5 + 3 KIRJAA NAISTENVIIKON KUNNIAKSI

Naistenviikko vetelee viimeisiään, ja ajattelin sen kunniaksi palata taas blogin äärelle kirjalistan parissa. Kirjoittelinkin jo jokin aika sitten puolen vuoden kirjat yhteen nivovassa postauksessa lukeneeni varsin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, ja olevani siitä varsin ilahtunut. En ole tosiaan juurikaan asiaan huomiota kiinnittänyt, napannut kiinnostavia teoksia enemmän kuin kiinnostavien kirjailijoiden teoksia. Sattumalta niistä enemmistö näyttää olevan tällä hetkellä oman sukupuoleni edustajien kirjoittamia, eikä todella kukaan heistä ole minkäänlaisessa altavastaajan asemassa. Joten tässä viisi + kolme naisten kirjoittamaa kirjaa, ei naiskirjailijan kirjaa. Se kun on niitä arkikielen kummia sanamuotoja, jotka olettavat että se varsinainen kirjailija ilman etuliitettä on mies. Joten höpöhöpö sille ajatukselle, ja nämä kirjamaailman superleidit vahvoine naispäähenkilöineen nyt jälleen jalustalle ja kunniaan.

Katja Kettu : Kätilö

Jos yhtään tarkemmin tätä blogia on lukenut, tietää, että rakastan Ketun Kätilöä. Luin sen kaksi vuotta sitten mökkilaiturilla, jähmetyin paikoilleni pääsemättä mihinkään ennen kuin viimeinenkin sivu oli loppuun asti luettu. Vaikka kirjaa on kritisoitu turhan kikkailevasta ja haastavasta rakenteesta sekä liian vaikeasta murteesta, eivät ne minulle tällä kertaa minkäänlaisia vaikeuksia luoneet, päinvastoin. Toivat rosoa, rouheutta ja säröä, sellaista, jota jäin kaipaamaan kirjan loputtua. Vahva ja omilla jaloillaan seisova teos, tätä suosittelen ehdottomasti. Älkää antako hämmentävän ja ruman kannen hämätä, tämä on hyvä. (Älkääkä herranjestas katsoko sitä elokuvaa tästä, se ei anna minkäänlaista kunniaa kirjalle. Se on napannut teoksesta vain ne helpoimmat osat ja jättänyt kokonaan pois sen, mikä tästä tekee vahvan. Ilman kirjaa leffa saattaa toimia, mutta kirja voittaa sen kevyesti mennen tullen.)

Lisa Genova : Edelleen Alice

Genovan Edelleen Alice on kipeä, mutta silti lämmin tarina Alicesta, joka sairastuu varhaisiällä alzheimerin tautiin. Tarina kulkee Alicen näkökulmasta, tarjoaa kurkistuksen muistisairaan mieleen niin vahvasti, että tämän lukeminen tuntui jopa rankalta kun samalla oma hyvin läheinen ihminen sairastaa tätä samaa kamalaa tautia. Ja silti kaikessa taudinkuvan kurjuudessaan kerronta on armollista ja lempeää, se auttaa ymmärtämään paremmin miltä siitä omastakin läheisestä saattaa ehkä tuntua, se on kurkistus sellaiseen mieleen, jota ei itse katsomalla ymmärrä. Tärkeä ja kaunis teos, omalla hienolla tavallaan kirjoitettuna.

 

Riikka Pulkkinen : Totta

Toiset vihaavat, toiset rakastavat. Jos rakkauteni Kätilöön on mennyt ohi, sitä todennäköisemmin ei ole tapahtunut Totta-teoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen Pulkkiseni, ja hyvin varauksellisesti kirjaan tartuttuani sain kovinkin nopeasti huomata olevani aivan turhaan ennakkoluuloinen. Jos rakastaa pieniä suuria tarinoita, arkea ja sukupolvitarinoita, ihmissuhteita ja niiden koukeroista selviämistä hyvin, joidenkin mielestä liiankin, kauniilla kielellä höystettynä, tämä voi olla juuri sinun kirjasi.

Chimamanda Ngozi Adichie : Kotiinpalaajat

Kotiinpalaajien päähenkilö Ifemelu on nuori vihainen nainen, tyttö, joka kerran lähti Nigeriasta Yhdysvaltoihin etsimään kotimaasta puuttuvaa tulevaisuuttaan. Ifemelu etsii paikkaansa uudessa elämässään, kirjoittaa suosittua rotuaiheista blogia ja tasapainoilee amerikkalaisen ja afrikkalaisen identiteetin välillä. Kirja on aiheiltaan suuri, ja sen parhainta antia on ehdottomasti se, että se on rohkeasti kirjoitettu ei vain pelkästään jonkun yhteiskuntamme "ulkopuolisen" näkökulmasta vaan myös ehkä vielä enemmän jollekin muulle kuin sille keskiluokkaiselle valkoiselle lukijalle, jolle kaunokirjallisuus länsimaissa on ehkä eniten tapana suunnata. Se, että kirja jätti jollain tapaa jopa ulkopuolisen tunteen lukijana, oli raikasta ja erilaista, rohkeaa ennenkaikkea. Rakastan Adichien tuotantoa ylipäätään hyvin paljon, mutta tähän naistenviikkoteemaan Kotiinpalaajat on ehdottomasti se vahvin teos.

Kathryn Stockett : Piiat

Piiat oli iso romaani ilmestyttyään, itsekin olen sen jo kolmisen vuotta sitten lukenut. Mutta jos se vielä joltain on lukematta, suosittelen ehdottomasti. Vaikka kirjassa on ehkä hieman viihteellinen häivähdys, on mustien asema 1960-luvun Yhdysvaltain etelävaltioissa sen verran tärkeä aihe, että lähestymistapa saa pienoista keveyttään tarinan edetessä anteeksi. Tarina muodostuu kolmen naisen näkökulmista, se limittää tarinat toisiinsa ja yhtä lukiessa jo kaipaa niitä kahta muuta tärkeää kokonaisuutta. Hyvä kirja, jonka elokuvasovituskin on onnistunut vähintäänkin kohtuullisesti, ei silti kuitenkaan kirjaa voittaneesti. 

+ Laura Lindstedt : Oneiron

Blogiaikaan luettu Oneiron ei vakuuttanut lukemisen jälkeen, ja kirjoittelin hieman jopa ihmetelleeni sen hypeä. Nyt kuitenkin lähes puoli vuotta myöhemmin tarina on vahvistunut mielessä hurjasti, sen kokonaisuus on eheytynyt ja myönnän Finlandia-palkinnon menneen viime vuonna täysin oikeaan osoitteeseen. Jos Oneiron on lukematta, lue se. Ihan jo yleissivistyksen ja täysin erilaisen lukukokemuksen nimissä.

+ Toni Morrison : Luoja lasta auttakoon

Ensimmäinen Morrisonini oli vahva, ja kuten laadukas kirjallisuus yleensä, on se myös vain aikaa myöten vahvistunut ja vahvistunut omassa mielessäni. Ripaus lähes jo maagista realismia toi romaaniin raikkautta, ja äiti-lapsi-suhteen inhimillisyys löi vahvasti iholle. Hieno teos, eikä ilmeisestikään kovin vaikea yleisesti Morrisonin kirjallisuuteen verraten.

+ Terhi Rannela : Punaisten kyynelten talo

Suomalaiselta kirjailijalta aivan mieletön hyppäys täysin vieraaseen maailmaan, 1970-luvun Demokraattiseen Kamputseaan. Vahva, raju ja voimakas romaani vankileiristä, hävityksestä ja pienestä ihmisestä koko maan kattavan julmuuden keskellä. Vahvuutensa ansiosta myös tämä on voimistunut yhdeksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista. Hassua miten ajatus saattaakin muuttua jo sitten toukokouisen postauksen teon.