MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA

MATTIAS EDVARDSSON : MELKEIN TOSI TARINA
♥ ♥
413s.
Like 2017
Alkuteos: En nästan sann historia (2016)
Suomennos: Tiina Ohinmaa
Arvostelukappale kustantajalta

Kelluin viikko sitten sellaisessa ärsyttävässä lukujumin jälkeisessä tilassa, että teki kyllä mieli lukea, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Aloitin yhteensä neljä eri kirjaa, eikä mikään silti lähtenyt. Ei laadukkaanoloiset, ei tietokirjallisuus, ei Tove Janssonkaan vienyt nyt jalkoja alta, vaan niitäkin novelleja teki mieli lähinnä lukea säästellen yksi päivässä. Niinpä nappasin epämääräisestä "näitä tuskin tulen lukemaan" -kirjapinostani erään kesän arvostelukappaleista, ja hupsista, huomasinkin vuorokausi myöhemmin lukeneeni 413 sivua aikalailla parilta istumalta. Että sellainen juminpoistovenytys sitten.

"Adrian oli joskus paras ystäväni. Meillä oli kimppakämppä, yhteinen elämä ja unelma. Oli, ennen kuin Adrian Mollberg tuomittiin syyttömänä rikoksesta, vaikka ruumista ei löytynyt. Ennen kuin hänet leimattiin murhaajaksi."

Hahah, no nyt ei kyllä kuulosta yhtään lainaukselta, jonka olisin joskus kuvitellut Mitä luimme kerran -blogini  kirja-arvosteluun kirjoittavani. Että ihan murha! No, kuitenkin. 1990-luvun puolivälin Ruotsissa Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty ovat yksiä "valittuja", neljä oppilasta neljästätoista, jotka ovat päässeet opiskelemaan Lundin yliopistoon luovaa kirjoittamista suuren runoilijaneron Li Karpen johdatuksella. He ovat tulevia neroja, suuria kirjailijalupauksia, ystäväporukka, jonka opiskeluvuotta leimaa juhliminen ja toinen toistaan oudommat psykologiset ihmissuhdekuviot. 

12 vuotta myöhemmin Zack, vähän alisuoriutujan oloinen tukholmalaistoimittaja iltapäivälehdestä saa paitsi potkut kun kukaan ei lue enää lehtiä, lentää pihalle myös pitkästä parisuhteestaan. Takaisin äidin helmoihin Ruotsin eteläperukoille muuttava 32-vuotias vätys saa kuitenkin yllättäen idean, jolla saada takaisin kaikki, mikä häneltä puuttuu: raha, vapaus ja naiset. Hän kirjoittaa kirjan. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan kirjan nuoruudestaan, melkein todellisen tarinan. Tarinan hänestä, hänen älykkökirjailijalupaus ystävistään,  heidän opettajastaan runoilija Li Karpesta ja suuresta kirjailijanerosta Leo Starkesta, joka katoaa kuin tuhka tuuleen vuoden 1997 alussa. 

Että juu. Aluksi varmaan nyt kerron, että jos ette ole jo huomanneet, minä en lue jännäreitä, mysteerikirjoja saati dekkareita. Yksi syy on se, että ne eivät varsinaisesti palvele sitä osaa aivokopastani, jota kirjallisuuden haluan hipovan, vaan yleisesti ottaen nappaan viihteeni mielummin esimerkiksi TV-ruudulta. Toinen syy todennäköisesti on se, että oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän jännitykseen nojaavat kirjat ovat tuottaneet minulle pettymyksen, niiden kaari ei kestä poikkinaksahtamatta loppuun asti tai jos kestää, on se loppuratkaisu niin lättänä, että yleensä tekee varsin pahaa. Ja niin, kolmanneksi, etenkin dekkareissa on usein ihan hurjan rumia kansia.. Oikein pätevä syy, kyllä, mutta siihenkin on syynsä, miksen kuvittanut tätä postausta varsinaisilla kansipapereilla. Mutta niin. Tiedän myös, että tämä genre on monelle sitä hyvää ja rentouttavaa viihdettä, ja tiedän, että on hassua lukea sellaista, mistä tietää, ettei pidä, ja sitten juosta kovaan ääneen haukkumaan sitä. Joten niinpä yritän löytää tästä kirjasta nyt vielä muutaman hyvän puolen, ihan vain että tässä postauksessa olisi joku punainen lankakin.

Sillä olihan niitä. Tämän ensinnäkin luki hujauksessa, ja unohdin muun muassa vastata kaikkiin viesteihin, joita sivusilmällä luin tätä lukiessani (ihan kuin muuten muistaisin niihin vastata koskaan heti...). Kiinnostuin tarinasta myös ensisivuilta lähtien, joten se oli lajityypilleen uskollisesti kirjoitettu varsin vetävästi ja sen parissa viihtyi. Kirjan rakenne, se, että poukkoiltiin metatasolta nykytasolle (tai metametatasolta metatasolle, kirja kun loi vinkeän fiiliksen miehestä, joka kirjoittaa miehestä, joka kirjoittaa miehestä. No joka tapauksessa.) toimi, ja teki lukemisesta vielä mielenkiintoisempaa, ja hahmotkin olivat genreensä nähden varsin mukiinmenevän kivasti rakennettuja.  Sellaisia nuoria älykköjä, jotka ymmärtävät edes hieman elämästä jotain, jollain kaukaisella tavalla hieman Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksen henkilöiden tyyppisiä. Sekin hyvä puoli siinä on, etten yleensä tämän tyyppistä kirjallisuutta lue (jos siis aiemmasta jankutuksesta ei vielä tullut selväksi), on se, etten tiedä onko nämä tyypit sitten jo monesti puhkipurtuja ja juoni sitä tavallista, minulle ei. Eli pisteet siitäkin, vaikkei se olisikaan kirjailijan ansiota, hah. 

Tokihan minua häiritsi tässä kirjassa myös moni asia, esimerkiksi se, että tähänkin oli pakko upottaa lesbosuhde ihan vain koska kirjailija taitaa olla heteromies. Tai että sovinistisia, täysin juonen ja tarinan kannalta irrelevantteja kommentteja voi suoltaa sekaan, jos ne sanoo päähenkilön äitinä. Miten mihinkään liittyy se urpo kommentti, että synnytyksen jälkeinen masennus on luonnotonta, koska kyllä hyvä äiti äidinvaiston löytää. Kraaaah. Ja sitä paitsi paikoin kirjailija taisi itsekin unohtaa mistä ajasta on kertomassa, koska hei haloo, ei 2008 ollut hipster-partoja, ei edes Ruotsissa.

Mutta juu, jos kaipaa sellaista höttöistä ja helppoa kesäviihdettä, jonka kanssa saa laittaa aivot kesämökin saunanaulakkoon, tämä on varsin toimiva tapaus. Ja toimi tämä minullekin, nimittäin kun oli peräkkäin lukenut sekä Eat Pray Loven että tämän, pystyi lukujumin todella sanoa murtuneen, sillä ikävä hieman korkealaatuisemman kirjallisuuden pariin ei pitkään aikaan ole ollut niin kova. 

Helmet-haaste 2017: 23. Käännöskirja