TOMMI KINNUNEN : NELJÄNTIENRISTEYS
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
334s.
WSOY 2014
WSOY 2014
Tommi Kinnusen esikoisteosta on suositeltu joka tuutista. Se oli minulla pitkään kirjaston varausjonossa, mutta pieni kirjakauppasortuminen nosti sen korkeammalle luettavien listalla, ja kun tätä suomalaista kirjallisuutta on nyt enemmänkin tullut kahlailtua, oli Neljäntienristeykseen helppo tarttua.
Neljäntienristeys on kertomus yhdestä suvusta, neljästä näkökulmasta ja kolmesta eri sukupolvesta. Se aloittaa kulkunsa 1800-luvun loppupuolelta kätilön uraa aloittelevasta itsenäisestä Mariasta, jatkaa matkaansa hänen aviottoman tyttärensä Lahjan tarinaan, koukkaa Lahjan miniän Kaarinan luo ja palaa vielä lopuksi Lahjan puolison Onnin tarinaan. Kirja nitoo tarinat kauniisti yhteen, ja oikeastaan vain Marian osuus jäikin tuntumaan hieman kaukaiselta ja irralliselta, vaikka silläkin selkeä paikkansa oli.
Alkuun kirja tuntui ehkä jopa hieman raivostuttavankin suomalaiselta. Se oli kuin klassisin "näin kirjoitat suomalaisen kaunokirjallisen teoksen!" -oppaan kiteymä, ja tuntuu, että kirjailijan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan taustakin oikein tunki kirjaan läpi. Että nyt tässä kirjoitetaan tällainen esimerkkiteos, ottakaas mallia. Tarina lähti liikkeelle hieman tosiaan irralliseksi jääneestä Mariasta, Lahjan kohdalla se tuntui jo vähän vetävämmältä, mutta Kaarinan ja etenkin Onnin kohdalla se imaisi mukaansa niin, ettei kirjaa enää saanutkaan laskettua käsistään. Sen aluksi liian turvallisella tavalla etenevä kerronta muuttui omaleimaisemmaksi, rakenne paikkaili pientä haparointia. Ja lopulta tämäkin kirja täytti kaikki ennakko-odotuksensa, ja nousi ehkä hieman ennustettavastikin omien suomalaisten lempikirjojen sarjaan. Suosittelen siis ehdottomasti, enkä enää lainkaan ihmettele Finlandia-ehdokkuuttakaan. Joskus se tavanomaisuus vain on taianomaisinta.
TOMMI KINNUNEN : LOPOTTI
♥ ♥ ♥ ♥
364s.
WSOY 2016
Jatkoin suoraan Neljäntienristeyksestä Lopottiin kun en vielä halunnut maailmasta luopua. Ja siitähän se jatkaakin mihin edeltäjänsä jää, syventyy sekä Onnin ja Lahjan lapsena sokeutuneen tyttären Helenan että Kaarinan ja Johanneksen nuorimmaisen pojan Tuomaksen elämiin, tutkii niiden erilaista samanlaisuutta, toiseuden tunnetta ja kamppailee kummankin rinnalla teillä, joissa molempia leimaa muiden silmissä vain yksi vahva erityispiirre.
Ja olihan Lopotti kaunis. Surumielinen, taitavasti kirjoitettu, vahvaa jatkoa sille mihin Neljäntienristeys jäi. Se oli lopulta ehkä esikoista eheämpi, tuntui kuin Kinnunen olisi löytänyt tyylinsä paremmin ensimmäisen kirjan loppuosalla ja jaksoi kantaa sen mukaan tähän toiseen teokseensakin. Tosin kun Lopotin luki heti edellisen osansa perään, ei se ehkä sitten kuitenkaan antanut niin paljoa kuin olisi pienen tauon kanssa saattanut. Tarina ja henkilöhahmot jäivät ensimmäisen varjoon, täyttivät välilllä vähän liikaakin niitä aukkoja, joita Neljäntienristeyksessä rakastin. Ja sittenhän toki on myös lisäksi se pieni fakta, että siinä missä esikoinen kulki rakastamassani menneessä ajassa, tuli Lopotti paljon kiinni jo tähän päivään, ja se jos mikä on aina omiaan omalla kohdallani kadottamaan hieman tarinan taikaa. Kaikki mikä tapahtuu ennen 1970-lukua on ihanaa, sen jälkeen tarvitaankin jo paljon, että saadaan minut vakuutetuksi.
Mutta kaunis, ihana ja haikea jatko tämä oli, aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. On ihan mahtavaa huomata, että kotimainen nykykirjallisuus voi näin hurjan hyvin.
Minä pidin molemmista paljon, mutta Lopotti taisi kuitenkin nousta hieman korkemmalla. Se oli - kuten sanoit - eheämpi teos ja Kinnusen tyyli varmempi. Tykkäsin paljon. Ja koska Neljäntienristeyksen lukemisesta on jo tovi, niin minusta tämä tarttui ensimmäiseen kirjaan kivasti, mutta oli silti ihan eri.
VastaaPoistaPitäisikin ehtiä blogata Lopotista vielä!
Mä tosiaan luulen, että Lopotti olisi ollut vielä tätäkin parempi, jos olisin lukenut välissä muuta - vaikka Neljäntienristeyksen bälkeen olikin ihana ettei tuosta maailmasta tarvinnut vielä luopua! Hienoja kirjoja kumpainenkin, odotan innolla Kinnuselta lisää :3
PoistaMinäkin luin vasta Lopotin, ja sitä ennen vielä Neljäntienristeyksen toiseen kertaan, ettei Lopotin lukemisen ilo menisi siihen että koitan muistaa mitä nämä ihmiset nyt olikaan ja kuka oli kenen lapsi. Tykkään Kinnusen kielenkäytöstä ihan hulluna, plus minua viehättää erityisesti tuttujen nimien käyttö, kas kun ollaan kirjailijan kanssa samoilta periltä kotoisin ;). Täytyy silti sanoa, että tykkäsin enemmän Neljäntienristeyksestä kuin Lopotista. Jotenkin Tuomaksen tarina ei imaissut mukaansa niin syvästi kuin olisin toivonut, vaikka koskettava tarina olikin. Silti, Kinnunen on kyllä vienyt minun sydämeni ihan kokonaan, toivottavasti häneltä tulee vielä paljon yhtä hyviä teoksia!
VastaaPoistaMinulle tuo Tuomas jäi samallalailla hieman vieraammaksi hahmoksi, se ei antanut tartuntapintaa lainkaan yhtä vahvasti kuin muut hahmot, ihan jo saman kirjan Helena, puhumattakaan Neljäntienristeyksen henkilöistä. Ja jotenkin se Tuomaksen osuuden loppu oli vähän turhan yritetty/kikkailtu, se särähti lukukorvaan kun muuten pyörittiin niin kauniin tavallisilla vesillä. Mutta todellakin, lisää kirjoja odotellessa, on tätä samaa sarjaa kuulemma kolmaskin osa tulossa. Harvoin sitä näin innolla joltain jo odottaa uutta, vaikka vasta viime kuussa edellinen ilmestyi!
Poista