LAURA LINDSTEDT : ONEIRON
♥ ♥ ♥
439s.
Teos 2015
Hämmentää.
Hämmentää Lindstedtin teos, hämmentää sen aiheutta hype ja hämmentää, miten se ei vain auennut minulle.
En tiedä kaipaako Oneiron nyt varsinaisesti esittelyjä, onhan vuoden 2015 Finlandia-voittaja aika näppärästi saanut palstatilaa - niin kirjoittajansa upean kiitospuheen kuin itse teoksenkin ansiosta. Mutta muutamalla sanalla, Oneiron on siis fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, se on tarina seitsemän erilaisen naisen kohtaloista, se on hyvin feministinen kuvaus siitä mitä oli ja ehkä tulee olemaan. Se sukeltaa amerikanjuutalaisen performanssitaitelijan Shlomithin elämään, kurkistaa moskovalaisen kirjanpitäjän Polinan arkeen, koukkaa syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin kautta kohti senegalilaisen Maimunan mallihaaveisiin ja esittelee lisäksi myös brasilialaisen sydänsiirtopotilaan Rosan sekä ranskalaisen kaksosia odottavan käytännöllisen äiti-ihmisen Ninan.
Ja niin, niistä kuolemista sitä sitten lähdettiin liikkeelle. Tarina aukeaa kerroksittain, se yhdistelee monenlaista kerrontaa, tunkee sisäänsä ihan hurjan paljon kaikkea, muttei oikeastaan Shlomithia lukuunottamatta käsittele oikeastaan ketään kunnolla. Juutalainen, anorektisen laiha taiteilija tuntuu kertojallekin kaikkein tärkeimmältä, sen verran hutaisten kun muut pusketaan pois tieltä. Ja se on varsin hämmentävä ratkaisu, onhan kyseessä kuitenkin yli 400-sivuinen teos, johon olisi aivan varmasti mahtunut enemmän esimerkiksi itseäni kiinnostaneen Maimunan tai Ninan elämistä.
Oneiron on kirja, jota lukiessa kuunnellaan jazzia, istutaan sievästi nojatuolilla ja nautitaan älyllisen keskustelun nokkeluudesta. Tai sitten se on kirja, jota kahlataan tahmaisilla soilla keskivälin yli kohti toista osaa, koska ollaan kuultu, että sitten tämä teos alkaa jo olla hyvä. Oneiron on myös kirja, joka herättää keskustelua kulttuurin omimisesta, kun valkoinen länsimaalaisnainen kirjoittaa juutalaiskulttuurista ja se on kirja, jossa käytetään sulkulauseita enemmän kuin muussa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa yhteensä. Ja vaikka tarina vetääkin itseään näppärästi puoleensa ensimmäiset ja viimeiset sata sivua, se ei kuitenkaan valitettavasti riittänyt. Eivät edes ne lopulliset kuolematarinat enää imeneet mukaansa, kun paatoksellinen lukijan valistaminen oli kirjan puolivälin paikkeilla lohkaissut varsin kookkaan palasen kiinnostuksen reunasta, eikä kuolematarinatkaan jaksaneet koskettaa kun muut kuusi hahmoa jätettiin niin pintapuoleisiksi ja tehdyiksi ja seitsemännen, eli juurikin Shlomithin hahmon lopun nyt arvasi jo alkumetreillä oikein.
Että tällä kertaa en kyllä valitettavasti vakuuttunut. Ei kirja huono ollut, ja ehdottomasti suosittelisin tämän lukemaan, koska on siinä kuitenkin jokin juju, joka sen keskiverron yläpuolelle lähes nostaa, ja toisaalta, sitä kyllä myös edelleen hehkuttaa varsin moni. Mutta nyt ei ollut minun aikani, eikä minun hetkeni tälle kirjalle, valitettavasti.
Minulla tämä kolahti ja kovaa. Tässä oli jokin henkilökohtainen taso, joka teki kirjasta itseään suuremman. Haluaisin ehdottomasti lukea tämän uudelleenkin!
VastaaPoistaMutta sinulla on samoja huomioita, joita itse tein. Shlomithin saama tila, juutalaiskulttuurin käsittely tällä tavalla ja nuo iskulauseet (joskin pidin niistä haha!). Mutta näistä huolimatta tässä oli itselleni se jokin, joka vain nyt osui ja upposi. Tarpeeksi vinksallaan, outo ja runsas.
Se henkilökohtainen taso multa tästä varmaan kokonaan puuttuikin, koska ei kirjassa varsinaisesti mitään vikaakaan ollut. Lempparikirjat on aina niin kovin yksilöllisiä juttuja, tääkin oli hassusti hyvä, vaikkei se itseäni henkilökohtaisesti sitten säväyttänyt. :D
PoistaItse sain tämän kirjan joululahjaksi, en olisi ehkä lukenut tätä jos en olisi omaksi saanut, eikä se lukemisen jälkeenkään omalta tuntunut. Vähän pettymys tosiaan kaiken hehkuttamisen jälkeen, en tiedä mikä tässä oikein tökki. Tarina sinällänsä oli sen verran erikoinen, että kirjan jaksoi lukea loppuun, mutta äh en tiiä. Hämmentävä teos tosiaan, jäin vähän ristiriitaisiin tunnelmiin.
VastaaPoistaMinäkään en oikein osaa nimetä, miksi tämä ei ihan omimmalta kirjalta tuntunut, mutta toisaalta, en myös osaisi nimetä miksi tästä pidin, joten ehkä se selittää jo tarpeeksi. Lukihan se, ja oli se omalla tavallaan HIENO, mutta samalla kuitenkin vähän laskelmoidunkin hieno, vähän kirjoittamalla kirjoitettu. No mutta, luettu kuitenkin, ehkä nämä Finlandia-voittajat ovat ainakin jollain tapaa osa yleissivistystä, tiedetään ainakin mistä kohistaan!
Poista