KYUNG-SOOK SHIN : PIDÄ HUOLTA ÄIDISTÄ

KYUNG-SOOK SHIN : PIDÄ HUOLTA ÄIDISTÄ 

♥ ♥ ♥

320s. 

Into 2015 

Alkuteos: 엄마를 부탁해 (Ommarul putakhae) 2008 
Suomentaja: Taru Salminen

Lähtökohtaisesti rakastan varsin kovin aasialaista kirjallisuutta. Lemppareitani olenkin listannut blogissani jo aikaisemmin muun muassa tähän postaukseen, ja aina kun törmään uuteen, jossain suositeltuun aasialaiskirjailijan kirjaan, nappaan sen varsin pian lukulistalleni. Niin kävi myös tämän Shinin teoksen kanssa, sen kun ensi kertaa bongasin jossain kirjablogissa.

Pidä huolta äidistä lähtee liikkeelle kun 69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Hän on ollut matkalla miehensä kanssa lapsensa luo, mutta kun mies kiireen vilkkaa astuu metroon, ei vaimo enää seuraakaan perässä. Kannet lupailevat aikansa merkkiteosta, bestselleriä aikuisten lasten suhteista vanhempiinsa, unohtumatonta lukukokemusta. Ja sellaisen sitä ehkä sainkin, tavalla tai toisella.

Ja lupaavasti kirja lähteekin liikkeelle. Teos on jaettu neljään osaan ja lisäksi siinä on vielä epilogi. Ensimmäinen osa kulkee Park So-nyon kolmannen lapsen, vanhimman tyttären näkökulmasta, juuri sen herkimmän, kehen äidin katoaminen vahviten vaikuttaa. Seuraavassa siirrytään esikoispojan saappaisiin ja hänen ja äitinsä suhteeseen jaksaakin vielä uppoutua, näitä kahta ensimmäistä osaa lukee kahmien, näkökulmia itseensä imien ja vahvasti liikuttuenkin. 

Mutta kun kolmas osa siirtyy Park So-nyon miehen näkökulmaan, katoaa tarinasta särmä. Oikeastaan mitään uutta ei enää tapahdu, selviä tai tule ilmi, ne asiat, joita kahdessa ensimmäisessä osassa kauniisti annettu ymmärtää rivien välistä, alleviivataan turhan paksulla yliviivaustussilla jättämättä enää juurikaan mitään lukijan oman oivalluksen varaan. Kolmas osa kuitenkin vielä ihan menee, mutta noin neljäsosa loppua vesittääkin koko lupaavan alun. Se tallaa ne samat tarinat uudelleen, ehkä hieman eri näkökulmasta, ottaa mukaan muutaman todella irrallisen säikeen, jotka kaiketi täsmentävät perheen äidin elämän salattuja puolia, mutta kaikki tuo jää kuitenkin lopulta niin irralliseksi, ettei niiden mukaanottaminen tunnu milläänlailla itse tarinaa kannattelevalta. 

Mutta niin. Onhan tässä kaunis teema, se sellainen, jota ei ihan aina tule ajatelleeksi. Äiti on lapselle ikuisesti äiti, kunnes häntä ei enää olekaan. Lapsi kuvittelee tuntevansa äitinsä läpikotaisin, mutta toisen kadottua huomaakin, ettei tiennyt kasvattajastaan juuri mitään, on kohdellut häntä aina niin itsestäänselvänä ja ikuisesti olemassa olevana asiana, ettei ole tullut edes ajatelleeksi millainen persoona, tarina ja elämä tuon mahdollisesti  voimakkaankin elämänsä hahmon taakse piiloutuu. Menettäminen nostaa esiin myös hurjan suuren määrän syyllisyyttä, niitä hetkiä kuin olisi pitänyt kuunnella, auttaa tai toimia toisin, asioita, jotka korjaamalla olisi näyttänyt välittämisen olevan syvempää. Kaikkea tätä tämä teos kauniisti käsitteli, mutta kun se tehtiin lopulta jotenkin kahteen kertaan, hioi se tarinan parhaan särmän pois. Kolme sydäntä kuitenkin, koska alku oli niin kaunis. Harmi kun loppu oli pienoinen pettymys.

Nopeasti tämän kirjan kuitenkin luin, ja jäinkin kaipaamaan vielä enemmän taas hetkiä aasialaisen kirjallisuuden parissa. Japanilaista on käännetty lähiaikoina paljon, kiinalaisia klassikoita pikkuhiljaa myös, mutta ainakin itselleni niin Kaakkois-Aasia kuin tämä Etelä-Koreakin ovat jääneet kirjallisuuden saralla vieraammiksi. Harmi, uusiin maailmoihin ja kulttuureihin on ihana sukeltaa, ja tämän kanssa ennenkaikkea siihen tuttuuteen, universaalisuuteen ja suureen yhteisyyden tunteeseen, siihen, että vaikka kirjan kirjoitti eteläkorealainen, tämä kaikki olisi voinut tapahtua tässä, Suomessa, nyt. Tunteet, ihmissuhteet ja perhesiteet tuntuvat niin inhimillisen samanlaisilta, luki niiden tarinoista mistä päin maailmaa tahansa, ja ehkä juuri se tekeekin tietyllä tavalla niin surulliseksi, kun tätä ei kaikki tälläkään hetkellä näe. On vain me ja ne muut, oikea tapa ja se ihan väärä, tuttu ja uhkaavan tuntematon. Vaikka lopulta, mikä ihmisen sisällä lopulta muuttuu, kasvoi hän sitten Soulissa tai Hirvensalmella? Hämmentävän vähän. Sen kuin useampikin meistä näkisi.