ASTA LEPPÄ : SINÄ ET HÄVINNYT

ASTA LEPPÄ : SINÄ ET HÄVINNYT 

♥ ♥ ♥ 

205s. 

Otava 2008

Joskus on hauska lukea kirjoja, joista ei tiedä etukäteen mitään. Toisinaan niitä saa käsiinsä kirjastoista, joskus kirpputoreilta, tai niin kuin tämän kanssa, ne tulee ensimmäistä kertaa vastaan thaimaalaisen hotellin kirjahyllyssä, mutta jäävät sinne kun rinkka on muutenkin jo paluumatkaa vasten niin hurjan täynnä. Kun sama kirja on neljä kuukautta myöhemmin kierrätyskeskuksen hyllyssä eurolla, tuntuu, että se on pakko ostaa, koska kahdesti ihan sattumalta vastaan tulleella on jo joku tarkoitus. Että jos jätän sen nyt, kävelen tulevan lempikirjani ohi. 

Kolumnisti ja toimittaja Asta Leppä on käymässä läpi avioeroprosessia lastensa isästä. He ovat asuneet erillään huhtikuusta 2005, ja saman vuoden heinäkuussa hänen aviomiehensä kaatuu moottoripyörällä, törmää keskikaiteeseen ja kuolee välittömästi. Ja tämän onnettomuuden jälkeisistä tunteista, vihasta, surusta, epätoivosta ja lopulta rakkaudestakin Leppä on saanut aikaan voimakkaan kirjan, joka sieppaa lukijansakin surumatkalleen mukaan.

Lepän Sinä et hävinnyt on vahva ja nopealukuinen teos, joka tarjoilee koko surun tunneskaalan häpeilemättä ja mitään piilottamatta. Se tuo esiin nekin ajatukset, joita ei ole korrektia ajatella ja se tuo esiin kaiken niin vakavan realistisesti, että tätä lukiessa ahdistuu itsekin.

Se oli ehkä vähän liiankin ahdistava kauniina kevätpäivänä, sen tunnetilat oli niin vahvoja ja todenmukaisia, että ne jäi itsellekin päälle. Kirja kävi läpi niin surua kuolemasta kuin se ristiriitaisuutta erosta jääneen vihan parissa, ja toi toisen elämän jotenkin jopa liiankin lähelle, mutta taitavasti, tarkkanäköisesti ja kauniistikin se oli kirjoitettu. Se oli pala elämää, sitä rumempaa ja lohduttomampaa, ja se toi kirjailijan omatkin kipupisteet ja arvet hyvin vahvasti näkyviin. Ei siitä lempikirjaa tullut, mutta ihan hyvillä mielin tämän luin, ja ehkä jonkinlaisena vertaistukikirjana saattaisin muillekin suositella. En kesälukemiseksi ihan mihin tahansa väliin, mutta surutyön apuun tai herättelemään niitä oman elämän tärkeysjärjestyksiä. Nekin kun tuppaavat välillä itse kultakin päästä unohtumaan.