KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY

 

KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY 

♥ ♥ ♥ ♥

236s.

WSOY 2013

"Muistelen mitä valkokaulainen äitisi kerran minulle sanoi. Että rakkaudella ihmisen mielen voi silittää eheäksi. Se ajatus minulla on ollut tätä kirjoittaessani sinulle, tyttäreni. Että rakastetun ihmisen sielu on karhea kuin kivi, jonka valtameri on vaatonut linnunmunaiseksi, ja se ajatus on lohdullinen pidellä ja katsoa."

Kuten jo edellisessä postauksessani mainitsin, Kettu on yksi suosikkejani nykykirjailijoista, vaikka häneltä vasta kaksi kirjaa aiemmin olenkin lukenut. Kätilö kuuluu elämäni kirjoihin, Yöperhonen hurmasi vuosi sitten täysin. Nyt olikin hauska siirtyä noiden kahden romaanin väliin, takaisin Kuolleen Miehen vuonolle, hipaista jo Kätilöstä tuttujen hahmojen käsivartta, tunnistaa yksi tuttu Yöperhosestakin.

Piippuhylly lähtee liikkeelle esipuheesta, Pietarin kirjeestä tyttärelleen, saatteesta miksi hän on tarinansa hänelle kirjoittanut. Vaikka kyseessä onkin novellikokoelma, käy jo varsin pian ilmi, että tarinat nivoutuvat säikeistään yhteen, ja niitä pitää kasassa myös kevyesti koko ajan läsnä pyörivä kehyskertomus. Pietari kerää piippuja hyllylleen, muistaa niihin tarttuessaan tarinat esineiden takaa, syöksyy suoraan niin Berliinin kristalliyöhön, Brasilian faveloihin, Afrikkaan kuin tsaarinaikaiseen Pietarin kaupunkiinkin. Vaikka tarinat ovat irrallisia, vierailevat henkilöhahmot ristiin, kysymysmerkeistä tulee selityksiä, seurauksista syitä.

Ja vimmaisesti Kettu taas kirjoittaakin. Hänen tekstinsä on juuri sitä Kätilöstä tuttua riettaan rujoa, inhorealismilla ilakoivaa ja kaikessa paatoksellisuudessaan viehättävääkin. Tarinoiden yhteenkietoutuminen on varsin pakotonta, ja se miellyttää, vaikka novelleissa on jo paljon aineksia yksinkin. Kehyskertomuksen lisäksi niitä yhdistää rakkauden raju pakkomielteisyys tai kaipuu, naksahdus, joka saa sisällä nukkuneen pedon heräämään, hirveä työntö, jossa pysähtyneisyys on vain kaukainen toive. Rakastin kovasti muutamaakin novellia, muun muassa avausnovelli Kristalliyö juutalaisen Ibrahimin kalusteliikkeen avajaisista vei täysin mennessään, ja siinä maailmassa olisin elänyt vielä tarinan jos toisenkin. Se ehkä olikin kokoelman rauhallisin aiheestaan huolimatta, kieli pysyi aisoissa, eikä jatkuva vulvan tai miehisemmän sukupuolielimen kuvailu vienyt vielä puolta novellille varatuista sivuista. Lapinkoira oli kaikessa rujoudessa ja inhorealismissaan myös vaikuttava, Mulukukka Kätilö-viittauksineen niin ikään hieno.

Ihan täydellinen Piippuhylly ei minulle silti ole, se meinaa jäädä paikoitellen oman pauhunsa alle, saada sen kaulasta purren tapetun kyyhkysen veren maistumaan hieman liiankin kammottavalta omassakin suussa. Välillä tekee mieli pysähtyä silittämään, että rauhoitu nyt edes hetkeksi, pysähdy ja kuuntele, anna sanoman tuoda paino, älä tee sitä liikaa päälle. Mutta sitten taas ajatteleekin, ettei se Kettua ehkä olisi ilman viimaansa. Vaikkei tämä kahden aiemman lukemani rinnalla ehkä niin suureksi nousekaan, pidin siitä kuitenkin. Ja jos joku muu on pitänyt Kätilöstä, suosittelen tätä aivan varauksetta. Se sama puhuri jatkuu taitavasti myös näihin novelleihin, joka Kuolleen Miehen vuonolle jo edellisen kirjan huumassa sinne nousi.

Helmet-haaste 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö