitäväni erityisesti kielestä. Sen sijaan luin Heidi Köngäksen sisällissotaa naisten näkökulmasta kuvaavan Sandran. Minulle jäi erittäin ristiriitainen olo. Tottakai sota ja sisällissota olivat kamalia asioita, mutta minusta tuntui tavattoman laskelmoidulta kaikki se köyhyys ja surkeus, naisten raiskaamiset sekä ennen sotaa että sodan aikana (juuri kuten kirjoitat). Sanomalehtien kriitikot (HS ja muistaakseni Aamulehti) sanoivat että 'tätä ei voi itkemättä lukea'. Minua ei itkettänyt vaan ärsytti. Melodramaattista ja laskelmoitua. Muutaman sisällissota-aiheen aion ennen ensi toukokuuta lukea, ehkä sitten pursuu korvista.
VastaaPoistaTuo on hyvä huomio, että kriitikot eivät tunnu tosiaan tähän aiheeseen, tematiikkaan ja lähestymistapaan kyllästyvän, sillä tämäkin on saanut hurjan hyvät ja ylistävät arvostelut, ainakin ne, jotka itse olen Everstinnasta lukenut. Tavallaan ymmärrän vähemmän lukevien kohdalla sen, että yksi ja sama aihe myy vuodesta toiseen, koska eihän silloin samalla tavalla aiheeseen yliannostukaan, mutta jotenkin ajattelisi ammattikriitikoiden jo jossain vaiheessa huomaavan, että lähes joka toinen kirja kertoo siitä yhdestä ja samasta, eri näkökulmasta vain, jos aina siitäkään. :)
PoistaNiinhän se on, että välillä tuntuu, että kotimaisen kirjallisuuden kenttä on yhtä kuin sotakirjallisuus. Ehkä siksi välillä huomaan vierastavani kotimaisia - kun en vaan enää jaksa yhtäkään sotakuvausta mistään näkökulmasta. Eli tuskin tätäkään tulen koskaan lukemaan.
VastaaPoistaTästä kotimaisesta sotakirjallisuuskentästä alkaa myös pikkuhiljaa huokua se, ettei se enää kosketa siitä kirjoittavaa sukupolvea. On varmasti koskettanut vielä vanhempia, koska siitä koetaan tärkeänä kirjoittaa, mutta kun näitä tarinoita vertaa vaikkapa 20 vuoden sisällä sotineiden maiden pohjalle ilmestyvään kirjallisuuteen (siis siihen laadukkaaseen, joka kirjoittaa sitä heiltä meille), on ihmiskohtaloissa ja tarinoissa huomattavasti enemmän syvyyttä ja tartuntapintaa.
PoistaMutta juu, olen aika varma, että voit tämän varsin huoletta skipata, et varmastikaan menetä mitään kovinkaan mullistavaa kun tietää, minkälaisesta kirjallsuudesta lähtökohtaisesti pidät. :)
Minulla Everstinna odottaa edelleen lukemistaan, ja kiinnostusta on nostatettu sekä Helsingin Kirja vieköön! -illassa että Turun kirjamessujen lukupiirissä. ÄÄnikirjaversio kieltämättä houkuttaisi tästä kyllä.
VastaaPoistaSitä tästä kyllä suosittelen ihan ehdottomasti, harvoin näin upeaa kuuntelukokemusta tarjotaan kuin tämän kanssa!
Poista