TERHI RANNELA : PUNAISTEN KYYNELTEN TALO
♥ ♥ ♥ (♥)
257s.
Karisto 2013
Kiertelin viime viikolla työpaikkani läheistä kirpputoria bussia odotellessani. Olen vähän huono löytämään sieltä mitään esimerkiksi vaatepuolelta, mutta kirjojen kohdalla taas onnisti. Nappasin mukaani yhden Munron sekä Pulkkisen Totta -kirjan omaan hyllyyn, ja aivan satunnainen löytö oli myös Rannelan Punaisten kyynelten talo, se lähti muistaakseni kahdella eurolla mukaan kun olin kurkannut Goodreadsista onko kyseinen kirja mahdollisesti lukemisen arvoinen. Rannela on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kirjan aihe kiinnosti niin kovin, että tämä kiilasi suoraan lukujonoon seuraavaksi Stonerin perään.
Kirja lähtee liikkelle vuoden 1978 Demokraattisesta Kamputseasta, jossa eletään kommunistisen vallankumouksen aikaa. Koulut, kaupungit ja vapaa raha on lakkautettu, ihmiset siirretty pakkoleireille maaseudulle palvelemaan sitä suurempaa johtajaansa. Myös Chey Chan uskoo vahvasti vallankumoukseen, ja toimii määrätietoisesti sen puolesta. Hänen yhdeksänvuotias tyttärensä Vanna työskentelee toisaalla saman aatteen puolesta, kunnes juuri ennen Vietnamin väliintuloa vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chey Chan kuljetetaan miehensä ja pienen vauvansa kanssa vankileirille, Vanna taas pakkotyöhön maissipellolle. Toisessa osassa romaani hyppää taas vuoteen 2005, Kambodžaan, jossa Vanna elää lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen, lähellä aikaa, jossa ensimmäiset punakhmerit ovat joutumassa oikeudelliseen vastuuseen vallankumouksen ajan hirmuteoistaan.
Toki kyseessä on kaunokirjallinen teos, historiallinen fiktio, joka lainaa kirjailijalle kambodžalaisen vankileirin seinällä vastaantulleen naisen valokuvaa, mahdollista tarinaa sen takana. Jäin Oneironin aikana pitkäksi aikaa pohtimaan Koko Hubaran ihan oikeutettuakin älähdystä kulttuurin varastamisesta, kysymystä siitä, onko valkoisen kantaväestön, enemmistön oikeus hypätä jonkun vähemmistöryhmän, tai tässä Rannelan tapauksessa aivan toisen kansan, jalkoihin ja jakaa heidän kokemuksensa fiktiivisestä näkökulmasta. Pohdinta on mielenkiintoinen, enkä ihan täysin ole hypännyt kyytiin siinä suuntaan tai toiseen, ymmärrän näkemykset kummaltakin kannalta, ja yleisesti ottaen kannatan varsin paljon kirjailijan vapautta fiktiivisessä kirjallisuudessa, niin kauan kuin se ei ole osoittelevaa ja stereotypittelevaa (kuten esim. Snellmannin Parvekejumalissa, jonka somalikulttuurin mustavalkoinen osoittelu oli minusta jopa vastenmielistä). Mutta palatakseni tähän Rannelan teokseen, kirjan toiseen osaan siirryttäessä se hieman söi tarinan luotettavuutta ja uskottavuutta, se sai moneenkin kohtaan pohtimaan, että noinko Kambodžassa oikeasti ajateltaisiin, oltaisiin tai toimittaisiin.
Kirjan alku oli äärimmäisen vahva. Sen ensimmäinen osa oli niin raju ja todentuntuinen, että tätä teki pahaa lukea. Se vaikutti, toi kauheudet eteen ja avasi silmät taas sellaiseen maailmaan, josta on tiennyt ihan liian vähän, vaikka oikeasti pitäisi tietää enemmän. Se oli rankka kuvaus vankileiristä, kiduttamisesta, pakottamisesta tunnustukseen maailmassa, jossa ei oltu osattu muuta tehdä kuin totella kuuliaisesti. Se oli myös näkökulma täysin mukaan pestystä naiivista pikkutytöstä, joka ei osannut kuvitellakaan Angkarin toimivan väärin omia vallankumouksellisiaan kohtaan.
Mutta se toinen osa. Kun tarina hyppäsi vuoteen 2005, Vannan aikuisuuteen, arkeen viiden lapsen äitinä ja yhden miehen vaimona, jotain tuosta realistisuudesta ja koukuttavastakin karmeudesta tipahti pois. Tarinaan tuli ihan liian monta säiettä, miehen salaperäinen tausta oli todella ennalta-arvattava, Vannan tyttären tie orpokodissa kokonaisuuden kannalta mitäänsanomaton ja turha. Toiseen osaan oli jotenkin todella tyypilliseen suomalaiseen tapaan taas ängetty ihan liian paljon kaikkea, ja se keskittymättömyys ydinasiaan kostautui painamalla koko tarinaa huomattavasti alkua alemmaksi. Toisenlaisella rakenteella tämänkin ehkä olisi voinut pelastaa, mutta nyt täytyy sanoa, että hieman pettynyt maku tästä silti jäi mieleen. Alku lupasi niin paljon suurempaa ja vahvempaa, että harmittaa jopa hieman, kun loppu ei sitä pystynyt lunastamaan, ja osittain siksi varmaan myös tuo kulttuurivarkauskin sai hieman liikaa huomiotani, tarina kun ei sitä enää pystynyt itsellään pitämään.
Mutta antaisin minä tälle silti melkein neljä sydäntä. Alku oli niin vahva ja väkevä, että se korjaa hieman myöhempää heikkoutta, se antaa anteeksi lipsumisen sivuteille. Kirjailijan ensimmäiseksi aikuisille suunnatuksi teokseksi tämä on vahva ja aiheeltaan äärimmäisen mielenkiintoinen, rohkea veto hypätä näinkin tuntemattomaan ja onnistua avaamaan sitä toisen kansa historiaa tänne Pohjolaankin asti, oli sitten mitä mieltä kulttuurin lainaamisesta tahansa. Kyllä minä tämän suosittelisin ehdottomasti lukemaan, ja ehkäpä itsekin seuraavaksi laitan kirjaston varauslistalle Rannelan uusimman teoksen, Fraun perään nimeni. Tämä sai haluamaan lukea lisää, ja se on aina varsin hyvä merkki.
Suomalainen kirjailija lähtee kunnianhimoisesti kirjoittamaan aivan toisen maailman historiaa, kurottaen johonkin sellaiseen kulttuuriin, joka ei milläänlailla ole meidän. Ja hieman tätä lukiessa alkaa itse miettiä, kuka toisen historiaa saa kertoa?
Toki kyseessä on kaunokirjallinen teos, historiallinen fiktio, joka lainaa kirjailijalle kambodžalaisen vankileirin seinällä vastaantulleen naisen valokuvaa, mahdollista tarinaa sen takana. Jäin Oneironin aikana pitkäksi aikaa pohtimaan Koko Hubaran ihan oikeutettuakin älähdystä kulttuurin varastamisesta, kysymystä siitä, onko valkoisen kantaväestön, enemmistön oikeus hypätä jonkun vähemmistöryhmän, tai tässä Rannelan tapauksessa aivan toisen kansan, jalkoihin ja jakaa heidän kokemuksensa fiktiivisestä näkökulmasta. Pohdinta on mielenkiintoinen, enkä ihan täysin ole hypännyt kyytiin siinä suuntaan tai toiseen, ymmärrän näkemykset kummaltakin kannalta, ja yleisesti ottaen kannatan varsin paljon kirjailijan vapautta fiktiivisessä kirjallisuudessa, niin kauan kuin se ei ole osoittelevaa ja stereotypittelevaa (kuten esim. Snellmannin Parvekejumalissa, jonka somalikulttuurin mustavalkoinen osoittelu oli minusta jopa vastenmielistä). Mutta palatakseni tähän Rannelan teokseen, kirjan toiseen osaan siirryttäessä se hieman söi tarinan luotettavuutta ja uskottavuutta, se sai moneenkin kohtaan pohtimaan, että noinko Kambodžassa oikeasti ajateltaisiin, oltaisiin tai toimittaisiin.
Kirjan alku oli äärimmäisen vahva. Sen ensimmäinen osa oli niin raju ja todentuntuinen, että tätä teki pahaa lukea. Se vaikutti, toi kauheudet eteen ja avasi silmät taas sellaiseen maailmaan, josta on tiennyt ihan liian vähän, vaikka oikeasti pitäisi tietää enemmän. Se oli rankka kuvaus vankileiristä, kiduttamisesta, pakottamisesta tunnustukseen maailmassa, jossa ei oltu osattu muuta tehdä kuin totella kuuliaisesti. Se oli myös näkökulma täysin mukaan pestystä naiivista pikkutytöstä, joka ei osannut kuvitellakaan Angkarin toimivan väärin omia vallankumouksellisiaan kohtaan.
Mutta se toinen osa. Kun tarina hyppäsi vuoteen 2005, Vannan aikuisuuteen, arkeen viiden lapsen äitinä ja yhden miehen vaimona, jotain tuosta realistisuudesta ja koukuttavastakin karmeudesta tipahti pois. Tarinaan tuli ihan liian monta säiettä, miehen salaperäinen tausta oli todella ennalta-arvattava, Vannan tyttären tie orpokodissa kokonaisuuden kannalta mitäänsanomaton ja turha. Toiseen osaan oli jotenkin todella tyypilliseen suomalaiseen tapaan taas ängetty ihan liian paljon kaikkea, ja se keskittymättömyys ydinasiaan kostautui painamalla koko tarinaa huomattavasti alkua alemmaksi. Toisenlaisella rakenteella tämänkin ehkä olisi voinut pelastaa, mutta nyt täytyy sanoa, että hieman pettynyt maku tästä silti jäi mieleen. Alku lupasi niin paljon suurempaa ja vahvempaa, että harmittaa jopa hieman, kun loppu ei sitä pystynyt lunastamaan, ja osittain siksi varmaan myös tuo kulttuurivarkauskin sai hieman liikaa huomiotani, tarina kun ei sitä enää pystynyt itsellään pitämään.
Mutta antaisin minä tälle silti melkein neljä sydäntä. Alku oli niin vahva ja väkevä, että se korjaa hieman myöhempää heikkoutta, se antaa anteeksi lipsumisen sivuteille. Kirjailijan ensimmäiseksi aikuisille suunnatuksi teokseksi tämä on vahva ja aiheeltaan äärimmäisen mielenkiintoinen, rohkea veto hypätä näinkin tuntemattomaan ja onnistua avaamaan sitä toisen kansa historiaa tänne Pohjolaankin asti, oli sitten mitä mieltä kulttuurin lainaamisesta tahansa. Kyllä minä tämän suosittelisin ehdottomasti lukemaan, ja ehkäpä itsekin seuraavaksi laitan kirjaston varauslistalle Rannelan uusimman teoksen, Fraun perään nimeni. Tämä sai haluamaan lukea lisää, ja se on aina varsin hyvä merkki.
Minä luin juuri Fraun (en ole vielä ehtinyt blogata) ja pidin siitä kyllä paljon. Tämä kiinnostaa kovasti! Mutta samaa mietin ja olen monesti miettinyt, että kuka saa kirjoittaa mistäkin historiasta ja mitä edes kannattaa lukea? Mikä loukkaa jotakuta ja millä vain sotken aivoni, kun luen jotain, joka on vain sinne päin?
VastaaPoistaNo kuitenkin, Frau vaikutti hyvältä ja toi muistutuksen tärkeistä asioista. Uskon, että siinä tämäkin toimii.
Toimii ehdottomasti, ja siitä avartavuuden ja muistutuksen näkökulmasta kaiketin onkin ihan sama, kuka mitäkin kertoo. Ehkä asia alkaa kärsiä siinä vaiheessa, jos kerronta tuottaa lukijassaan jollainlailla vinoutuneita näkökulmia (kuten vaikka tuossa mainitsemassani Parvekejumalissa), mutta tässä ei onneksi ainakaan omaan silmään juurikaan sitä vaaraa ollut. Ihana kirja, suosittelen ehdottomasti lukemaan tämänkin, ja pitää itse varailla tuo Frau luettavaksi. :)
PoistaMahtava kirppislöytö! Minulla tämä teos on lukulistalla. Luin viime kuussa Fraun, ja se oli huikean hieno! Laitahan varaukseen vain. ;-) Frauta ennen olenkin lukenut Rannelalta vain hänen nuortenkirjojaan.
VastaaPoistaLaitoinkin jo juu, oli siinä toista sataa tyyppiä vielä ennen minua jonossa, mutta suht pian nuo onneksi silti tulee! :) tällaiset löydöt on kyllä ihan parhaita, aarteiksi osottautuneet vaikkei niistä ole koskaan ennen kuullutkaan.
PoistaTarinan rakenne varmasti jakaa mielipiteitä. Minä koin siirtymän toiseen aikaan tarpeellisena, pidin alkuosaa melkein liiankin ahdistavana. Frausta pidin paljon.
VastaaPoistaOli se tarpeellinen toki, mutta noin voimakkaan alun jälkeen vaatisi huomattavasti taitavampaa otetta kirjailijalta pitää se tarina edelleen yllä, tuoda jotain siitä tunnelmasta myös nykypäivään ja tässä se kyllä valitettavasti epäonnistui. Ihan jo toisen osan tiivistäminen olisi auttanut, nyt ihan turhat koukerot tyttäressä latisti tarinaa hurjasti. Jos loppuosa olisi keskittynyt edes vain mieheen ja Vannaan, olisi ote varmasti ollut eheämpi ja vahvempi. :)
Poista