Viime vuonna tähän aikaan piti järjissä ajatus auringosta, Kuala Lumpurista, Koh Lantan silkkihiekkaisista rannoista, rennosta rantaelämästä tuoreen, viilennetyn kookoksen parissa, skootterilla saarta ristiin rastiin ajellen. Nyt pitää järjissä, no, ajatus siitä, että tällaistakin on, on ainakin ollut vaikkei tiedossa nyt kuitenkaan.
Elän auringosta. Ajatuksesta siitä, että vaikka sitä ei juuri nyt tässä olekaan, sen seuraavaan kohtaamiseen ei menisi aina puolta vuotta. Elän pienistä hetkistä, jolloin itsekseen uusia maisemisa kulkiessa saa kokea jotain, jota kotisohvalla tai kirjan kansien välissä ei voi, hetkistä, jotka ovat niin ikimuistoisia, ettei niitä kokiessa sen onnellisuuden edes pelkää katoavan pois. Ja vaikka tiedossa oleva talvi on pimeä, märkä ja hyvin vahvasti opinto- ja työpainoinen, elän ajatuksesta, että tätäkin on taas joskus, ei ehkä tänä vuonna mutta vaikka vuoden tai kahden päästä. On valtameriä, vedenalaisia maailmoja snorklausvälineiden läpi katsottuna, kilpikonnia pinnan alla, värikkäitä kaloja ja tuulta merestä suolaisissa hiuksissa. Hetkiä kun ei ole kiire muualle kuin rinkan kanssa seuraavaan lauttaan, minibussiin, joka vie kohti vielä tiedossa olemattomia seikkailuja. Mereen laskevia aurinkoja, varpaat hiekassa syötyjä katukojun kasvisruokia, vähän sinne päin levitettyjä aurinkorasvoja.
Ihan varmasti on, vielä joskus.
Elän auringosta. Ajatuksesta siitä, että vaikka sitä ei juuri nyt tässä olekaan, sen seuraavaan kohtaamiseen ei menisi aina puolta vuotta. Elän pienistä hetkistä, jolloin itsekseen uusia maisemisa kulkiessa saa kokea jotain, jota kotisohvalla tai kirjan kansien välissä ei voi, hetkistä, jotka ovat niin ikimuistoisia, ettei niitä kokiessa sen onnellisuuden edes pelkää katoavan pois. Ja vaikka tiedossa oleva talvi on pimeä, märkä ja hyvin vahvasti opinto- ja työpainoinen, elän ajatuksesta, että tätäkin on taas joskus, ei ehkä tänä vuonna mutta vaikka vuoden tai kahden päästä. On valtameriä, vedenalaisia maailmoja snorklausvälineiden läpi katsottuna, kilpikonnia pinnan alla, värikkäitä kaloja ja tuulta merestä suolaisissa hiuksissa. Hetkiä kun ei ole kiire muualle kuin rinkan kanssa seuraavaan lauttaan, minibussiin, joka vie kohti vielä tiedossa olemattomia seikkailuja. Mereen laskevia aurinkoja, varpaat hiekassa syötyjä katukojun kasvisruokia, vähän sinne päin levitettyjä aurinkorasvoja.
Ihan varmasti on, vielä joskus.
Olipa hienosti kiteytetty auringonkaipuu. Kaksi vuotta sitten olimme juuri näihin aikoihin Khao Lakissa ja se oli paras veto ikinä. Nyt ei pysty lähtemään minnekään pitkään aikaan, mutta minäkin kerään voimia ajatuksesta että joskus vielä. Ja on näistä pimeistä ajoista ennenkin selvitty.
VastaaPoistaKiitos. :3 Ja kyllä tuonne vielä joskus pääsee, on päästävä! Olisi ihana napata vain rinkka selkään ja pelkkä menolippu käteen, se tekisi nyt erityisen hyvää. :)
PoistaHiukan ihania nuo apinat! :) Ja tuo nukkuva koira oli niin söpö! <3
VastaaPoista:)
PoistaMatkakuume alkaa nostamaan päätään, jos tällaisia postauksia lukee ja katsoo! Sama täällä, tällä hetkellä matka ei ole mahdollista, mutta vielä joskus. <3
VastaaPoistaTiia
Onneksi haaveilla voi aina ;>
PoistaOlipa ihania kuvia, niistä oikein tihkui valoa ja lämpöä <3 Talvi on mulle yhtä kuin puoli vuotta kestävä maailmanloppu, en tykkää yhtään kylmästä ja pimeästä hyi.
VastaaPoistaHaha, samaistun täysin. Yritän aina alkusyksystä tsempata itseäni, että NYT alan pitää myös meneillään olevasta vuodenajasta, ja siitä ruska-ajasta olenkin jo ihan oppinutkin tykkäämään, mutta aikamoisia taikatemppuja saisi tehdä että tästä pimeimmästä ja harmaimmasta alkaisia nauttia. :D
Poista