KANGASTUS 38 // TEATTERIARVOSTELU

 

KANGASTUS 38

Kansallisteatteri 12.10.2017

Perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin

Ohjaus Mikaela Hasán

Dramatisointi Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa

Postauksen kuvat Mitro Härkönen // Kansallisteatteri

Liput näytökseen saatu blogin kautta

Kun Kjell Westön romaani Kangastus 38 sovitetaan näyttämölle, sitä on minun vaikea ohittaa. Ohi tuskin on teiltäkään mennyt rakkauteni kyseiseen kirjailijaan, ja etenkin myös tähän nimenomaiseen teokseen, siihen Westön romaaniin, jonka luin alle vuorokaudessa yhdeltä istumalta, kun se tuntui niin raikkaan uudelta, yllättävältä ja tiheätunnelmaiselta, ettei sitä vain voinut laskea käsistään. Yllättävänkin hyvin tuon tarinan käänteineen vielä nelisen vuotta myöhemmin muistin, mutta toisaalta se oli vallan mainio asetelma näytelmän kannalta, nyt sain täysin keskittyä tarkastelemaan sen näyttämötaiteellisia ulottuvuuksia kun tapahtumat olivat tuttuja ja turvallisia.

Ja varsin tutun ja turvallisen kaavan mukaan näytelmä lähtikin liikkeelle. Sen sovitus lavalle oli niin taitavan makeasti eteen tuotu, että tuntui kuin olisin visuaalisesti lukenut rakastamaani kirjaa. Se herätti sen henkiin, ja se herätti sen niin uskollisesti, ettei siitä löytänyt mitään moitittavaa, mitään ristiriitaa omien mielikuvien kanssa. Se leikitteli hienosti romaanissakin kolmeksi jakautuneen Milja Matilda Wiikin eri puolilla roolittaen hänet kolmelle eri näyttämöllä yhtaikaa olleelle näyttelijälle, ja etenkin Noora Dadun rooli Milja-neitinä oli uskomattoman voimakas ja ihon alle ryömivä. Toki Milja-neiti oli myös hahmona tietyllä tapaa vahvin, mutta silti huomasin seuraavani Dadun suoritusta silloin kun päähenkilön eri puoletkin olivat äänessä, vuorossa, esillä, silti Dadun/Milja-neidin valovoimaisuus vei jollain tapaa jalat alta, ja se jos mikä loi kolmiosaiselle hahmolle syvyyttä ja luonnetta, sellaista, jollaista lavatoteutuksissa harvoin tässä mittakaavassa näkee. Ensimmäinen näytös painottuikin tähän hauraaseen naiseen, ja hänen yksityiseen kauhuunsa ja sen kurissa pitämiseen Helsingin kauniilla kaduilla, elokuvateattereiden pimeydessä, raitiovaunuissa ja asianajaja Thunen konttoristina.

"Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus."

Ensimmäinen näytös vei minut tosiaan täysin mennessään, mutta ihan himpun verran tunnelma ja intensiteetti notkahti toisen näytöksen aikana, väliajan jälkeen. En tiedä nostinko jostain esiin omat kriittisemmät silmälasini, vai alkoiko tässä vaiheessa uskollisuus kirjalle nousta hieman liiankin suureksi, sillä en enää osannut yllättyä ja vaikuttua samalla tavalla kuin ensimmäisessä näytöksessä, kun olin tämän kerran jo kirjan sivuilla niin vahvasti kokenut. Joka tapauksessa tunnelma muuttui kuitenkin synkemmäksi, yksityisestä ja yhden ihmisen kokemuksesta 1930-luvun lopun ilmapiiriä laajemmin kuvailevaksi, raastavaksi ja epäoikeudenmukaiseksi, sellaiseksi, jonkalaisena välillä tämän nykyisenkin maailman painon hartioillani koen.

Ja toista lähes päähenkilön asemaan mahtuvaa, Claes Thunea, Klabbenia tulkitseva Timo Tuominen loistikin kyllä roolissaan hyväosaisena ja eliittiin kuuluvana, mutta siitä syyllisyyttä tuntevana hahmona, joka tähän päivään tuotuna olisi juurikin se etelähelsinkiläinen punaviherkuplassa elävä kauralattehipsteri, joka painii maailmantuskan ja kaikensyyllisyyden alla, haluaa olla ja auttaa enemmän, ottaa punikin/maahanmuuttajan töihin ja on ylpeä siitä, mutta ei silti ymmärrä, tavoita sitä sorretun elämää kun on aina saanut etuoikeutettuna tottua oikeudenmukaisuuteensa. Myös Kristo Salmisen hahmo, juutalainen Jogi oli todella taitava, vaikkakin ihan himpun verran päälleliimatun oloinen, kun ei päässyt ja ehtinyt yhdessä näytelmässä täyteen kokoonsa kasvaa, vaan jäi hieman irralliseksi keinoksi kuvata vähemmistön, vainotun ja alistetun kautta sitä maailman pauhun kauheutta, jota maailma toisen maailmansodan alla eli. Tärkeä, kuitenkin, Jogin kautta näyttäytyi inhottavasti irvistäen se etuoikeutetun helppous vain ummistaa silmänsä niiltä epämiellyttäviltä asioilta, vääryyksiltä ja epäoikeudenmukaisuuksilta, kuitata ne pikkujutuiksi, muuntua nykypäivän tolkun ihmiseksi, joka on hiljaa eikä turhaan kenenkään puolesta huutele. Ne kun muka ovat niin tärkeitä ihmisiä keskustelussa, hiljentämällä meidät kaikki kuoliaiksi. 

Tuhoamisleirit, vankileirit, nuoren, vasta 20-vuotiaan kansakunnan epävarmuus suurien sotien kynnyksellä, jossa varovasti varpaillaan kulkien jokainen yrittää parhaansa mukaan selvitä, tulla kunnon ihmisiksi menneisyydestään huolimatta tai sen ansiosta. Kahtiajakautuneisuus, jossa toisen ymmärtäminen on parhaimmillaankin vain hyväntahtoisuutta. Ja hyväntahtoisuus, joka ei riitä, jos siitä ei riisuunnu aidosti toisen rinnalle. Ja mysteeri, hiljalleen aukeava painajainen, jota kohti tarina vääjäämättä kulkee, näistä aineksista on saatu kieltämättä näyttävä ja vaikuttava teatteriesitys rakennettua. Kjell Westön kirjan lukijoille se on uskollinen näyttämöversio jo kerran luetusta, seuralaiseni kaltaiselle kirjaa tuntemattomalle pikkuhiljaa ja kantaaottavasti avautuva kudelma historiamme käänteistä. Niistä, joista nyt trendikkään kliseisesti tänä päivänä voidaan todeta löydettävän yhteyksiä nykyhetkeen, ja toivotaan ottavamme opiksi. Mutta historia toistaa itseään, niin se on aina tehnyt, ja niin se tulee aina tekemään. Kaikki virheet pitää tehdä itse, jotta niistä voi oppia, mutta voi vain toivoa, ettei niitä aina tarvitsisi tehdä niin järjettömän suuressa mittakaavassa kuin edelliset tekivät. Että jokin pieni toivo meillä olisi, vaikka 1930-luvun Suomessa se lohduttomalta tuntuikin.