MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN

 

MIKA WALTARI : FELIKS ONNELLINEN 

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

194s. 

WSOY 1958

Kaksi kesää sitten kahdeksankymmentävuotiaan isotätini luona vieraillessani tartuin taas vaihteeksi pieneen tuputtavaankin kehoitukseen ottaa mukaan kaikki, mitä kirjahyllystä vaan itseäni kiinnostaa. Kaksi Waltaria rikkaampana palasin Helsinkiin, ja tämä on juuri toinen niistä, se nimenomainen, jonka sisäkannen omistuskirjoituksen mukaan isotätini on vuonna 1959 antanut äidilleen iltalukemisiksi. Ja nyt se aarre on omassa hyllyssäni, ja viimein ihan siellä luettujenkin puolella.

Feliks onnellinen on neljäs Waltarini Valtakunnan vihollisen, Suuren illusionin sekä Sinuhe egyptiläisen jälkeen. Se on "vain" parisataa sivuinen pieni, suuri kirja uskonnosta ja Jumalasta, siitä kamppailusta, jonka tieteeseen uskova nykyihminen voi kokea uskon äärellä. Ja  hurjan ajankohtainen se vain on ollakseen kirjoitettu lähes 60 vuotta sitten.

Waltarin kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä, Feliks Tienhaarasta, Feliks onnellisesta, jonka sisään on tullut pakottava tarve käydä kerran päivässä kertomassa tuntemattomalle kanssaihmiselle, että tämän synnit on anteeksi annettu, jos toinen vain tahtoo. Ja tätä tehtäväänsä tuo pieni tilastovirkailija toteuttaa päivästä toiseen, kunnes törmää vanhaan koulutoveriinsa Erkkiin, professorismieheen, jonka maailmankatsomukseen ei uskonto mahdu.

Feliks onnellinen on älykäs pieni kirja, mutta sen vaarana on se, ettei lukija olekaan ihan samalla tasolla kirjan kanssa. Ja silloin tuntuu, että se hienous jää ihan juuri ja juuri ulottumattomiin, johonkin, mihin ihan omat rahkeet eivät riitä, ylähyllylle, jonne ei ainakaan kurkottamatta yletä.

Tai siltä minusta ainakin juuri lukemisen lopetettuani tuntui. Että nyt on käsissä oikeasti hieno kirja, mutta minun oma pieni pääni ei ihan sen avaamiseen riitä. Ja se ei varsinaisesti mikään maailman mairittelevin tunne ole, kokea, ettei ihan nyt ollut tälle kirjalle tarpeeksi fiksu. Tai, kuten sen jo omassa päässä käänsi, että oli tälle kirjalle ihan vain liian tyhmä. Eli ihan juuri se sama fiilis kuin minulla aina kun yritän lukea runoja. Että onhan nämä hienoja, mutta helvetti kun en tajua edes vähää alusta mitä tälläkin nyt ajettiin sitten takaa. 

Onneksi hieman kirjaa sulateltuaan sen lämpö ja näennäinenkin painavuus hieman jo sentään helpottaa, muistuttaa siitä, että ei kaikkea välttämättä tarvitsekaan ylitulkita. Tai tulkita tulkitsemisen ilosta ainakaan. Feliks onnellinen oli ihana kirja, se oli jotenkin aika voimaannuttava lukukokemus uskosta ja siitä, mitä uskoakseen voikaan tarvita. Joku tarvitsee todistuksen, joku henkisen kosketuksen, joku taas tarvitsee enemmän todisteita että ei uskoisi. Ja juuri tässä uskonnollisessa pohdinnassa tämän hienous piili, niin kuin on piillyt aiemmissakin Waltareissa, kuten Valtakunnan salaisuudessa (joka oli aivan mahtava kirja). Siinä samaisessa, joka on julkaistu vain vuosi tämän teoksen jälkeen. Ei tämä kirjailija suotta yksi lempikirjailijoistani ole, mutta nyt voisin ehkä vaihteeksi lukea taas vähän jotain himpun kevyempää. Jotain, jonka kanssa ei ehkä tule niin kyseenalaistettua omaa päätään (vaikka sekin kyllä tekee ihan hyvää aina silloin tällöin).