ANTTI HOLMA : KAUHEIMMAT RUNOT

ANTTI HOLMA : KAUHEIMMAT RUNOT

♥ ♥ ♥

192s.

Otava 2015

Minä olen tainnut täälläkin aika selväksi tehdä, etten viihdy viihde- tai huumorikirjallisuuden parissa, saan hömppäannokseni aivan muualta. Olen saattanut myös mainita, etten ole oikeastaan koskaan kunnolla syventynyt runojen pariin, en, vaikka tuntuu koko ajan että pitäisi, mutta kun ei nyt suoraan sanoen vain tunnu kuitenkaan oikein omalta genreltä. En myös mitenkään ihan hirveästi seuraa suomalaista tv-viihdettä, sen verran vain, että tiedän Antti Holman nimen, mutta yhdistän senkin erityisen epäkiinnostaviin televisiosarjoihin. Joten jos vielä hetki sitten olisi pitänyt nimetä yksi epätodennäköisempiä kirjoja, joihin tartun, olisi se hyvin todennäköisesti ollut tämä tv-juontaja Antti Holman huumorirunokokoelma. Mutta näemmä kun on ympätty tarpeeksi monta epäkiinnostavaa tekijää yhteen, muuttuukin teos jotenkin kummalla tavalla houkuttelevaksi, ja niinpä huomasin lukeneeni eilen kirjastosta mukaan tarttuneen runokirjan kahdessa päivässä. Ja jopa melkein tykänneeni siitä.

Holma esittelee Kauheimmat runot -teoksessaan neljä unohdettua runoilijasuuruutta, alkoholisoituneet Reino Leinon sekä lastenrunoilija Sirsi Sunnaksen, kainuulaisen raanuartistin Karin Toisiks-Parasken sekä ryhmäliikuntaohjaaja-yritysvalmentajan Edith Södermalmin. Ja näiden hahmojen kautta kuljetaan eri teemojen läpi kokonainen runokokoelma, teemat enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyen.

"Niin minä makaan lattialla

sinun edessäsi ja itken.

Anelen kuin lyöty nunna,

jotta alkaisit työskennellä.

Sinun takanasi 

ovat kaikki minun ajatukseni

kuvani

lehtikaalireseptini

ja Pinterest-tilini."

Ja olipa tämä kyllä ristiriitaisuuksien tekele. Siinä missä Sirsi Sunnaksen "lastenrunojen" alapäähuumori työnsi luotaan jo alkumetreillä ja lähinnä vaivaannutti huonoudellaan sekä R. Leinon kirosanaläppä väsyi jo muutamien ensimmäisten runojen jälkeen, valloitti tuntemattomalla lounaismurteella runoileva Toisiks-Paraske sydämeni täysin, ja hymyilyttipä varsin moni Södermalmin runokin.

Vähän siis jokaiselle jotakin, ehkä muita pissakakkahuumori edelleen naurattaa. Noilta kahdelta alapääsuuruudelta olisin kuitenkin toivonut enemmän, jotain oivaltavuutta tai hieman parempaa hiomista, nyt ne olivat vain helppoja ratkaisuja ja höttöistä pohjaa. Myös alkoholismihuumori on ehkä kohdallani jotain, mikä ei vain koskaan oikein lyö läpi, ja siksi jo taisin esipuheen kohdalla asennoitua näitä kahta fiktiivistä hahmoa kohtaan varsin ennakkoluuloisesti, mutta olisi niistä ehkä hieman taitavammat voinut kuitenkin edes yrittää tehdä. Kaksi jälkimmäistä sen sijaan oli niin onnistuneita, että noita pieniä arjen oivalluksia olisi voinut lukea enemmänkin, ja niille tekisi mieli antaa sydämiä hieman useampikin. Siellä oli sitä huumoria, josta pidän, pieniä arjen hetkiä, teräviä havaintoja ympäristöstä, ironista kuittailua niin itselleen kuin tutuilla ja turvallisille nykyelämämme ilmiöille. Runo kaatuvasta tietokoneesta osui ja upposi, viisi elämän ohjetta tuoreelle ylioppilaalle muodostui ehdottomaksi lempirunoksi kaikessa oivaltavuudessaan. Näistä pidin, ihan hurjan paljon. Ja sen kehtaan jopa kovaan ääneen myöntää. (Ja ok, nauratti muutama Reino Leinon runo myös, paljonkin. Etenkin ennen kuin vitsi meni loppua kohti vanhaksi.)

Vaikka kokonaisuutena kirja oli kuitenkin tosiaan vähän vaisu ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä, onnistui se silti yllättämään positiivisesti. Ehkä tästäkin opimme, että aina ei kannata olla niin ennakkoluuloinen ja pysyä vain siellä niin kutsutun laatukirjallisuuden puolella. Tämän parhaat osat kun toivat iloa sellaisiinkin hetkiin, kun muuten ei olisi naurattanut, jopa niin paljon, että saatan vähän harkita josko haluaisin tämän ihan itsellenikin. Kaikessa lempeässä hauskuudessaan kun sen parhaat osat olivat aika ihania. Tästä voisin lukea vielä vaikka jatko-osankin.