SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT

 

SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT 

♥ ♥ ♥ ♥

222s.

Gummerus 2015

Selja Ahava valloitti sydämeni reilu kuukausi takaperin kun luin hänen esikoisteoksensa Eksyneen muistikirjan. Olin napannut tuon aiemman kierrätyskeskukselta ostoskoriini, ostanut, koska tämä uudempi Taivaalta tippuvat asiat kiinnosti, tätä taas jonottelin kirjastolta useammankin kuukauden luokseni. (Eläköön Helmet-kirjastoiden maksuton varaus, ties kuinka monta kirjaa minulta olisi jäänyt lukematta, jos jokaisesta pitäisi erikseen maksaa!) Ja kun edellinen Ahavan teos nousi yhdeksi kesän lempikirjoistani, ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, että myös tältä odotin kovin paljon.

"Elokuvassa muistot näytetään aina mustavalkoisina. 

Kuollut ihminen jätetään seisomaan tienvarteen, auto ajaa pois, ja takaikkunasta katsotaan kuinka ihminen pienenee ja katoaa lopulta kokonaan. 

Sillälailla elokuvissa kuollaan. 

Mutta ei se oikeasti näytä siltä. Ei aika pienennä äitiä eivätkä värit haalistu. Äiti vain räjähtää palasiksi, ja palaset jäävät ilmaan roikkumaan. Kaikki palaset ovat kirkkaita - tukka, sormet, hörähdys, ihon vaot ja nenän reiät, naksuvat polvet, vatsan kurina - mutta itse äiti puuttuu."

On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuneen jäälohkareen alle, Annu-täti, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, jota salama iskee viisi kertaa ja on se huumaava epäreiluuden tunne, joka herää, kun taivaalta tippuvat asiat muuttavat elämän kertaviillolla täysin toisenlaisiksi. Harva pystyy laittamaan kalenteriinsa selvän merkinnän päivälle, jolloin kaikki muuttui, mutta kun sellaisen pystyy yhtäkkiä tekemään, on sen muutoksen kanssa vaikea löytää elämälleen enää tarkoitusta.

Taivaalta tippuvat asiat etenee hieman novellimaisesti, jakautuu neljään osaan, jossa kuljetaan aina hieman eri ihmisten näkökulmissa ja ihon alla. Näennäisesti melko yhteneväinen tarinan kaari yhdistää roikkuvat langat toisiinsa, mutta kuten elämässä ehkä ihan oikeastikin, harvoin kaikki on kovinkaan loogista tai tapahtumat seuraisivat toisiaan järin johdonmukaisesti. Se mikä vaikuttaa yhteen, ei hetkauta toista tai yhtaikaa kaksi aivan erilaista asiaa saattaakin yhdistää maailmanlaidoilta kaksi hyvinkin epätodennäköistä ihmistä samaksi.

Ahavan kieli on jälleen kaunista, ei liian, vaan sellaista, joka silti kulkee jouhevasti eteenpäin. Yleisesti ottaen en juurikaan innostu lapsikertojista, ehkäpä siksikin, että lasten kanssa päivittäin työskentelen. Eikä edes sillä, ettenkö heidän näkökulmaansa jaksaisi enää iltaisin, vaan ennemminkin koska kirjallisuuden lapset ovat aina aikuisen toiveajattelua lapsista, aina vähän aliarvioituja tai omiin agendoihin valjastettuja aikuisajatuslapsia. Kun työskentelee intensiivisestikin kuusivuotiaiden kanssa, on kirjan välissä olevat kuusivuotiaat harvoin kovinkaan uskottavia. Ne ovat aina liian joko yksinkertaisia tai mukasyvällisiä, ne eivät ole sitä, mitä lapsi aidosti on. Ja silti, vaikka se osittain häiritsi myös tässä, nousi silti kirjan ensimmäinen osa, juuri se lapsikertojan ympärillä pyörivä teoksen lempiosakseni. Se oli kaunis, todentuntuinen ja koskettava, siinä ei ollut mitään liikaa.

Toinen ja kolmas osa vaihtoivat taas uusiin aikuisnäkökulmiin, keskenään erilaisiin mutta samaa tarinaa eteenpäin kuljettaviin. Jos en ole ihan se suurin lapsikertojafani, häiriinnyn myös hieman saman kirjan sisällä olevalle tyylilajivaihtelulle, eikä se ihan tässäkään toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut. Ehkä, jos oltaisiin keskitytty yhteen, mutta hieman taas syyllistyttiin kaiken haalimiseen saman tarinan alle, ja se teki säröjä kokonaisuuteen, yhtenäisyyteen. Mutta lopulta, Saaran, sen jo ensimmäisen osan lapsikertojan näkökulmaan palatessa hellyin taas, annoin tarinan vetää mukanaan ja tykkäsin, oikeastaan aika paljonkin. 

Tämä ei noussut mielestäni ihan tuolle esikoisteoksen tasolle, mutta silti se oli ihana. Lempeä, ymmärtävä, lohdullinen, hiljainen ja syvällinen olematta olevinaan. Moni asia tässä hieman särähteli, mutta silti kokonaisuus toimi. Ei se ehkä mieleenpainuvan upea ole, sellainen, jota muistelen vielä vuosienkin päästä, mutta taitavaa kotimaista kaunokirjallisuutta kuitenkin. Ei tämä turhaan Finlandia-ehdokkuuttaan ole saanut. Ahavalta odottaa mielellään lisääkin kirjallisuutta luettavaksi.