TIINA LIFLÄNDER : KOLME SYYTÄ ELÄÄ

TIINA LIFLÄNDER : KOLME SYYTÄ ELÄÄ

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

343s.

Atena 2016 
Arvostelukappale kustantajalta

"Katselin järveä ja vastarannan siniseen taittuvaa metsää 

ja kuvittelin järven toiselle rannalle junaradan 

ja junan kaukaisen kolkkeen ja kohinan. 

Kuvittelin Porin junan ja vain vedenkantaman erottamaan minua 

ja junaa. Kuvittelin Kertun ikkunapaikalle ajattelemaan 

Lauria samalla kun juna vei häntä poispäin Laurista 

ja minut seisomaan siihen missä seisoin ja Laurin loittonemaan 

koko ajan minusta ja lähenemään Kerttua, joka istui junassa 

ja ajatteli häntä ja matkusti pois."

Helmiä ja Kerttua yhdistää yksi asia: Helmin mies Lauri. Lauri ei yhdistä heitä vain nuoruudessa, 1950-luvulla, aikana, jolloin ollaan nuoria ja rakastuneita, suuntaan jos toiseenkin. Toisen kanssa naimisissa, toisen enemmän salaa. Kun Helmi ja Kerttu kohtaavat sattumalta vuosikymmeniä myöhemmin, 2000-luvun alussa, kahvilassa kun toinen juo teetä ja toinen kahvia, he huomaavat olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. Välillä häilyy kysymys, joka jo kirjan takakannessa tulee esiin, voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty?

Lifländerin juuri ilmestynyt esikoisteos kiinnitti huomioni jo keväällä, kun selailin tästä kirjablogista innostuneena hieman aikaisella aikataululla syksyn uutuuskirjakatalogeja. Kirjan kaunis ulkomuoto ihastuttaa, ja tämä olikin teos, johon tartuin samantien kun sen käsiini sain. Ilman kummempia ennakko-odotuksiakaan, eihän tätä vielä hurjan moni muu olekaan tainnut ehtiä lukea. Kerrankin minulla on jotain käsissä heti, ensimmäisten joukossa.

Tämän esikoisen kieli on kaunista kuin koru, auringonpaiste aamulla ikkunasta, kun verhot ovat jääneet yöksi auki, kuin mustarastaan ensimmäinen lauluhetki kevättalvella. Aluksi se hieman etäännytti, vaati aikaa ennen kuin kieleen tottui. Taisin kirjoitella jo ylöskin alkuvaiheessa, että kielessä on häiritsevää riikkapulkkismaisuutta, itsetarkoituksellisuutta, pientä päälleliimauksen makua. Ajan myötä ja sivujen käännyttyä sadan suuremmalle puolelle tunne karisi, kieleen tottui, siihen rakastui ja hetkistä tuli tarkan ja taianomaisen kuvailun ansiosta todellisia, sellaisia, että itseäkin itketti kun Helmiäkin. Tätä kieltä minä rakastin, vaikka tiedän jo nyt, että se todennäköisesti tulee mielipiteitä jakamaan.

Mutta itse tarina, siltä olisin toivonut lisää, jos toiselta tällaista toivoa saattaa. Helmin, Laurin ja Kertun kolmiodraama oli yhtaikaa hieman ärsyttävänkin viaton, ja silti samalla tuli tunne, että se oli painavampi kuin muistettiin kertoa. Rakenne, joka hypähteli nykyajasta menneisyyteen, menneisyyden yksittäisiin hetkiin, takaisin tähän päivään ja vähän naapuriinkin häiritse sekin ensin, mutta lopulta palat kokoontuivat ihan näppäräksi kokonaisuudeksi, luvut löysivät tarinassa paikkansa vaikka osiltaan olivatkin turhan irrallisia. Tarina pullisteli isoksi jääden kuitenkin esimakuaan pienemmäksi, ja vaikka sen pienuus, arkipäiväisyys ja sukellus tunnesimulaattoriin toimikin, olisin silti toivonut hieman vahvempaa lopputulosta.  Helmin, Laurin ja Kertun tarina oli värikäs ja täyteläinen, mutta silti lattea. Ja ne syrjähypyt pienen sivuroolin saaneeseen alakerran naapuriin Tomiin olisivat puolestani saaneet jäädä kokonaan pois, niiden virka kokonaisuuden kannalta jäi turhahkoksi, se ei täydentänyt aukkoja ja sivuhenkilö vei liikaa tilaa olennaiselta. Ja lisää Helmiä, Kerttua, Lauria, syvemmältä, vahvemmin, voimallisemmin, niin, että tällainenkin joka ei todella voinut ymmärtää Helmin ratkaisuja ja tunteita, samaistuisi niihin, samaistuisi huomaamaan, että tällainenkin puoli ihmisessä on, vaikka minussa ei ehkä olekaan. Sitä minä olisin halunnut ymmärtää enemmän, kurottua jopa kokemaan kirjan sivujen välityksellä.

Vaikka kieli, tunteet, tunnelmat ja miljöö olivat kauniita, toimivia ja jollain tapaa jopa pitkästä aikaa rakkaitakin, oli itse tarina hieman keskeneräinen ja hiomaton. Potentiaalinen, mutta jäi raa'ahkoksi vaikka tilasin kypsänä. Syvempää, tiiviimpää ja keskittyvämpää, sitä tältä toivoisi. Onneksi siinä on mahdollisuutensa, ja toivonkin Lifländerille pitkää ja runsasta uraa kirjailijana, jos esikoisteos on tällä tasolla, en malta odottaa mitä seuraava toisi tullessaan. Sitä ehkä odotellessa, oli se realistista tai ei. Samaa kirjaa kun voi näemmä yhtaikaa rakastaa ja kohdata kovinkin kriittisesti.