VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

♥ ♥ ♥ ♥
209s.
Corsair 2017

En ole tutustunut juurikaan kotimaisten (ketju-)kirjakauppojen englanninkielisiin osastoihin, mutta varsin vahvasti vaikutuin selaillessani heinäkuisen Oslon vastaavia valikoimia. Seisoin jo ensimmäisenä päivänä ties kuinka monta eri kaunispainoksista romaania käsissäni vähän jokaisessa kirjaputiikissa, mutta onnistuin välttelemään houkutuksia. Aina lentokentälle saakka, jossa lopulta mukaan lähti niin kirjainstagrameissa ahkerasti pyörinyt Sarah Perryn The Essex Serpent kuin tämä Nguyenin The Refugees, joka kauniilla kannellaan ja nimellään sai hurmattua niin, että sekin tarttui mukaan, vaikken siitä ollut koskaan ehtinyt vielä kuulemaankaan.

"I said I have a Vietnamese soul. It's a figure of speech. It's an expression. It means I think I've found someplace where I can do some good and make up for some of the things you've done."

The Refugees on kahdeksan kauniin novellin kokoelma, jonka taustahumuna pyörii jollain tapaa vietnamilaisten pakolaisuus ja sota. Useimmissa tarinoissa heidän elämäänsä ja ihmissuhteitaan kuvataan Yhdysvalloissa, useissa on pääosassa itsekin veneillä kotimaastaan paenneita, osassa heidän lapsiaan, sivujuonteenta amerikkalaislähtöisiä, joiden elämässä vietnamilaistaustainen vilahtaa. Vaikka kommunistit, Vietnamin sota ja henkeäriipivän pysäyttävät pakomatkat kulkevat tarinoiden taustalla, kirja ei keskity niihin, vaan ne ovat ennemminkin pohja sille, miten kenelläkin nykyään menee, taustaa niille enemmän tai vähemmän säröisille mielille, joiden keskellä kukin elää ja vanhenee. Sodan kauhut ovat pohja, jolle identiteetti on rakentunut tai vähintään sen pohjatöidensä alle haudannut, mutta ihmiskohtalot, muistisairaudet, vanhempien väliset suhteet, rakkaus tyttäreen, joka ei isäänsä edes muista, ovat yleismaailmallisen inhimillisiä ja kauniita, sellaisia, joita jokainen yksilö kokee, oli taustalla levoton yhteiskunta tai pysyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Luin ensimmäistä kertaa vuosiin, sitten viimeisimmän Harry Potterin ilmestymisen, englanniksi. Väittäisin ehkä maksimissaan yhden, kahden novellin vaativan vielä uusintalukua, jotta niihin pääsisin syvemmin sisälle, yhdestä en ehkä muuten niin innostunut, mutta muita jälleen kerran vaatimattomasti rakastin. Rakastin Nguyenin tapaa kuvata henkilöitään realistisesti mutta silti jo muutamalla lauseella niin kattavasti, että heidän sielunmaisemiinsa pääsi sukeltamaan mukaan. Rakastin sitä kahden kulttuurin yhteentörmäämistä, jollaista pääsen itse omassa elämässäni kokemaan lähinnä sivusta tai kirjojen sivuilta. 

Pidin myös erityisen upeana hänen kykyään olla sortumatta siihen tyypillisimpään ja myyvimpään pakolaiskirjallisuuteen, raastaviin pakotarinoihin, sodankeskellä selviämisiin, raiskauksiin ja sympaattisin sankaritarinoihin, vaan painottuvan nimenomaan elämään kaiken sen jälkeen, niihin inhimillisiin kohtaloihin, jotka olisivat voineet olla kenen tahansa. Se näkökulma kun tahtoo varsin usein ihan jo meidänkin kapeassa pakolaiskeskustelussa unohtua, sotaa ja levottomuuksia paenneet kutistuvat vain joko sankari- tai roistoasetelmiin, emmekä jaksa käyttää empaattisuuttamme niin pitkälle, että ymmärtäisimme heidän kipukohtiensa olevan aivan samoja kuin meidänkin. Eriytämme heidät oman agendamme pelinappuloiksi, tutustumme vain sodan kauheuksien kautta. Ja sen julkisuudessa pyörivät keskustelukuvan nämä novellit onnistuivat tallomaan rikki, tuomaan sen keskelle muutakin ääntä. Vaikka on toki tärkeää tuoda julki nekin tarinat, joiden selviytyjät ovat maanneet janoissaan aution meren keskellä ylitäytetyillä laivoillaan läheisiään meren syliin menettäen, on nämä arjen tarinat silti yksi askel pidemmälle. Vietnamilaisten venepakolaisuudesta ja sodasta on vuosikymmeniä, mutta heidän kohtalonsa ovat universaaleja. Niin ihmisryhmänä mutta ennen kaikkea tuntevina ja elämästä haaveilevina yksilöinä. Tämän kokoelman soisi pian suomennettavan.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin