KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT 

TUNNE-ESSEITÄ 

 236s. 

Like 2017 

Arvostelukappale 

Koko Hubara on kirjoittanut tärkeän kirjan. Hän ei ole kirjoittanut sitä minulle. Ja se on oikeastaan tärkeintä, mitä tästä kirjasta voin sanoa.

"Kutsun näitä esseitä nimenomaisesti ja tarkoituksella tunne-esseiksi. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti lehtijuttuihin ja some-keskusteluihin, missä on mollattu tunteen perusteella päättämistä, minä-journalismia, arkisia tarinoita. Mutta tunteet ja järki eivät sulje toisiaan millään tavalla pois, kuten eivät vapaus ja vastuukaan." 

Kaiken muun sanominen tästä kirjasta on hyvin vaikeaa. Tämä ei ole minun tonttini. Nämä eivät ole minun kokemuksiani. Minä olen osa sitä valtavoimaa, enemmistöä, rakenteita, joiden vuoksi Ruskeat Tytöt on kirjoitettu muille Ruskeille Tytöille. Ja vaikken osaakaan kirjoittaa tämän edessä muita kuin päälauseita, se ei tarkoita sitä, etteikö tämä kirja olisi ollut hyvä.

Se oli mielettömän hyvä. Se oli terävä, tarkka ja lempeä, syyllistämättä. Se oli aivan järjettömän hyvin, tunteellisesti ja avoimesti kirjoitettu. Sen teksti soljui, oli laadukkainta mitä aikoihin olen lukenut. Se oli kirja, jonka toivoisin kaikkien sellaisten Tyttöjen ja Poikien lukevan, jotka jakavat Hubaran kokemukset, tunteet ja valkoisen enemmistön ehdoilla eletyn elämän. Sen, miten missään naistenlehdissä ei esitellä samaistuttavana kauneutena itsensänäköisiä ihmisiä, sen, että hyvälläkin tarkoittavat ihmiset aloittavat tutustumisen Hubaraan utelemalla miten hän on saanut alkunsa. Tulisiko minulle mieleenikään kysyä samaa kantasuomalaiselta? Että hei, onpa kiva tavata, missäs vanhempasi ovat tavanneet? Ei. Mutta se on jotain, mitä Ruskeilta Tytöiltä kysytään, minkälaisten ajatusten ajattelusta huomaan itsekin jääväni kiinni tämän kirjan luettuani. 

Minä en voi taistella kenenkään puolesta, heidän äänellään, siitä paikasta, jonka jokainen tässä yhteiskunnassa ansaitsisi. Mutta minä voin seistä heidän vierellään, tukea heitä, puuttua tilanteissa ja kyseenalaistaa normeja, olla hereillä yhtä tasavertaisesti kuin ihminen tuntuu "luonnostaan", eli valtanormien ja tiettyyn tapakulttuuriin kasvaneena, olevan sille, johon eniten samaistuu. Nähdä syrjivät rakenteet ja tehdä kaikkeni sen eteen, että ne voidaan purkaa. Puuttua, jos näen jotain niin äärimmäisen väärää, kuten seksuaalista häirintää tai ahdistelua, vaikka kaksinaismoralistinen yhteisömme, maamme ja uutisointimme ei pidäkään sitä yhtä  jos se tapahtuu valkoiselta mieheltä ei-valkoiselle naiselle, jos se ei uhriuta jotain muka minunkaltaistani. Rohkeutta nostaa muitakin kuin muka tutun näköisiä kasvoja esille, ylemmäs, ääneen. 

Mutta silti, nyt ei ole kyse minusta, nyt on kyse siitä, että moni sellainen ihminen, suomalainen, täysin vääristä syistä näkymötän ja äänetön, on saanut nyt Hubaran kautta äänen. Ja sen äänen en toivoisi hiljenevän. Ja siksi minusta jokaisen, myös muiden valkoisten ja etuoikeutettujen, pitäisi lukea tämä kirja. Ymmärtää, miten sanojen ja tekojen välillä on eroa. Ja ennen kaikkea, ihan vain ymmärtää. Muitakin kuin aina vain itseään ja näennäisesti itsensäkaltaisia.

Helmet-haaste 2017: 30. Kirjan nimessä on tunne (hieman väljä tulkinta juu, mutta näissä tunne-esseissä on niin paljon tunnetta, että se riittää alaotsikkonakin täyttämään minulle tämän kohdan.)