TOVE JANSSON : KUNNIALLINEN PETKUTTAJA

 

 TOVE JANSSON : KUNNIALLINEN PETKUTTAJA 

 ♥ ♥ ♥ ♥ 

198s. 

WSOY 2014/1983 

Alkuteos: Den ärliga bedragaren (1982)
Suomennos: Kyllikki Härkäpää

Edellinen lukemani Tove, Reilua peliä, oli viimein se ensimmäinen aikuisten kirja, jonka Janssonilta uskalsin lukea. Jos siihen tarttuminen jännitti Tove-lumouksen särkymisen pelossa, jännitti tämän Kunniallisen petkuttajan äärellä entistä enemmän. Kun lastenkirjat ja jo yksi aikuistenkin romaani ovat nousseet vähän elämääkin suuremmiksi, miten ihmeessä enää muihin kirjoihin voi suhtautua yhtään millään ennakkoluulottomuudella?

Mutta ihan hyvinhän siinä lopulta kävi. Minä en kuulu niihin lukijoihin, jotka pyrkivät lukemaan tiettyyn vuodenaikaan sijoittuvat kirjat oikeina aikoina, en häiriinny jos luen kauniin kevättalven kuvauksen keskellä kukkeinta kesää. Niinpä nappasin laadukkaan kirjan toivossa toisen isotädin hyllylöytöni lukuvuoroon, ja pääsin sukeltamaan näennäisen kevyeen ihmissuhdepsykologiaan. Kunniallisessa petkuttajassa eletään pienessä Västerbyn kylässä, kuljetaan Katri Klingin mukana, äänettöminä seuraten kuin hänen nimetön susikoiransakin. Kun alkuvuoden talvimyrsky pahiten koettelee kylää, muuttaa päättäväinen Katri veljensä Matsin kanssa Kanitaloon, satukirjakuvittaja Anna Aemelin luokse, ja siinä sitten hiljaa hiipien ollaankin keskellä kahden täysin erilaisen ihmisen maailmankuvien yhteensovittamista. 

"Anna oli antanut koiralle nimen, koska kaikella nimettömällä on taipumus suurentua, ja riisuakseen eläimeltä pelottavuuden ristinyt sen Nalleksi. Anna tiesi varsin hyvin, että Katrin koira oli koulutettu, eikä sitä saanut häiritä, ja kun hän salaa heitteli sille makupaloja, hän ei tehnyt sitä ystävällisyyttään. Syö, pikku Nalle, hän kuiskasi, syö kiireesti nyt, ennen kuin Katri tulee... Mutta joskus kulkiessaan valppaan keltaisen katseen ohi hän saattoi sähähtää: Ole kunnolla siinä, senkin iso kamala elukka!"

Kunniallinen petkuttaja on kaunis, syvä ja tunnelmallinen. Se on taattua Janssonia syyllistymättä kuitenkaan turhaan maneerisuuteen, ja sen maailma on värikäs, mutta hyvin luonnonläheisin ja murretuin sävyin. Kirjan henkilöt, Katri ja Anna etenkin, kehittyvät taitaen ja kauniisti, heidän suhteensa tuo rivien välistä esiin paljon rinnakkaiselon ja kahden ihmisen elämien yhdistymisen vaikeutta. Kirja on sukellus niin ihmisen psykologiaan kuin odotusten ja todellisuuden kohtaamiseenkin, ja se kuvaa lempeällä tavalla sitä erilaisuutta, jota omissa päissämmekin saamme kylällisen verran taistella ihan pienen, normaalin arkemme keskellä. Kunniallinen petkuttaja on ihana, onnistunut teos, ja sen, kuten muutkin Janssonin kirjat, haluaa lukea jo pian uudelleen, jotta niihin rivien väleihin pääsee sukeltamaan entistä syvemmin. Pidin, kovasti. Nyt sitä Kesäkirjaa odotan vain entistä enemmän. 

(Mutta niin, ihan pakko muuten vielä loppuun sanoa, erillään kirja-arvostelusta ja ajuksista Kunniallisesta petkuttajasta, että olipa muuten harvinaisen huono painos tästä teoksesta! Tämä on ilmeisesti yksi niistä Toven 100-vuotisjuhlapainoksia, ja nyt tulee sellainen tunne, että onko näitä todella ollut niin kiire saada markkinoille, että laatu on kärsinyt näin hurjan paljon? En nimittäin ole koskaan ennen lukenut kirjaa, jossa olisi näin paljon ja näin valtavia lyönti- ja taittovirheitä, kirjoitusvirheitä ei ollut edes muutamia vain toista kymmentä. Milloin puuttui pisteet, milloin päähenkilöin nimi oli kirjoitettu Kari tai Kati, missä kuitenkin-sanan tilalla luki kutienkin ja alkoipa parista kohdasta sama kappale peräkkäin kahdesti uudelleenkin. Huh, jos kirja ei itsessään olisi ollut näin hyvä, tämä olisi saattanut häiritä enemmänkin. Aika hutiloitua toimintaa WSOY:lta. Jo tämän takakansitekstistä kun tulee olo, ettei sen kirjoittaja ole edes lukenut teosta, aikamoista.)