JUKKA VIIKILÄ : AKVARELLEJA ENGELIN KAUPUNGISTA

JUKKA VIIKILÄ : AKVARELLEJA ENGELIN KAUPUNGISTA

 ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

215s.

Gummerus 2016

Kaksi runokirjaa aiemmin julkaisseen Viikilän esikoisromaani jatkaa syksyn uutuusputkeani, vaikka itse kirja jo reippaasti aiemmin tänä vuonna onkin kirjoitettu. Itse en Viikilän aiempaan tuotantoon ole koskaan tutustunut, mutta kun tämä sai vallan suosiollisen blogivastaanoton ja kuulosti noin Helsingin historiankin kannalta mielenkiintoiselta, oli lukupäätös varsin helppo tehdä.

"Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi. Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään"

Akvarelleja Engelin kaupungista sukeltaa 1800-luvun alkuun, keskeneräiseen ja takapajuiseen Helsinkiin, johon Venäjän keisari on palkannut saksalaisen Engelin pystyttämään loistoa ja kimallusta. Se on Engelin fiktiivinen päiväkirja, aidontuntuinen historiankuvaus taiteilijanvapauksilla, pikkusievä ja silti vahvasti tunteva. Kirjaa lukee yhtaikaa hetkessä ja silti huomattavan kauan, se on näennäisen helppo, mutta syvempi kuin antaa aluksi ymmärtää.

Viikilän runoilijataustan huomaa kaikessa. Herkänoloinen proosa vie mukanaan, se on melkein jopa vähän liian kaunista ja päälleliimattua, mutta vain melkein. Sen lukeminen on yllättävän haastavaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani on niin tiukasti kiinni pienissä hetkissä ja yksittäisissä ajatuksissa, että omansa on vaikea pitää mukana. Kun luen kuvausta tuulesta, huomaan tuijottaneeni sen jälkeen viisi minuuttia bussissa ulos, ensin ajatusta makustellen ja seuraavaksi pohtien muistinko ottaa työavaimet mukaan. Kun luen lapsen sairaudesta, tulee mieleen särkylääkereseptin viimeinen noutamispäivä tai lopulta huomion vain vie yli lentävä kurkiaura. Teksti on sievää ja jouhevaa, mutta se on myös irrallista ja rikkinäistä. Merkintöjen välillä voi olla kuukausia, mikä toki tekee teoksesta aidonmanoloisen (terveisin ihminen, joka kirjoittaa päiväkirjaa kerran kahdessa vuodessa), mutta se rikkoo asioiden merkityksiä, kuolemia, jäämisiä, lähtemättä jättämisiä. Akvarellit on kuin pitkä runo, joka yhtaikaa selitettiin liian alleviivaavasti ja jätettiin avaamatta kenellekään. 

Mutta ei se huono ole. Toisena hetkenä, keskittyneempänä, omalta mieleltäni levollisempana olisin pitänyt tästä varmaan kovinkin paljon. Nytkin pidin, erityisesti Helsingin kuvauksesta, samaistuin ulkopuolisuudentunteeseen, rakastuin yksittäisiin historiahetkiin, arkkitehtuuriin, ajatukseen siitä, miten rakastamallani yliopiston päärakennuksellakin on tarinansa. Hieman  tuo aidon historiallisen henkilön fiktiiviseksi päähenkilöksi ottaminen toi pieniä uskottavuuspulmia, toki Engelin näkökulma oli erityisen hieno ja mahtava, se loi sellaista perspektiiviä, jollaista täysin keksityllä hahmolla ei olisi aikaan saanut, mutta vähän minua häiritsi silti se oikealle ihmiselle, joskus näitä kanssani samoja katuja kävelleelle ja jopa suunnitelleelle keksityn äänen antaminen. Se ei ehkä antanut ihan kaikkein parasta kunniaa kaupunkiarkkitehtiämme kohtaan.

Mutta niin. Pisteet ehdottomasti kauniille ja tarkalle historiantuntemukselle, pienille ajatuksille, sieville lauseille ja omanlaiselleen rakenteelle, joka rohkeasti on kirjailijansa näköinen. Pienille faktoille kadunnimistä, vanhoista rakennuksista, Bulevardin ensimmäisille puutarhoille. Lisää niitä olisi saanut vielä pienestä yhteenhiomisesta, tiivistämisestä ja vahvistamisesta, mutta hyvin se pärjäsi näinkin. Kaunis, pieni lukukokemus, jota mielellään suosittelee aiheesta kiinnostuneille eteenkin päin.