ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE

 

ELIZABETH GILBERT : EAT PRAY LOVE 
♥ ♥

392s.

Otava 2010

Alkuteos: Eat Pray Love (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Eat Pray Love taisi hurmata massoja jo vuosia sitten, mutta omakohtaisesti en siitä juurikaan ole koskaan ollut kiinnostunut. Jo sen alkuperäiset kannet työntävät luotaan hömppäydellään, näistä leffakansista ja self help -henkisestä maineesta nyt puhumattakaan. Olen työntänyt sen armotta kategoriaan ei minulle tarkoitetut -kirjat, antanut olla ja pysyä siellä. Aina siihen asti, kun se tosiaan eurolla tuli kierrätettynä vastaan, ja kun sen takakansiteksi yhtäkkiä olikin juuri sitä, mitä tarvitsen juuri nyt. Ja niinpä, erittäin ennakkoluuloisena, aloin sitä kuitenkin lukea. Ja joskus, kuten sitä erehtyväisenä ihmisenä on huomata saatannut, sitä ei aina voikaan etukäteen tuomita kaikkea, mitä ei tunne. Hassua sinäänsä. 

"Ensin tehtävä vaikutti lähes mahdottomalta. Ettäkö hallita ajatuksiaan? Ai, ettei se muka menekään toisin päin? Mutta ajatella jos pystyisinkin? Eikä nyt ole kyse tunteiden tukahduttamisesta tai kieltämisestä? Tukahduttamisessa ja kieltämisessä on kyse siitä, että teeskentelee ettei kielteisiä ajatuksia ja tunteita olekaan. Richard tarkoitti sitä, että nimenomaan myöntää kielteiset ajatuksensa, koettaa ymmärtää mistä ne johtuvat ja miksi ne syntyvät ja sen jälkeen - armollisesti mutta järkähtämättä - jättää ne omaan arvoonsa."

Elizabeth Gilbert on onneton avioliitossaan, ja siitä päästyään enemmän rikki kuin koskaan aiemmin. Selvästi "hieman" etuoikeutetun asemansa ansiosta maksettuaan mansikoita erojuristeille hänellä on kuitenkin varaa ottaa vuosi sapattivapaata, ja lähteä parantelemaan haavojaan oikein olan takaa. Ja koska maailmassahan hienointa on sekä nautinto että hengellisyys, päättää hän omistaa vuoden elämästään sekä niiden että niiden välisen tasapainon löytämiselle. Niinpä "Liz" suuntaakin ensin neljäksi kuukaudeksi Roomaan opiskelemaan italiaa komeiden italianojen keskelle, sieltä neljäksi kuukaudeksi Intiaan meditoimaan gurun opastuksella ja sieltä vielä Indonesian Balille etsimään vastauksia ja tasapainoa kaiken tämän väliseksi sillaksi. 

Tartuin kirjaan hyvin puhtaasti saadakseni askellukseni pois tahmaisesta lukujumistani. Tartuin siihen myös ennakkoluuloisesti, ja juu, kyllä se niihin ennakkoluuloihinkin vastasi. Koska ihan oikeasti nyt hei, "mikään maailmassa ei ole vaikeampaa kuin erota New Yorkissa". Niin, siellä ensimmäisessä maailmassa ehkä. Mielenterveysongelmia, huonoa parisuhdetta ja hyvinvointivaltiossa elävän nykyihmisen ongelmia mitenkään missään nimessä vähättelemättä tämä kirja sai kyllä välillä ihan oikeasti raivostumaan kaiken prinsessamaisen kiukuttelun keskella. Koska pahimmillaan tämä oli yhden minäminäminä-ihmisen nelisataasivuinen monologi miten HÄN sitä ja HÄN tätä. Hän oli myös hämmentävän sokea omalle etuoikeudelleen, ja hämmentävän alentuva puhuessaan esim "höppänöistä ja suloisista poppamiehistä", joiden luokse hän noin vain Balille ajatteli muuttaa. (Enkä edes aloita siitä, että kirjassa on esimerkiksi väitetty pokkana päälauseen kera, että [avioliiton solmimiseen liittyvä] patriarkaalinen järjestelmä lakkautettiin antamatta mitään propseja siitä kenen työllä siitä oikeasti on otettu askelia eteenpäin ja jatkaen pienellä valittavan kaihoisalla sävyllä siitä, että nyt hänen pitää ihan itse tietää minkälainen hyvä mies on kun isi ei enää auta... Juuuuu sisäinen feministini huutaa ja kovaa. Ymmärrän todella miksi tällainen yksipuolinen tarina on kyseenalaistamatta jopa hieman vaarallinen.) Hän myös pystyy tuosta vain ottamaan vuoden vapaata, ja tarjoaa sitten satumaisen kauniina valaistumisen ratkaisuna sitä hiljaa riveillään muillekin. Että hei, lähdetääs nyt vaan kimpassa meditoimaan Intiaan niin mielet pysyy balanssissa, uskontoshoppaillaan vähän ja palataan sitten myöhemmin omaan, neuroottisen itsekeskeiseen elämään, jota länsimaissa lopulta eniten ihannoidaan.

No juu. Mutta sitähän sitä löytää aina mitä odottaakin löytävänsä, ja sen taisi tämä kirjakin jossain välissä jollain tapaa sanoa, hah. Ja kaikesta huolimatta jatkoin eteenpäin.

Ja hyvä että jatkoin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Italia oli vielä hyvin täynnä tuota raivostuttavaa minäminä-ihmisen jalustalle nostoa, mutta Intiassa se hieman rauhottui. Ja siitä eteenpäin minä jopa voin myöntää nauttineeni kirjan lukemisesta. Teksti oli soljuvaa (ja Gilbert ei enää käyttänyt ihan jokaiseen lauseeseen itse keksimiään "huikeita" vertauskuvia, joka toiseen vain), ja vaikka se ampui muutenkin kuin vertauskuvien kanssa jatkuvasti räikeästi yli, oppi ajan myötä siitäkin olemaan välittämättä. Ja niin, kyllähän se laittoi ihan mukavasti myös omia pitkään hyvin eksyksissä olleita ajatuksia taas niille raiteille, joissa ne hyvinä kausina ovat olleet. Se muistutti siitä, miten onni ja tasapaino ovat ihmisessä aina, ne täytyy vain saada kaivettua itsestään esille, oli kyse sitten jumalallisuudesta tai ihan vain omasta hyvinvoinnistaan. Ja se muistutti siitä, että itseään ja ajatuksiaan voi hallita, ainakin siis jos on etuoikeutettu valkoinen enemmistön jäsen, jolla sellaiseen kuplailuun ja itsensä kehittämiseen on aikaa ja resursseja. Ja onhan toki meillä monella, ja kyllä se tekee ihan hyvää huomata silloin kun itsekin on jäänyt vähän jumiin kaikkeen negatiiviseen ihan vain tavan vuoksi, ei niin sanottujen oikeiden ongelmien takia. (Koska ah, toisin kuin minä itse esimerkiksi viitisen vuotta sitten, ymmärrän nyt varsin vahvasti, että mantrat "oman mielialansa voi valita", "keskity vain positiiviseen" ja "kuka tahansa voi luoda itselleen fotogeenisen kauniin ja harmonisen elämän, jossa omia jalkojaan kuvataan pellavalakanoilla tuoreen pionikimpun kera" on aika, no, hyvinvointikuplautuneen ihmisen puhetta, sellaisen, jonka aivojen serotoniinitasot ovat luonnostaan hyvät, ja joiden suurin huoli on luonnonvalon vääränlainen siivilöityminen verhojen välistä silloin kun aamiaisbrunssi on juuri katettu siihen sängylle. Sellainen elämä on aika etuoikeutettua, ja siitä elämästä on ehkä aika ylimielistäkin huudella, että "no mutta itsepä olette elämänvalintanne tehneet". Ihan kaikkea kun ei aina vaan voi valita. Mutta niin, se siitä sivuraiteesta sitten tällä erää.)

Mutta niin, tavallaan myös näin on hyvä poistua joskus sieltä mukavuusalueeltaan, omasta kuplastaan, ja kohdata ihmisiä tai heidän ajatuksiaan, jotka todella eroavat omistaan. Tai ihmisiä, jotka eivät vain, no, ajattele. En minä tätä kirjaa kirjallisuuden vuoksi kenellekään suosittelisi, mutta viihteeksi, ajanvietteeksi ja tietynlaiseksi muistutukseksi siitä, että kun asiat ovat hyvin, voi siihen hyvyyteen yrittää muistaa keskittyäkin. Jos jatkuva liioittelu ja yliampuvat sanavalinnat eivät juuri haittaa, kannattaa tätä kokeilla. Kesäkirjana ehkä, tai silloin kun mieli on vähän maassa ja kaipaa pientä voimaannuttamista. Ihan hauska ja ajatuksia herättävä teos se viihteellisempikin voi olla, ja vaikka tässäkin aika hattaraisiin kliseisiin onnistuttiin jatkuvasti kaatumaan (pehmeän suloisesti, tietenkin, eihän pumpulisessa tarinassa nyt muuta voi olla), ei se ihan liikaa ärsyttänyt. Minua ainakaan. Tässä hetkessä. Ehkä. 

Ihan siedettävä kirja tämä oli, jos siis osaa lukea sitä tietynlaiset laput silmillä, en ehkä myy heti sitä pois. Ja saatan jopa lukea joitain kappaleita joskus uudelleenkin. Jos Pinterestin self help -lauseet vaikka alkavat kyllästyttää.

Helmet-haaste 2017: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole