TERHI RANNELA : FRAU

TERHI RANNELA : FRAU 

♥ ♥ ♥

323s.

Karisto 2016

Törmäsin Rannelaan ihan satunnaisesti, kirpputorilla kun kansien perusteella kiinnostavalta näyttänyt Punaisten kyynelten talo päätyi kassalle asti. Terhi Rannelan ensimmäisestä aikuisille suunnatusta romaanista pidin, ja sen myötä sain myös tämän blogeissa täysin ohittaneeni Fraun lukulistalle. Ilman Punaisten kyynelten taloa tämä olisi lukematta varmaan jäänytkin, niinkin järkisyistä kuin siitä, että tämän kansi vaikuttaa juuri siltä, ettei minua voisi kirjakaan vähempää kiinnostaa. En sitä kovin visuaalisesti viehättävänä pidä, ja lisäksi se antaa ymmärtää sisältävänsä jotain Remes-tyylistä dekkaria, eikä sellainen varsinaisesti omaan lukuvalikoimaani oikein kuulu. Onneksi kuitenkin osasin ohittaa tuon aika lopulta merkityksettömänkin ulkoisen puolen, sillä tämä romaani on lopulta paljon kansiaan enemmän. Luonnollisestikin.

"Reinhardin kasvojen alla samanmieliset miehet ja naiset olivat kokoontuneet sodan jälkeen puhumaan  ja muistelemaan menneitä aikoja. He olivat pitäneet kansallissosialismin liekkiä elossa, ja kun aika heistä jättäisi, he siirtäisivät soihdun tuleville sukupolville. 

Vihalla ja rakkaudella oli jotakin yhteistä, se oli sammumaton."

Kuten edellisessä romaanissaankin, Rannela hyppää rohkeasti pois kotimaan historiasta. Kun hän viimeksi antoi äänensä täällä Suomessa muuten niin vieraaksi jääneelle Demokraattisen Kamputsean kommunistiselle vallankumoukselle, ollaan tällä kertaa tutumman ääressä, toisessa maailmansodassa ja holokaustin ytimessä. Näkökulma on toki "raikkaan erilainen", niin kuin nykyhenkeen toista maailmansotaa käsitellessä kaunokirjallisuudessa tuntuu olevan, se kun hyppää natsipyöveli Reinhard Heydrichin vaimon Linan tarinaan, osuuteen raivoisana aatteen kannattajana sekä jyrkkään uskoon omaan asiaansa. Heydrichin salamurhan jälkeen SS-kenraalin leski kun seisoo miehensä rinnalla vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeenkin, ja on ainoita eloon jääneitä leskiä, joka ei piiloudu nöyryyden taakse tai naiivisti vetoa ymmärtämättömyyteensä holokaustin aikana. Hän tiesi mitä teki, ja uskoo edelleen toimineensa täysin oikein.

Itse teoksesta odotukset olivat puoli korkealla, ehkä eniten siksi, koska pidin edellisestäkin kirjasta. Tätä tosin sai lukea lähes kolme neljäsosaa odotellen, että se alkaisi tuntua hyvältä, siinä oli ehkä ihan vähän liikaa kaikkea mukana, liian monta kerää ja näkökulmaa, joiden yhteen kierittäminen lopussa vei vähän liikaa puhtia tarinalta. Toisaalta se oli myös tarinan rikkaus, se ei uponnut liikaa yhteen ja samaan, vaan se kieritti tarinaa koukuttavasti yhden ja saman tapahtuman ja siitä seuranneen tapahtumaketjun ympärille, mutta hieman vähemmälläkin sanoma olisi ehkä tullut selväksi. Loppua kohti kerronta sai kuitenkin skarpattua itsensä kunnolla kasaan, ja ratkaisun ollessa käsillä sitä ei enää malttanut käsistään päästää. Hienoa taustoitusta ja fiktion sekoitusta oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, ja vaikka tästä en henkilökohtaisesti ihan hirveästi uutta itse irti saanut, oli tarina silti hieno ja laadukas, tätä kirjaa suosittelisin kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Rannela osaa kyllä asiansa ja aiheensa, kun hän johonkin päättää mukaan sukeltaa.

Ja vaikka tarina itsessään ihan himpun verran minut jätti kylmäksi, on sen tematiikka silti pelottavankin ajatuksia herättävä sekä ajankohtainen. Lina Manninen, aiemmin Heydrich, on niin vahvasti aatteeseensa uskova nainen, periksiantamaton ja mielestään ollut jatkuvasti oikealla asialla, että tekee oikeasti pahaa törmätä edelleen nykymediassa vastaaviin hahmoihin. Vaikka rouva Heydrichin rooli toki maailmanhistoriassa on huomattavasti merkittävämpi kuin tavallisen rivikansanedustajan Suomessa, on kaiken kaikkiaan hyvin huolestuttavaa huomata, miten sokeasti ihminen voikin uskoa vihaan ja pahaan hamaan loppuunsa saakka, kuvitella toimivansa oikean asian puolesta unohtaen kaiken inhimillisyyden ympärillään. Ylentää itsensä tärkeimmäksi, tavoitella ainoastaan omaa etuaan pakolaisjoukkojen päällä hyppien.

Kirjassa tuli myös vahvasti iholle se tekopyhyys ja sokeus kaikelle muulle paitsi oman navan ympärillä tapahtuvalle, se kaiken kattava kostonhimo ja raakuus mikä saa vallan kun ihmiseltä viedään se tärkein, ja silti se täydellinen sokeus kaikelle sille ihmismäärälle, jolta on itse ilman minkäänlaisia omatunnontuskia vienyt rakkaita kymmenkertaisia määriä, yhdellä ainoalla määräyksellä. Ihminen on eläinlajina varsin pelottava, koska se ei tunnu koskaan oppivan virheistään. Tämä maailma kun tuntuu aika monellakin tapaa kiertävän varsin yksinäistä kehää ilman alku- tai loppupistettä. Se on varsin synkkä sanoma, ja vaikka tämä kirja ei siihen synkkyyteensä ehkä niin uppoakaan, herättää se silti ajattelemaan vahvasti myös nykypäivää. Ja ehkä ihan aiheestakin.