Torpor

Chris Kraus : Toprpor

292s.

Tuskar Rock, 2006

Rakastuin Dickiin viime vuoden lopulla. Jatkoin helmikuussa Aliensin & Anorexian pariin Gentin vaihtovierailullani, ja hurmaannuin entisestään. Säästelin trilogian viimeistä, tätä Torporia, hetken, mutta nappasin sen ihan järisyttävissä lomaa ennakoivissa ahdistuneisuuspäissäni sen mukaan Tarttoon kasvatustieteen konferenssiin lohtulukemiseksi. Ja sain taivaan.

Temaattisesti ja ajallisesti Torpor sijoittuu pääosin Dickiä aiempaan ajanjaksoon, joskin se on kerrottu sen jälkeisestä tilanteesta käsin. Toisin kuin löyhän trilogian kahdessa edellisessä osassa, tässä teoksessa ei esiinnykään Chris ja hänen aviomiehensä Sylvére vaan elokuvantekijä-kirjoittaja Sylvie sekä häntä muutaman kymmenen vuotta vanhempi akateemmikkoaviomies, holokaustissa kuolleen isän Yhdysvaltoihin paennut poika Jerome. Näistä pseudonyymeistä huolimatta kovasti aiempien teoksien Chrisiä ja Sylvéreä muistuttavat henkilöt elävät myös kovasti samanlaista elämää, samanlaisia pulmia, samoja huolenaiheita kuin Krausin autofiktiivisen oloiset hahmot aiemminkin – niinpä Torpor on helppo nähdä jatkumona jo kerrotulle, läpikäydylle. 

“Jerome described her as a waitress-translator, and Sylvie wondered why the women always have these hyphenated jobs? The men are all philosophers, artists, filmmakers."

Pseudonyymien tai uusien henkilöhahmojen suojassa Kraus sukeltaa Torporissa kuitenkin aiempaa syvemmälle. Tällä kertaa teos sijoittuu päähenkilöiden hankalan parisuhteen keskivaiheille, ja se näyttää terävän inhimillisen katseen kautta sen suurimmat kipukohdat – Jeromen ikuisen kuoleman halun, holokaustia kohti kulkevan elämän sekä Sylvien tarpeen saada elämälleen edes jonkinlaista merkitystä, kun ura ei anna sitä mitä hän olisi toivonut. Muutamien aborttien ja toisaalta Berliinissä ajan merkittävimpien filosofien kanssa pyörimisen keskellä Sylvie ja Jerome suuntaavat Romaniaan, jossa diktatuuri on juuri kaatunut. Maassa on satoja tuhansia lapsia orpokodeissa, voisiko yksi heistä olla se, joka pelastaa paitsi parin avioliiton myös merkityksettömyyden tunteen 1990-luvun lamauttavassa ilmapiirissä?

Torpor on syvän älykäs, monia asioita yhteen kietova kokonaisuus, jälleen yksi Krausin taidonnäyte. Siinä missä rakastan esimerkiksi Olivia Laingin taituruutta kirjoittaa kolmesataasivuisia monografisia esseeteoksia yhdestä ja samasta aiheesta, näkökulmia ja teoreettista lähestymistapaa vaihdellen, Krausissa inspiroidun päinvastaisesta. Kraus yhdistää nimittään erityisen taiten niin valtavan määrän näkökulmia, tarinoita ja henkilöhahmoja, että heikompi kompastuisi moneuteensa jo heti alkumetreillä, mutta tämän kirjailijan käsissä monta monessa -ideat limittyvät, lomittuvat ja lävistävät toisensa niin taianomaisesti, etten voi kuin pysähtyä ja ihailla. Krausin teoreettinen fiktio onkin paitsi feminististä, ajatonta ja aikaansa kuvaavaa, myös kirjasta riippuen huolella koottu himmeli, jossa jokaisella tarinalinjalla ja aiheella on paikkansa. Dickissä käsitellään niin nähdyksi tulemisen tarvetta, naiseutta taiteilijakentällä, kriitikoiden maskuliinisesti värittynyttä taidekäsitystä kuin pakkomielteitä ja seksiäkin. Aliens & Anorexia taas tuo yhteen muukalaisuuden ja syömishäiriöiden teemojen lisäksi elämäkerrallisuutta Simone Weillin elämästä,  kehollisuutta ja omaa videotaidetta. Torporin kudelma jatkaa tosiaan sekä jo käsiteltyjä avioliitto- ja sukupuolirooliteemoja, mutta se näyttää myös holokaustin, Romanian lähihistorian ja selviytymisen kivuliaisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä.

“Better, perhaps, to dress like a whore around the clock and thus achieve a fully integrated personality.”

Krausin lukeminen on ollutkin tämän reilun puolen vuoden vaikuttavimpia kokemuksia, ja se on saanut minutkin ajattelemaan kirjoittamista ja kirjallisuutta voimakkaan herkistä, itsensä alttiiksi laittavista näkökulmista uudelleen. Krausin vaikutus näkyy muissakin lempikirjailijoissani, Sheila Heti nyt ensimmäisenä mainiten, mutta erityisesti se näkyy omassa tavassa ajatella. Sekä omaa kirjoittamista ja työtä, mutta toisaalta maailmaa ympärillämme. Krausin herkkyys on terävimpiä tapoja näyttää yhteiskunta toisin mitä kuvitella voi.

-------------------------------------------------

(Sain muuten Aliens & Anorexiasta kirjoitettuani tietää, että Krausia itseasiassa on tarjottu suomennettavaksi muutamallekin eri kustantamolle, varsin vakuuttavien kääntäjien ja kulttuurintuntijoiden toimesta. Mutta mitä sanoo ukkoutunut, ajastaan ulalla oleva kotimainen kustannusmaailma tälle kulttiklassikolle? Kiitos ei, ei ole ajankohtainen enää, kuulemani mukaan. Tiedä sitten todenperäisyydestä, mutta Krausin arvon ymmärtämättömyys on hävytön huti koko kotimaiselta kirjallisuuskentältä. Shame on you, Krausin kieltäjät!)

Testonisti –farmakopornografisia tunnustuksia

Paul B. Preciado : 

Testonisti - farmakopornografisia tunnustuksia

342s.

Tutkijaliitto 2022

Alkuteos: Testo yonqi. Sexo, drogas y biopolítica 2008

Suomennos Anna Nurminen

Olet teknosukupuoli, teollisesti tuotettu, farmakologinen kokonaisuus oman kehosi hormoneja, välittäjäaineita, bakteereja yhdistettynä kemiallisiin valmisteisiin, kulttuurista sukupuoltasi affirmoiviin estrogeeneihin tai testosteronilisiin, masennus- tai ahdistuneisuuslääkkeisiin. Olet täynnä antibioottijäämiä, mikromuovia, olet ehkä osin itsekin muovia, rintojen sisältä, tekokiveksinä, pumpulilla täytetyn kondomin kuminen tekopenis, miesnaiscistransruumis, joka ei ole koskaan itsensä niin kauan kun se on yhteiskunnan kulttuurisen cisheterofarmakopornografisen hallintavallan alainen eli oikeastaan aina. Silotat otsaasi, teippaat yöksi nenääsi, nypit karvojasi, nostatat erektiotasi, tyydytät itseäsi visuaalisesti sekä peilin että vilkkuvan tv:n edessä pornon vuoksi, olet ottanut jokaisen ulkonäkö- ja seksuaali-ihanteesi valtavirtapornosta, heteropornosta, mies panee nainen alistuu, penis penetroi vagina alistuu, antautuu, ottaa vastaan, miehisyytesi tai naiseutesi tuotetaan jokaisella työnnöllä uudelleen, farmakopornografinen hallinta on vallannut subjektiviteettisi ja luulet haluavasi tätä, tekeväsi tätä itsellesi, itseäsi varten, eläväsi itsellesi. Mikään ei tyydytä sinua, olet ainainen potentiaalinen laukeaja, jonka hetkellinen mielihyvä ei täytä mitään vaan saa sinut haluamaan aina vain enemmän kovempaa parempaa, ja samalla täytät itsesi lääkkeillä silikoneilla botuliinilla että olisit itse enemmän kovempaa paremmin juuri se haluttavin versio itsestäsi, joka ei koskaan nuorru alistu antaudu vaan valloittaa kuvitteellisella falloksellaan koko maailman ympäriltään lauetakseen suuremmin kovemmin paremmin kuin kukaan muu koskaan yhtään missään maailmankaikkeuden historiassa ja tulevaisuudessa.

x

Farmakopornografia on tullut, ja ottanut nykyaikaisen ihmisen hallintaanta, jatkaa espanjalaissyntyinen filosofi, transfeministi ja ajattelija Paul B. Preciado. Hän jatkaa yhteiskuntakriittistä analyysiaan Foucalt'n jäljessä, mutta näyttää, miten suvereenivallan ja kurivallan kautta biovaltaan siirtynyt yhteiskuntamme tarvitsee tarkempia ja yksityiskohtaisempia käsitteitä. Tätä tarvetta varten hän hahmottelee farmakopornografian, koko (läntisen) yhteiskunnan lävistävän medikalisaation  ja pornoistumisen yhdisteen, joka hallitsee meitä subjektivikaation kautta – eli siis sisältä niin, että me oikeastaan uskomme itse haluavamme niitä asioita, joita yhteiskunta todellisuudessa ohjaa meitä haluamaan. Yksilön omaan itseen kietoutuva valta on järisyttävän tehokasta: se saa ihmisen pyörimään kirjaimellisesti oman napansa, pyllynsä, kullinsa ja mieliala-/keskittymislääkkeidensä ympärillä sen sijaan, että löytäisimme yhdessä jonkinlaista vastavoimaa arjen kurille ja kontrollille. Kun voi itse olla aina vähän enemmän kovemmin parempi, ei ole aikaa kiinnittää huomiota siihen, kenen kaikkien kustannuksella sitä jatkuvasti tekee.

Vahviten Preciado näyttää, miten farmakopornografinen hallinta on tullut ja niellyt sukupuolen ja seksuaalisuuden omien tavotteidensa keskiöön. Sukupuoli on, kuten Preciado osoittaa, paitsi butlerilaisesti ajateltu performanssi, myös lainsäädännöllä, medikalisaatiolla ja pornografialla paikalleen hakattu yhteiskunnallinen rakennelma, ja se on saanut alkunsa niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Sitä aiemmin kenellä tahansa saattoi kasvaa parta tai olla "naisellinen lantio" osana täysin tyypillistä sukupuolen moninaisuutta, mutta vasta heteroseksuaalisuuden legitimoiva vuosisata löi nykykäsityksellemme yhteiskunnallisen leiman. Kontrolloidakseen sekä ihmisen seksuaalisuutta että sukupuolisuutta olemme onnistuneet vinoutuneesti normalisoimaan erilaisia lääketieteellisiä käsityksiä muun maussa nais- ja mieshormoneista, tuottamaan erilaisia konstruoituja sukupuolia vahvistavia lääkkeitä kuten e-pillereitä ja Viagraa, luoneet lainsäädännön, joka vielä hetki sitten pakotti  (ja nykyäänkin monin paikoin pakottaa edelleen) transkehot sterilaatioon sekä intersukupuoliset tai pahimmillaan heidän vanhemanpsa jo synnytyslaitoksella "valitsemaan" jomman kumman binäärikäsityksen mukaisen sukupuolen. Pornografia taas on toiminut jo pitkään oikeanlaisen seksuaalisuuden (heterouden) ja sukupuolisuuden (cis) mallikuvina: mies on iso ja jämäkkämunainen ottaja, nainen märkäpilluinen antautuja, aina valmis, kaunis, isorintainen, uhkea ja alistuva. Ja kyllä, sekin toimii pääsääntöisesti farmakologisten saavutusten ansiosta: Viagra saa peniksen kuin peniksen jäykäksi, e-pillerit taas mahdollistavat täysin loputtoman pornokierteen. Kuinka monta porno-otosta netissä olisikaan, jos jokaisesta saattaisi potentiaalisesti syntyä lapsi?

"Ei ole olemassa kahta sukupuolta vaan geenien, hormonien, kromosomien ja seksuaalisten ja aistillisten sukuelinten muodostelmien moneus. Normatiivisten kulttuuristen fiktioiden kokonaisuuden ulkopuolella ei ole olemassa totuutta sukupuolesta, mieheydestä ja naiseudesta."

Tällaisen farmakopornografisen hallinnan tilalle Preciado tarjoaa sukupuolen haltuun ottoa: hän itse kieltäytyy institutinaalisesta valvonnasta, lääkärivallasta ja seurannasta, ja ostaa testosteroninsa pimeiltä markkinoilta, transitioituu kohti sellaista kehoa, jonka kautta hänellä on kaikki toimijuus, joka on aiemmin ollut piilossa feminisoidussa ruumiissa. (Päätös tulee hyvin ymmärrettäväksi ihan jo koto-Suomessakin, jossa transpolia johtaa tälläkin hetkellä hyvin trans-vastainen lääkäri, joka tuottaa paitsi propagandista tietoa Yhdysvaltain konservatiiveille suoltaa myös "tutkimusta", jonka asetelmat ovat niin perseellään, etteivät ne kestä edes maallikkotason tarkastelua.) Toisaalta Preciado kyseenalaistaa koko järjestelmän todenperäisyyden – ei ole sukupuolia, kromosomeja saati seksuaalisuutta, joka asettuisi ihmisen määrittelemiin ahtaisiin lokeroihin. Voima on irtaantumisessa, oman kehon politisoimisessa. Sillä kuten Preciado esittää: "normista poikkeavat ruumiit eivät ole lauhkeita vaan täynnä poliittista voimaa ja mahdollisuuksia toisenlaisten subjektivaation muotojen luomiseen."

Testonisti – farmakopornografisia tunnustuksia on voimakas, haastava, sinkoileva ja kiivas tajunnan sekä yhteiskunnan valheellisen normatiivisuuden räjäyttäjä, jonka soisi kuuluvan jokaisen ihmisten, nuorten, seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden kanssa toimivan ihmisen peruslukemistoon. Toki se vaatii jo jonkin verran perusymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta, avoimuutta nähdä ja ihmetellä maailmaa fakkiintuneiden käsitteiden ja kielen ulkopuolelta. Preciado tarjoaa kuitenkin oman kehonsa juuri sen poliittisen voiman keskiöön, jota hän peräänkuuluttaa, ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden autoteoreettinen avaaminen on voimakas esimerkki siitä, mitä kaikkea ihminen voi olla, kun hän ei anna totunnaisuuden itseään rajoittaa. 

"Minä tahdon vakuuttaa, että te olette niin kuin minä. Teitä houkuttelee sama kemiallinen väärinkäyttö. Se on teissä. Te luulette olevanne luonnollisia naisia, mutta te käytätte e-pillereitä. Te luulette olevanne luonnollisia miehiä, mutta te käytätte Viagraa. Te olette normaaleja, mutta syötte Prozacia tai Paxilia siinä toivossa, että jokin vapauttaisi teidät ongelmistanne tai väsymyksestänne. Te olette käyttäneet kortisonia, kokaiinia, alkoholia, Ritalinia, kodeiinia... Myös te olette se hirviö, jonka testosteroni herättää minussa."

Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

Katoamiskertomus

Sanni Isometsä : Katoamiskertomus

205s.

S&S 2026

Saatu arvostelukappaleena

"Ikävä on halua palata sinne missä ei ole. Aivojen magneettikuvissa voi nähdä, kuinka surussa aktivoituvat samat aivoalueet kuin jotakin etsiessä. Läheisen kuollessa aivot pyrkivät edelleen paikantamaan, missä poissaoleva on. Aivokuvissa suru ja eksyminen näyttävät samalta. Silläkin tavalla suru on suunnaton."

Sen piti olla vain tavallinen flunssa, ehkä jopa miesflunssa, ajatteli kätilönä työskentelevä kumppani. Kotona sairastamista, terveyskeskuksen lepokehoituksia, teho-osasto M1, myöhemmin lääkärin soitto – ja flunssavirus oli jossain muualla kuin sen todella piti olla. Kaipaamaan jäivät.

Sanni Isometsän esikoisromaani Katoamiskertomus on haikea ja kaunis, pieni ja lyyrinen romaani surusta ja jäämisestä, menettämisestä aikuisena ja lapsena. Se on muistelmateos Isometsän omista kokemuksista, lapsena menetetystä isästä ja aikuisena menetetystä kumppanista sekä oman lapsen isästä. Sinä-muotoinen kertomus, jossa pahimman keskellä itseään tarkastelee aina jostain hieman ulkopuolelta, sivusta, sivullisena, katsoo sitä kuorta joka jotenkin vain toimii tekee selviytyy. Myöhemmin teos siirtyy minä-muotoon, keskiöön, yritykseen ymmärtää niin menehtyneen puolison elämää kokonaisuutena kuin lapsuudessa kuolleen isän elämää. Sinä selviydyt, minä jo elän.

Itsekin kätilönä toiminut valtiotieteen maisteri Isometsä käyttää kauniin, mutta kepeästi etenevän kielen toimivana vastapainona lääketieteellistä kieltä, lääkkeitä, kudoksia, ruskeaksi nesteeksi mätäneviä sisäelimiä – elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella, jossa ruumiinnesteet pääsääntöisesti saa unohtaa. Hän käy teoksessaan läpi niin suhteen alkua, lapsen syntymistä, itse itselleen kertomaansa rakkaustarinaa, sillä kuolleen tarina on aina eloon jääneen oma. Valittu kontrasti toimii: se luo kuvan kahdesta maailmasta, pään sisäisestä, joka yrittää ymmärtää sekä fyysisestä kiertokulusta, joka ei pyydä ymmärtämään. Surut, menetykset, elossa pysyminen, kaikki liikkuu vuorotellen, kukaan ei ihan täysin ymmärrä, ja silti ihminen nimeää jokaisen pienen säikeen kehossa, lääkeaineen, sähkökäyrän, turvonneen kehon ja surun vaiheet ymmärtääkseen, päästäkseen pakoon pakokauhuaan. Isometsä ei kuitenkaan alleviivaa, vaan antaa erilaisten tyylien tulla, olla osa luontevaa ja pakottamatonta kerrontaa, jossa ollaan yhtaikaa kiinni menetyksen hetkessä että sen jälkeen pilkistävässä elämässä.

Katoamiskertomus on hurjan taitava, selvärajainen ja elämään kurkottava esikoinen. Se on hallitusti koottu kokonaisuus kaaoksesta yhden elämän ja kahden kuoleman välistä.

Eurooppa kieltäytyy työstä

 Lasse Poser & työryhmä (toim.) : 

Eurooppa kieltäytyy työstä

384s.

Khaos Publishing 2023

Suomessa vallitsee hämmentävä kaksiajako, mitä työkulttuuriin tulee. Yhtäältä meillä on hyvin tiukka, kurinalainen työmoraali, joka sisältää kapen käsityksen ”oikeasta työstä”, jonka eteen pitää mieluusti ainakin kerran elämässä lähes kuolla uupumuksesta, jotta todella tietää sitä tehneensä. Toisaalta taas nostamme jatkuvasti HS Visio -värien siivittäminä esiin niitä sankareita, jotka ovat repineet ensin start up -yrityksensä voitot alustatalouden turvin muun muassa ruokakuljettajien selkänahasta ja sitten patsastelevat veropäivinä otsikoissa suurina sankareina ja malliesimerkkeinä. Työstäkieltäytyminen saati ”ideologinen työttömyys” ovat kulttuurissamme kirosanoihin verrattavia ragebaitteja niin kauan kun sitä tehdään ”toisen rahoilla”, eli esimerkiksi sosiaaliturvan keinoin. ”Omaa rahaa” se on vain silloin, kun raha on saatu toisen ihmisen työllä, muttei verojen kautta vaan heidän raadantaansa hyödyttäen joko osinkoina tai yritysmyynteinä. 

 Tähän ja laajemminkin eurooppalaiseen työmyyttiin pureutuu Eurooppa kieltäytyy työstä -projektin tekijät samannimisessä kirjassaan – siihen, mitä työ on, miten siitä voi(si) kieltäytyä ja kenelle kieltäytyminen on ylipäätään mahdollista. Laaja teos sisältää 25 haastattelua Espanjasta, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta sekä kaksi esseetä työstä ja sen ympäriltä. 

Ajassa, jossa työtä on yhä vähemmän ja yhä harvemmalle, julkinen keskustelu kääntyy syyttämään kehnoa yksilöä huonosta työnhausta. Todellisuudessa koko yhteiskunta järjestäytyy jatkuvasti uudelleen yhä kaoottisimmilla tavoilla, kriisiytyen lähes jokaisella kuvitteltavalla tavalla, ja samalla työ sellaisena, kuin olemme tottuneet sen ymmärtämään, joko katoaa tai ulkoistetaan yhä heikommin järjestäytyneen, alipalkatun ihmisryhmän tekemäksi. Piikamarkkina ja ihmiskauppa rehottaa samalla kun start up -bisnes pöhisee ylikuumentuneisuuttaan. Palkat eivät riitä elämiseen, ja hyvätuloisten alueelta katoavat esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajat, koska heidän palkallaan ei voi enää asua kaupunkien keskustoissa. Nykyisen ihmisvihahallituksen toimia seuratessa perustulo on vain kaukainen haave, eikä koronakaan onnistunut järjestämään työelämää uusiksi tavoilla, joista vielä muutama vuosi sitten aktiivisesti vasemmallakin haaveiltiin. 

Eurooppa kieltäytyy työstä pyrkii haastamaan tätä lukkiintunutta käsitystä siitä mitä työ on, ja miten se vaikuttaa identiteettiimme. Se ei ota työstäkieltäytymistä annettuna, etuoikeutetun ”lepo on radikaali teko” -voimalauseena, vaan muistuttaa että työn jakautuminen on juuri tosiaan yllä esitetyn kaltaisesti luokkaistunut ja valunut koskemaan täysin eri tavoin eri ihmisryhmiä. Siksi kirja sukeltaakin vaihtoehtoihin: eri kollektiivien, anarkistien ja osuuskuntien edustajia haastattelemalla se näyttää, mitä kaikkea muuta työ voisi olla kuin suuremmalle pääomalle työskentelemistä. Mukana on tanskalaisia puupurjevenehankkeita, saksalaisia koko työn kyseenalaistavia pamfletin kirjoittajia, hoivaan ja solidaarisuuteen perustuvia hoivatyötä tekevien maahanmuuttotaustaisten kodinhoitajien vertaistukiryhmiä. Kaikki tämä on ja elää kapitalismin sisällä, haastaa totuttua ja oikeiston annettuna pitämää todellisuutta. 

 Kirja on avauksena merkityksellinen, ja toivoisinkin vähän jokaisen pysähtyvän pohtimaan, mitä työ ja sen tekeminen todella merkitsee – ja miksi se on Suomessakin kiinnitetty niin totaalisesti identiteettiin. Kokonaisuus on kiinnostava ja ajatuksia herättävä – nautin erityisesti saksalaisten Norbert Trenklen sekä Ernst Lohoffin kriittisistä ajatuksista tavarataloudestamme, joka sellaisenaan joutaisi aikalailla lakkauttaa. Kun koko talousjärjestelmämme rakentuu erilaisen materian (yli)tuottamiselle, kuljettamiselle, kuluttamiselle ja poisheittämiselle, hukumme paitsi roskaan ja paskaan, myös ympäristökatastrofin myötä todennäköisesti meriveteen, kun tuhlaamme maapallomme kantokyvyn turhakkeita käyttääksemme. Lisäksi pidin kovin ajatuksia herättävänä haastatteluita kreikkalaisesta anarkismin sisäisestä kritiikistä sekä Paola Jalilin osuutta, joka näyttää miten koteja muistuttavat työtilat yrittävät vallata koko ajattelumme ja olemisemme työlle. Loppua kohden haastattelujen määrä alkoi tosin jo hieman puuduttaa, pieni karsinta tai päällekkäisyyksien poistaminen olisi voinut tehdä hyvää ydinviestin terävöittämiseksi – tiettyyn pisteeseen asti samalla kaavalla kulkeva haastattelurunko toimi, mutta lopulta toistoa soi sen kaikkein suurimman terän. 

Ja silti: niin kauan kun ymmärrämme työn niin kuin se juuri nyt ymmärretään, harva meistä voi hyvin. Työtä ei pidä siis pelkästään jakaa ja järjestellä uudelleen, koko sen käsite täytyy räjäyttää, jotta voisimme jatkuvasti paremmin. Ja ihan alkuun mahdollistaa ihmisen kyky elää ihmisarvoista elämää esimerkiksi perustulon avulla ilman, että koko elämä kiertyy vain palkkatyön ja sen eri muotojen ympärille.