Life of M

RACHEL CUSK : LIFE OF M

192s.

Faber 2026

"Kesän kuumin kirjakohu" (HS 4.9.2026) on ehdottomasti Rachel Cuskin ja Natalie Portmanin välinen biiffi – siis lehtien sivuilla, välillisesti käyty keskustelu keskustelusta, Portmanin "ärtyneisyydestä" itsensä ja Cuskin uusimman romaanihahmon M:n välisistä yhteyksistä, Cuskin ahdistuneen oloisesta puolustautumisesta, fiktion taakse piiloutumisesta. Kohu saavutti minutkin ennen kirjaa, mikä on sinänsä harmi. Olisin halunnut lukea Cuskia puhtaalta pöydältä, mistään mitään tietämättä. Portmanista, arvioista, some-gatesta. Ja samalla: kun Cusk kirjoittaa kohun ainekset jo kirjaan mukaan, onko kohu itsetarkoituksellinen? Jos nyt ei aivan markkinointikikka, mutta kirjan sivuilta ulkomaailmaan asti livahtava kysymys siitä, kuka kenenkin tarinan saa kirjoittaa ja kuka lopulta edes performoi ja mitä?

Ei ole mikään salaisuus, että Rachel Cusk on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Luen häntä kriittisimmillänikin niin myötäkarvaan, ettei arvioista voi puhua oikein muina kuin rakkauskirjeinä. Life of M osoittautuu kuitenkin tässä(kin) mielessä erilaiseksi – siitä tulee kirja, josta haluan pitää lojaaliudesta Cuskia kohtaan. Jonka haluan ymmärtää lojaaliudesta omaa kirjamakuani kohtaan. Josta haluan sanoa jotain, ihan vain koska oletan sitä minulta odotettavan. Mutta Life of M:n suljettuani olen hämmentynyt. En meinaa löytää fokusta. En Cuskin kriittistä katsetta. En sitä terävintä kulmaa, jolla Cusk ikään kuin jostain huoneen nurkasta, pimeistä varjoista yhteiskuntaa itsensä ja itsensä kaltaisten hahmojen kautta tarkkailee, näyttää ja paljastaa.

Life of M:ää onkin ehditty jo tästä kritisoida. Sitä on sanottu internetin kirja-arvioissa hajanaiseksi ja epätarkaksi, jonkin sellaisen aluksi, jota Cusk itsekin unohti kirjan edetessä rakentavansa. Vaikka tyyli on tunnistettavaa, sivullista, havainnoivaa, enemmän perspektiivejä kuin henkilöhahmoja kuvaava, se ei meinaa kantaa – se luo lopulta sekä maailmasta, M:sta että kritiikin kohteena (?!) olevasta performatiivisuudestakin juuri sellaisen karikatyyrin mistä M kirjan lopulla teoksen kertojaa syyttää. Kirja tuntuukin itse performanssilta: provokaatiolta, peililtä, joka heijastaa takaisin lukijan oman halun tietää, kuka M “oikeasti” on. Tämä on toki Cuskille tyypillistä: hän kirjoittaa rajojen rikkomisesta ja sitten joutuu itse niiden rikkomisen kohteeksi. Cuskia onkin syytetty julkisuudessa jo niin Portmanin elämäntarinan varastamisesta että täydellisestä uhriutumisesta. Valuuko kirja siis tosiaan sivuiltaan todellisuuteen, vai voiko olla sattumaa, miten kertojaminän ehdottoma autobiografia M:sta herättää juuri sellaisia tunteita kuin aiheen julkinen keskustelu on todeksi osoittanut?

Life of M:ää on siis  mahdoton lukea lukematta sitä Portmanin kautta. Kun M on hiljaa, elegantisti ja vallan itselleen tilanteessa ottava, on M automaattisesti Natalie, yksi läntisen maailman tunnetuimmista kasvoista, tuo kauneuden, eheyden ja eteerisyyden perikuva. Kun koko maailma tietää kuka olet, olemisesta tulee performanssi, ikuinen näytelmä, jossa normaaliuden, tavallisuuden ja toisaalta sivistyneisyyden etsiminen otetaan projektiksi. Jos omat kasvot ovat olleet lapsuudesta asti kaikkialla, onko henkilö olemassa vai vain lavaste? Ja silti: onko Portman lopulta vain mitä taitavin hämäys? Romaanin M on kylmä, hajanainen, provokatiivinen, ja välillä ärsyttävän pinnallinen. Mutta itse kirja on myös älyllisesti rehellinen: se näyttää autofiktion rumuuden, sen eettiset riskit, sen halun käyttää toista ihmistä materiaalina. Se on kirja, joka ei ehkä ole Cuskia parhaimmillaan – mutta on sen sijaan Cuskia paljaimmillaan. Ja se jos mikä menee helposti kaiken aikaan kuuluvan kohuilun vuoksi täysin ohi.

Voita

ASAKO YUZUKI : VOITA

516s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Butter, 2017

Suomennos Kosti Vanninen

Miten nautinnollista onkaan juuri nyt, juuri tässä ajassa ja hetkessä, lukea jotain näin hidasta. Hitaasti aukeavaa, hitaasti etenevää, hitaasti hautuvaa. Syventyä tiiliskiveen, antaa japanilaissarjamurhaajan ja miestenlehden toimittajan oudon suhteen kuljettaa mukanaan paikkoihin, joissa ei kirjallisuuden kautta ennen ole tällä tasolla käynytkään.

Asaka Yuzukin Voita on todella ollut kansainvälinen menestysromaani, joka saatiin verraten pian englanninnoksen perään suomeksikin. Tarina lähtee käyntiin kun Rika, miestenlehdessä työskentelevä toimittaja pääsee kohutun sarjamurhaajan Kajiin vieraaksi vankilaan. Normaalisti perinteitä, ja voita, arvostava Kajii ei puhu toimittajille. Eikä etenkään toisille naisille. Naiset ovat hänelle vihollisia, ja onkin olemassa kaksi asiaa, joita hän ei voi sietää: feministejä ja margariinia. Kajiin uhrit ovat kuolleet kuka mitenkin, mutta itse hän on ollut heille hoivan, turvan ja lämmön tuoja – oikea perinteisen naiskuvan ilmentymä. Pikkuhiljaa Rikan suhde eriskummalliseen ja yhteiskunnan hylkimään, lihavanakin pidettyyn Kajiin muuttuu niin omalaatuiseksi, että läheisten on jo puututtava peliin.

Voita on tarkkaan valmistettu ja nautinnollinen romaani, joka sukeltaa näennäisesti toimittajan ja vangin suhteeseen ruokakulttuurissa pyörien, mutta käy syvemmällä tasolla läpi niin naisen asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa, keho- ja käytösnormien kapeutta, perhearvojen ristiriitaa muuntuvassa maailmassa sekä lopulta myös sitä syvää misogyniaa, joka tarttuu sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle, kitkeränä armottoman yksilökeskeisen kilpailukulttuurin sivumakuna. Voita tutkii aihettaan enemmän: se katsoo syvälle normatiiviseen järjestykseen, joka palkitsee ainoastaan ne, jotka valmiiksi mukavimmin siihen mahtuvat – kehoiltaan, tavoiltaan, luokkataustaltaan, ulkonäöltään, vartalonmuodoiltaan ja sukupuoleltaan mahdollisimman Oikeanlaiset Ihmiset. Sellaiset, joita yhteiskunta väittää kenestä tahansa voivan tulla, kunhan kunnolla yrittää, mutta jotka lopulta ovat nykyajan suurin taruolento, myyttisin hahmo teollistuneissa maissa ympäri maapallon.

Yuzukin Voita on siis yhtaikaa tarkka ja runsas, hitaasti etenevä ja älykäs. Se ei ole perustrilleri tyyliin ahmittava, mutta otteessaan se pitää vahvasti heti ensimmäisestä luvusta saakka. Kielellisesti melko tavanomainen romaani löytää vahvuutensa kertojan katseesta, uskalluksesta kieputtaa myös lukija alkuun epärehellisyyteen eksyneen Rikan näkökulmaan mukaan. Ruoan käyttäminen tarinassa kymmenien, ellei lopulta jopa sadankin sivun verran ikään kuin täytteenä, toi kirjaan kiinnostavan lisän: se toimi täysin omintakeisena kuriositeettina, ja vaikken suurinta osaa teoksen ruuista haluaisikaan syödä, luo annosten, ainesosien ja makumaailmojen kuvaus niin vahvan kehollisen lisän, etten muista vastaavaa kaunokirjallisuuden parissa aiemmin kokeneeni. Ruoka ei ole kuitenkaan kirjassa mikään rekvisiitta tai vain kehollinen lisämauste, vaan koko romaanin metaforinen ydin: kyse ei ole ainoastaan siitä mitä syödään, vaan kuka ylipäätään saa syödä. Ruokaakin enemmän kyse on sen puutteesta, nälästä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät oikean kokoisina yhteiskunnan silmissä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät sopivan sivussa, sopivan kokoisina muutenkin kuin fyysisesti, pysyä pieninä, hiljaa, alttiina olemaan olemassa lähinnä miehen niin tarvitessa. Nälästä, joka meillä jokaisella on yhteisöissä, jossa kilpaillaan ja kiirehditään jakamisen ja hitaan kohtaamisen sijaan.

Lopulta Voita on mysteeriä ja sarhamurhaajia enemmän romaani kontrollista ja sen luopumisen mahdollisuuksista. Yuzuki kysyy, mitä maailmassa tapahtuisi, jos vain... olisimme? Etsisimme itsellemme sopivan, kohtuullisen, ehkäpä jopa niinkin radikaalisti kuin ystäviemme ja läheistemme tukemina. Nälästä, johon vastaisimme syömällä juuri sopivasti.

Pieni vene

Vincent Delecroix : Small Boat

122s. / 3h31min

W.F. Howes Ltd, 2025

Alkuteos: Naufrage, 2023

Ranskasta englanniksi kääntänyt Helen Stevenson

Äänikirjan lukijat Rachel Atkins & Ethan Reid

Marraskuisena yönä syksyllä 2021 Englannin ja Ranskan välistä kanaalia lähtee ylittämään useampi vene, toiveena Englanti, parempi elämä, pelastuminen. Yksi pieni kumivene alkaa kuitenkin jo alkumatkasta temppuilla, salakuljettajan antama moottori ei toimi liian suuren matkustajamäärän alla. Yksi miehistä onnistuu soittamaan apua, monia, monia kertoja. Päivittämään sijaintinsa Ranskan rannikkovartiostolle. Puheluiden takana kuuluu hätä, vesi nousee jo pohkeisiin asti. "Stay calm, help is coming", toistaa sama, tunteeton, vakaa ääni puhelimen toisesta päästä. Mutta ketään ei tule. Apu ei saavu. Kaikki paitsi kaksi 29 matkustajasta hukkuvat hiljaisen, loputtoman pimeän meren keskellä.

Ranskalaisen filosofin Vincent Delecroix'n syvän traaginen ja toisaalta terävän ajankohtainen romaani nousi tietoisuuteeni kansainvälisen Booker-palkinnon lyhytlistalta, ja kuunteluun samaan aikaan kun tuhannet ja tuhannet ihmiset Pohjois-Afrikassa ylittivät yhtaikaa Marokon ja Espanjan erillisalueen Ceutan välisen rajan, aitojen yli kiiveten, aidat uimalla kiertäen. Ainakin 67 heistä kuoli. Ja silti – HS uutisoi aiheesta tunkeutumisena, ihmisaaltona. Sama dehumanisointi jatkui kommenttien puolella – sadat kommentit syyttivät ihmisiä itseään, mitäs läksivät. Samalla kun äärioikeisto Suomen hallitusta myöten vaatii koko Schengen-alueen rajojen sulkemista, ihmiset internetissä toiseuttavat, epäinhimillistävt, syyttivät, osa jopa naureskellen osoitti jälleen vasemmistoa. Tätäkö te haluatte, avoimia rajoja? Ihmistulvaa?

Itse en tiedä enää mitä haluan, mitä kiristyneen ilmapiirin, ksenofobian ja puhtaan rasismin keskellä uskaltaa toivoa. Humaaniutta? Inhimillisyyttä? Kykyä olla puhumatta ihmisistä samoilla sanoilla kuin luonnonkatastrofeista puhutaan? Solidaarisuutta, maailmaa, jossa kenenkään hukkumiselle ei ilkuttu?

Tässä hetkessä ja ajassa siis kuuntelin Delecroix'n Small Boatin, joka perustuu tositapahtumiin marraskuulta 2021. Pienempään mittakaavaan, ja silti venelastilliseen ruumiita. Siihen, ettei apu tullut, koska apua ei todellisuudessa lupauksista huolimatta koskaan lähetetty.

“Can you not see the difference between an irresponsible pleasure tripper and a dinghy full of migrants? It was not the most wellmeaning question, but actually it was quite easy to answer because my profession requires us to make no distinction, so that’s what I said, and that I should be congratulated for not making one: you rescue everyone without distinction. Should I be more intent on saving some more than others?”

Small Boat kulkee kolmessa osassa: ensimmäisessä, ja ainoassa, josta nyt kirjoitan kaikkien mahdollisen tulevan lukukokemuksen varjelemiseksi, se kuulustelee Ranskan rannikkovartioston nimettömäksi jäänyttä työntekijää poliisiasemalla, auttamisesta ja auttamatta jättämisestä. Puhelinnauhoite hätäpuheluista on tullut jo aiemmin julkiseksi, sen taustahumu jää romaanin ulkopuolelle, mutta vaikuttaa kuulustellun mielen perukoilla. Osa on kirjoitettu minä-muodossa, rannikkovartioston työntekijän näkökulmasta. Mikä on ollut hänen vastuunsa? Hänen, joka teki vain työtään? Hänen, joka vastaa jok'ikisessä yötyövuorossa kymmeniin vastaaviin puheluihin? Hänen, jonka työn tekemistä jatkuvat, toistuvat puhelut häiritsevät? 

Hänen, jonka empatia on jätettävä naulakkoon työvuoron alettua, jotta töihin voi ylipäätään tulla. Hän tekee vain mitä hänet on palkattu tekemään. Ei hän ole määrittänyt Ranskan ja Englannin aluevesien rajoja. Ei hän ole usuttanut ketään merelle. Ei hän ole tämän maailman sääntöjä päättänyt. Hän on vain töissä täällä. Miksi 27 hukkunutta siirtolaista olisivat hänen vastuullaan? Vastuun, moraalin ja toisaalta lakipykälien sekä sääntöjen yhteyttä niin sanottuun oikeaan ja väärään pohtiva pienoisromaani saa voimansa juuri hänestä. Hänestä, joka edustaa hiljaisella päättäväisyydellään jotain huomattavasti suurempaa – laajempaa yhteiskuntaa. Koko Euroopan moraalista nykytilaa.

Delecroix tekeekin erityisen kiinnostavan (ja kiitettävän) valinnan antaessaan äänen nimenomaan tälle fiktiiviselle henkilöhahmolle, jota empatiaan ja solidaarisuuteen, ihmisten tasavertaisuuteen uskovan on erityisen vaikea ja jopa epämiellyttävä kuunnella. Äänikirjana teos tulee vielä lähemmäs, Rachel Atkinsin ääni rannikkovartioston työntekijänä kummittelee päässäni myös silloin kun en kuuntele teosta. Delecroix ei kuitenkaan valitse puolia, alleviivaa tai esitä yksilöpsykologisia syy-seuraussuhteita, vaan antaa lukijan(/kuuntelijan) tehdä omat moraaliset asemointinsa itse. Niin toki on muun muassa keskushenkilöä kuulustellut poliisikin tehnyt, mutta kun tuokin katse, asenne tulee kuultavaksi syytetyn tulkintojen, ajatusten ja puolustuksen läpi. Mikä todella edes voi olla yksilön vastuu? Vastuu työssä, jossa oma empatia ei mahdu samaan veneeseen pelastettavien kanssa, jotta ylipäätään kykenee toimimaan? Maailmassa, joka poliitikoista alkaen jatkuvalla syötöllä dehumanisoi, vertaa aaltoihin ja tulviin, etsii aina syyllistä syyllistä syyllistä? Yhtä yksittäistä, jota voi rangaista? 

“Empathy, I said to the police inspector, is an idiotic luxury indulged in by people who do nothing, and who are moved by the spectacle of suffering.”

Kun ihminen on joutunut pakenemaan vainoa, sotaa, kansanmurhaa, tulevaisuudetonta yhteiskuntaa, työttömyyttä ja epätoivoa, ensin mantereiden halki ja lopulta pienen pienessä veneessä, kahdeksanasteisen meren heilutellessa hiljaa uppoavaa kumivenettä, pahinta ei jälleen Martin Luther Kingiä mukaillen ole pahojen pahuus, vaan hyvien hiljaisuus. Se jos mikä luo meille maailman, jossa on normaalia syyttää paennutta, jossa on tavallista nähdä oma eurooppalaisuutensa ikään kuin itse ansaittuna etuutena, jota ei voi kenellekään muulle myöntää. Se jos mikä luo yhteiskunnan, jossa toista ei auteta, koska hän ei ole juuri minun puolellani merta.

Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

Christine Webb : Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

360s.

Kosmos 2025

Alkuteos The Arrogant Ape: The Myth of Human Exceptionalism

Suomennos Kaisa Kortekallio

Jokainen seuraeläimen kanssa vähintään elänyt voinee hyvillä mielin todeta, että eläimillä on tietoisuus. Eikä pelkästään itsestään, vaan myös kanssaeläjistään - toisista samanlajisista, toislajisista, meistä ihmisistäkin. Pieniä esimerkkejä: kun asuin vielä entisen kumppanini kanssa, jo edesmenneen koiramme kera, osasi lemmikkimme mennä noin 15 minuuttia ennen kumppanin töiden päättymistä ovelle odottamaan. Se hahmotti maailmaa hajuin; oletetaan, että koira aistii tosiaan tilassa hälvenevän tuoksun perusteella ajankulua, ja koska kumppanini työaika oli säännöllinen, tiesi koiramme siitä päätellä milloin paluuta on hyvä jo alkaa valmiiksi odttelemaan. Toisaalta olin viime keväänä siskoni luona, nukuin päiväunia hänen koiransa kainalossani siskoni pitäessä etäpalaveria heidän asuntonsa työhuoneessa. Yhtäkkiä heräsin kesken syvän unen: koira loikkasi päältäni, ja syöksyi työhuoneen ovelle. Se oli kuullut, kun siskoni napsautti langattoman hiiren pois päältä, mikä tarkoitti aina työhuoneesta poistumista. Koira oli jälleen ovella vastassa, ennen kuin sisareni oli edes noussut tuoliltaan. Kummassakin tapauksessa lopputulema on sama, päättelyketju vain perustui eri vihjeisiin. Silti molemmat koirat tiesivät a. odottaa tiettyä vihjettä ja b. alkaa toimia sen mukaan, eli ottaa kovasti odotetun ihmisensä vastaan. Behaviorismia, Pavlovin koiria, väittäisi joku. Mutta toislajisten tutkijat tietävät jo paremmin - kyse on tietoisuudesta, sekä itsestä että toisen. Läsnäolosta, vuorovaikutuksesta, jaetusta todellisuudesta.

Yhdysvaltalaisen kädellistutkija Christine Webbin viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Erityisin eläin - myytti ihmisen ylivertaisuudesta astuu juuri ylläkuvatun kaltaisiin tilanteisiin, ja näyttää kunnioitettavan laajan lähteistönsä avulla, miten kujalla eläin- ja luontokäsityksemme on viimeiset vuosisadat euroamerikkalaisessa tiedemaailmassa ollutkaan. On vieläkin, sillä yhä konservatiisivimmat tutkijat kiistävät eläinten monimutkaiset emootiot, hyönteisten tietoisuuden, kalojen kipukokemuksen sekä kasvien kyvyn viestiä ympäristöönsä vaikuttavista asioista toisilleen, noin muutaman listatakseni. Eläin- ja luonnontiedettä vaivaa yhä edelleen ihmiskeskeisyys, omaan ylemmyyteemme perustuva harha, joka estää meitä näkemästä luonnon ja toislajisten todellista moninaisuutta. Kun ylennämme itsemme muita alentamalla, kadotamme kirjaimellisesti näkyvistämme kokonaisen maailman.

"...saattaa heijastella syvempään juurtunutta taipumusta varata positiivisia luonteenpiireitä (kuten empatia) itsellemme, siinä missä negatiiviset taipumukset (kuten aggressio, pahantahtoisuus ja mustasukkaisuus) voidaan helpommin liittää eläimelliseen luontoon. Kuitenkin, kuten Stephen Jay Gould meitä muistuttaa: 'Miksi ilkeytemme olisi apinamenneisyytemme taakka ja lempeytemme ainutlaatuisesti inhimillistä? Miksi emme myös 'jalompien' taipumustemme kohdalla etisisi jatkumoa eläinten kanssa?'"

Webb näyttää lähes 300-sivuisella tietokirjallaan, miten olemme edenneet descartesilaisesta mekaaninen eläin -käsityksestä tikapuumaiseen arvojärjestelmään, jossa lajittelemme ja luokittelemme elämää "korkeamman" ja "alemman tasoiseksi elämäksi" lähinnä sen mukaan, miten (vähän) kyseistä elämänmuotoa todellisuudessa ymmärrämme. Webb osoittaa taiten myös miten tällainen omaan ylivertaisuuteemme perustuva eläinkäsitys on vinouttanut tiedettä jo vuosisatoja: miten olemme löytäneet luonnosta lähinnä kilpailua ja aggressiota lähinnä etsimällä todisteita kilpailusta ja aggressiosta, tai miten mittaamme eläinten kognitiota pienissä häkeissä, yksin kalterien takaa, ja vertaamme saamaamme tietoa äitinsä läheisyydessä tekevän pienen lapsen tuloksiin. Toisaalta pyrimme myös erottamaan itsemme muunlajisista kertomalla mitä kukakin eläimiltä puuttuvan, ikään kuin todisteena siitä, että olemme ehdottomasti parempia, kehittyneempiä ja viisaampia. Kuten Webb kuitenkin argumentoi, vertaamme toisiin vain niitä taitoja, joissa olemme valmiiksi hyviä, ja jätämme huomiotta ne, jotka eivät toimisi meidän eduksemme. Vai miksemme muka kilpaile kyyhkyjen kanssa suunnistustaidoissa? Tai yritä limasienen tapaan ratkaista mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman haastavia labyrinttejä? Tai yksinkertaisesti vain haista milloin kumppanimme on tulossa töistä kotiin?

Monen muun tutkijan ja tutkimuksen kanssa Webb haastaa paitsi ihmiskeskeisen käsityksemme siitä mitä on luonto ja miten sitä voi kohdella, myös tutkimuskenttää pitkään vaivanneen ajatuksen siitä, saako muunlajisia inhimillistää "liikaa". Mutta mikä on liikaa? Mitä me jätämme huomiotta, jos emme etsi samankaltaisuuksia? Millaiset sosiaaliset käytösmallit jäävät ilman tieteellistä painoarvoa, jos emme kirjaa niitä ylös? Tai kuten Webb itsekin sen esittää, miten ymmärrämme evoluution jo toimivan pääsääntöisesti yhteistyön ja symbioottisuuden kautta, mutta yritämme silti jatkuvasti etsiä ainoastaan todisteita muunlajisten erilaisuudesta ja erillisyydestä? Ehkä luonto ja sen ymmärrys onkin lähempänä kuin kuvittelitkaan. Ehkä se onkin me, meissä, siinä missä koirassani, pihan talitiaisessa tai suuressa, vuosikymmeniä vanhassa kuusessakin. Ehkä me todella olemme enemmän yhtä kuin erilaista, ja sen näkeminen on viimein portti myös toisenlaisen maan- ja ympäristön "käytön" ymmärtämiseen.

Undiscovered

Gabriela Wiener : Undiscovered

192s.

Pushkin Press, 2024

Alkuteos: Huaco retrato, 2021

Espanjasta englanniksi kääntänyt Julia Sanches

Kuinka rakentaa oma elämä ja identiteetti sen tiedon varaan, että oma isoisoisoisäsi on ollut yksi kotimaatasi antaumuksellisimmin tutkineita (lue: ryövänneitä) löytöretkeilijöitä, jättäen jälkeensä paitsi 1800-luvun rasismilla höystetyn klassikkoteoksen tutkimusmatkoiltaan myös nimeään kantaneen pojan, joka on aloittanut yhden kokonaisen hyljättyjen lasten sukukaaren? Espanjassa asuva, perulaistaustainen journalisti ja kirjailija Gabriela Wiener lähtee tutkimaan sekä sukunsa että kotimantereensa kolonialistista historiaa isänsä kuoltua autofiktiivisessä romaanissaan. Salasuhteita, ylisukupolvisia traumoja ja omasta sortajastaan periytyviä, ristiriitaisia tapoja ja traumoja purkava teos on voimakas henkilökohtainen tunnustus, kehollinen irtipyristely sekä kirja, joka pyrkii dekolonialisoimaan itseään sekä henkilökohtaisesta että kansakuntansa menneisyydestä.

Undiscovered kulkee useammassa tasossa, etäisessä esi-isässä, itävallanjuutalaiseksi Karl Wieneriksi syntyneessä, myöhemmin katolilaisuuteen kääntyneestä löytyretkeilijästä ja kirjailijasta Charles Wieneristä sekä hänen lapsenlapsenlapsenlapsestaan Gabrielassa, joka yrittää lähinnä selvitä 2000-luvun globalisoituneessa, ja silti ajalleen kipeällä tavalla rasistisessa maailmassa. Hautoja ryöstänyt Charles on saanut aikaan sukupolvien ketjun, jonka traumaa moni tuntuu elävän, Espanjassa elämäänsä rakentava Gabriela taas elää todeksi sitä espanjalaiskolonialismin perintöä, jossa häntä joko pelätään ulkonäkönsä vuoksi metrossa tai yritetään palkata kotiapulaiseksi muiden eteläamerikkalaissiirtolaisten tapaan.

Undiscovered nousi kaksi vuotta sitten Booker International -palkintoehdokkaiden lyhytlistalle, ja se onnistuu näyttämään henkilökohtaisen haavoittuvuuden kautta ne siirtomaahistorian aikaiset traumat, joita moni joutuu modernissa ja näennäisen vapaata liikkuvuutta tarjoavassa maailmassa kohtaamaan eläessään entisten "isäntämaiden", sortajiensa kanssa rinta rinnan. Wiener kuljettaa lukijansa Charles Wienerin aikaan, ihmiseläintarhoihin ja rotuopin synnyn vuosikymmenille, näyttää sen nykypäivään johtavan kaaren, missä irtaantuminen sosiaalidarwinismin nimissä rakennetuista arvoasetelmissa vaikuttaa edelleen jokaisen rodullistetun ihmisen arkeen ja identiteettiin.

Wienerin katse tekeekin kiinnostavalla tavalla näkyväksi sen, mikä on marginaaliin työnnetylle ihmiselle usein arkea: hän katsoo yllättävälläkin lempeydellä isoisoisoisäänsä, aikaansa kasvattia, joka juutalaisena itävaltalaisena antaisi kaikkensa ollakseen uudessa kotimaassaan Ranskassa jotain, mitä tahansa, mutta jotain. C. Wiener on ryövännyt hautoja, vienyt lapsen alkuperäiskansaan kuuluvalta äidiltään, ottanut muiden muinaisaarrelöytöjä nimiinsä ja järjestää suurnäyttelyä Perun ja Bolivian arkeologisista aarteista, mutta Gabriela katsoo häntä ymmärtäen, sekä yksilöpsykologisesti että aikansa lapsena. Ankaruus ja viha kohdistuu taas itseensä - vaikka G. Wienerillä on kaikki, hän jatkaa traumansa toistamista, itseensä suunnistuvaa rankaisua, rakkaimpiensa poistyöntämistä, jotta myös hän tuntisi jotain, mitä tahansa, mutta jotain. Ristiriita katseiden välillä on lukijalle paikoin vaativa, sillä se pakottaa näkemään sen kolonialisoidun ja rodullistetun ruumiin kivun ja tuskan, jonka valkoinen Eurooppa on toimillaan lukuisia vuosisatoja aiheuttanut. Ja jatkaa aiheuttamistaan, toiseuttamistaan, on hyväntahtoisimmillaankin usein kyvytön kohtaamaan omaa vastuutaan, saati näkemään aiheuttamaansa tuskaa vielä sukupolvien ketjujen jälkeenkin näennäisessä yhdenvertaisuudessaan.

Wienerin Undiscovered on kaikkiaan kiehtova, taitava ja affektiivinen romaani, joka ei suostu palvelemaan valkoisen lukijan mukavuutta. Jälleen kyseessä on kirja, jonka todella soisi suomennettavan - ja jonka samalla melkein tietää jääneen käännösoikeuksitta maassa, jossa oma kolonialistinen historiakin edelleen systemaattisesti kielletään. Se on harmi, sillä Wienerin jos kenen kirjoittamat kokemukset ovat universaaliuden ytimessä.

Lue koko maailma: Peru