JHUMPA LAHIRI : TULVANIITTY

 

 JHUMPA LAHIRI : TULVANIITTY 

 ♥ ♥ ♥ 

438s.

Tammi 2014

Alkuteos: The Lowland (2013)
Suomennos: Sari Karhulahti

Tulvaniitty on ensimmäinen Lahirin kirja, jonka luin, vaikka muun muassa Kaima sekä Tämä siunattu koti ovat roikkuneet luettavien listalla jo useamman vuoden. Nyt se tarttui mukaan matkalukemiseksi New Yorkiin, kätevästi pokkarina käsimatkatavaroihin, pienenä kirjana käsilaukkuun Central Parkissa luettavaksi. Lopulta sitä tuli kuitenkin luettua enemmän joko lentokoneessa tai muuten vain Yhdysvaltojen ulkopuolella, mutta kun Intian lisäksi toisena vahvana tapahtumapaikkana oli USA:n itärannikko, sopi kirja sen puolesta tähän hetkeen kuin se kuuluisa nyrkki siihen pieneen silmäkuoppaan.

Tulvaniitty on tarina kahdesta intialaisveljeksestä, Subhasista sekä Udayanista. He olivat pieniä lapsia kun Intia itsenäistyi, enemmän tai vähemmän kärkkäitä nuoria kun maassa kuohui naksaliittien ja kommunistiaatteiden vallankumouksellisten aatteiden liikkelle työntämänä. Kirja on tarina veljeksistä, mutta se on myös tarina Gaurista, naisesta, joka kaiken keskellä on varsin näitä miehenalkuja vahvasti yhdistävä henkilö. Se on myös tarina uuteen kotimaahan totuttelusta ja menneisyyden kannattelusta eikä monessakaan mielessä mitenkään kovin pieni sellainen.

Mutta niin. Siinä missä montaa muuta tuntuu liian kaunis teksti etäännyttävän tarinasta, minulle sen tekee ehdottomasti tällainen kalsea ja kliininen kerronta. Mitään ei ole liikaa, ja silti kaikkea on, hahmot ovat lähellä, mutta silti juuri ja juuri niin kaukana, ettei heitä oikein edes yletä hipaisemaan, ei edes varpaillaan kurottaen.

Olisin ihan hurjasti halunnut pitää tästä kirjasta, enemmän ja juuri tässä hetkessä. Sen aiheet ja teemat ovat tärkeitä, henkilöhahmot todellisia ja särkyviä, ja silti niin kamalan kaukaisia ja vahvasti jossain muualla. Eikä kyse ole edes siitä, etteikö heitä kuvailtaisi tarpeeksi tarkasti tai pystyttäisi keskittymään oleelliseen, vaan enemminkin siitä, että hahmot hukkuvat yksipuolisiin lokeroihinsa, ovat niin ennalta-arvattavia että tuntuvat vahvasti keksityiltä. Tekevät inhimillisiä virheitä, mutta nekin vähän jotenkin alleviivaten, alleviivaten kuten koko kirjan loppukin, kuin se outo rakenne palata menneeseen, jonka oli kyllä jo itse tarinaa lukiessaan ymmärtänyt. Osa luvuista taas tuntui koko rakenteen kannalta täysin turhilta, omituiset haarat etäännyttivät entisestään ja vaikka kirjan lukeminen loppua kohti olikin paikoin jopa koukuttavaa, ei se antanut tällä kertaa oikein mitään.

Ehkäpä kirja lopulta kuitenkin on hieno teos, kuten etukansi Turun Sanomia siteeraa. Hieno, mutta etäinen ja liian siisti, rosoton ja ehkä kuitenkin hieman tylsäkin. Mutta siitä jotain sai, niin kipinän kuitenkin lukea Lahiria lisää. Jospa aiemmassa tuotannossa, hyvin palkitussakin sellaisessa, olisi vahvempia helmiä kuin tämä. Se täytyy vielä joku päivä selvittää.