Rakkauden työ

Gisela Bock & Barbara Duden : 

Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa

131s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Arbeit aus Liebe – Liebe als Arbeit: 

Zur Entstehung der Hausarbeit im Kapitalismus, 1976

suomennos Taneli Viitahuhta

Sosiaalisen median perhekuvasto jakautuu tällä hetkellä kahteen, melko vastakkaiseen ryhmään: vastaani tulee keloja ja kuvia, joissa perheet, yleensä äiti-ihmiset, julkaisevat lempeän musiikin taustavoimalla videoita sotkuisista kodeista täynnä kasoja, tiskejä ja lempeitä elämän jälkiä. Toisaalla on konservatiivistuneessa yhteiskunnassa valtaa ottava tradwife-ilmiö, eli kuvitteelliseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteisiin haikaileva naisjoukko, jotka jättäytyvät "työttömiksi" hoitaakseen kotia, kokkailua ja miehiään hyvin perinteisen ja siveellisen kotikulttuurikuvaston ryydittämänä. Vastakkain elävää kaksi toisistaan jatkuvasti etääntyvää suuntausta, liberaali ja lempeä, konservatiivinen ja kurinalainen.

Ja kun kaikki huomio kilpistyy näihin laitoihin, unohdamme, että taustalla jyllää jatkuvasti se kaikkein näkyvimpään paikkaan piilotettu todellisuus: median, yhteiskunnallisten instituuttien kuten neuvolan, koulun ja terveydenhuollon, Marttojen ja eritoten kapitalismin ylläpitämä yhteiskunnan kuva, jossa kodit ovat moitteettoman siistejä, mutta naiset vapautettuja, työ- ja perhe-elämän saumattomasti yhteensovittavia nykyajan sankareita, jotka hoitavat paitsi palkkatyön, myös sen rakkauden työn aina pyykki- ja ruokahuollosta lasten kasvatukseen – ilmaiseksi, toisen työpäivänsä päälle. Luonnollisesti, hehän tekevät sitä lähes pyhästä laupeudestaan, luontaisen hoiva- ja siivousviettinsä siivittämänä, historiallisesti omalla paikallaan.

"Naiset eivät ole ainoastaan 'perheen sydän', vaan myös pääoman sydän. Pääoma seisoo tai kaatuu sen perusteella, voiko se käyttää ilmaiseksi heidän rakkauttaan, 'luontoaan' ja työtään."

Vuoden 1976 Länsi-Berliinin naisille suunnattuun kesäkouluun kirjoitettu Gisela Bockin ja Barbara Dudenin, nyt keväällä 2026 suomennettu Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa osoittaa kuitenkin kaikessa näppärässä tiiviydessään toisin. Se, mitä pidämme luonnollisena ja historiattomana, on itseasiassa ihan korkeintaan neljä sukupolvea vanha keksintö: yksi monista kapitalismin itselleen aitaamista alueita, jossa kovalla kampanjalla naistyypillisistä kotipuhteista saatiin poistettua työn todellinen merkitys, ja kodinhoito alistettiin osaksi mahdollisimman tuottavaa ja työntekijäreserviä uudistavaa kapitalistista järjestelmää.

Bock sekä Duden taustoittavat huolella näkyviin piilottamisen taustahistorian. Kodinhoito ei suinkaan ole ollut palkaton työn muoto saati naissukupuolen hoivaviettiin perustuva, luonnollinen itsestäänselvyys, vaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon tuottama todellisuus, joka rakentui paljon monitahoisemman työnjaon päälle. Lyhyesti ja sitä kautta myös hieman kärjistetysti tiivistäen voisikin sanoa, että siinä missä työt jakautuivat vielä feodaaliyhteiskunnissa tasaisesti niin, että kodin sisällä ja sen ulkopuolella tehtyjä töitä pidettiin yhtä merkityksellisinä ja toisaalta myös toisen työllä korvaamattomina, nykyisen kaltainen käsitys kodinhoidosta on ollut seurausta muun muassa 1920-luvun työntekijöiden loppuunkäyttämisen muuttumisesta vaikeammaksi. Kun tehdastyöläiset alkoivat vaatia parempia työoloja ja samaan aikaan sekä Yhdysvallat että Eurooppa alkoivat suojella paremmin rajojaan, eikä maahanmuuttotaustaisia ihmisiä hikipajoillekaan löytynyt enää loputtomia määriä tuli työntekijästä tuli työnantajalle "arvokkaampi". Ja jotta arvokas (mies-)työntekijä pysyi työkuntoisena, täytyi jonkun huoltaa ja hoivata häntä kotona. Koska kukaan ei kuitenkaan halunnut maksaa tästä mitään, piiloutui tällainen huolenpito normatiivisuuden sisään – ajan eetokseksi syntyi naiskäsitys, joka haluaa luonnostaan hoivata, hoitaa ja pitää kodin kunnossa. Tai kuten Rakkauden työssä se sanoitetaan: "kotitöiden, 'kauniiden tekojen', tuli kummuta suoraan naisen luonteesta, 'luonnosta', jota selvästi leimaa vietistä luopuminen ja alistuminen." Näin kuri ja kontrolli palasi töihin, ja valui sitä kautta myös koteihin ja sen tapoihin.

"Laskevat työsuoritteet ja kamppailujen kiihtyminen sekä naisten kieltäytyminen synnytyskoneina toimimisesta – mikä näkyi muun muassa syntyvyyden laskuna – vaativat uusien keinojen keksimistä työkyvyn ja työhalukkuuden takaamiseksi. Tämä tarkoitti ensisijaisesti työvoiman määrän lisäksi myös laadun edistämistä. Tehokkaasta ja suorituskykyyn tähtäävästä lastenkasvatuksesta tuli nyt laajasti ja tieteellisesti keskusteltu aihe."

Koska vuosisadan vaihdetta leimasi myös taylorismi, eli tehokkuuden ylistys, kaiken voi hoitaa tieteeseen vetoamalla vain yhdellä tavalla mahdollisimman oikein. Siinä missä (kustannus-)tehokkuus valtasi tuotantolaitokset, sai se tilaa myös kotona – tieteeseen vedoten meille syntyi paitsi yksi ja oikea tapa tehdä liukuhihnatyötä mutta myös viikata lakanat, tiskata astiat ja kasvattaa lapset. Se, minkä nykyään ajattelemme olevan siis ylhäältä annettuna Oikein, on historian saatossa tuotettu totuus. Ja tämä koskee yhtälailla Oikeanlaista oppilasta koulussa (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon) kuin Naista kotona (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon). (Tällainen Oikein Toimiva Nainen vakiintui samalla myös Hyväksi Naiseksi, jonka voi esimerkiksi edelleen tavata influensserien sotkuisten koti-kelojen kommenttiboksissa kertomassa, että Hän kyllä siivosi, ruokki ja kasvatti ainakin viisi lasta, eikä koti Koskaan näyttänyt tuolta miltä videossa se jollakulla toisella näyttää.)

Ja tätä Rakkauden työ problemisoi erityisen ansiokkaasti. Pienessä ja tiiviissä tilassa se näyttää, miten annettuna otettu onkin oikeastaan verraten lyhyessä ajassa rakennettua, ja miten vastaanpanemattoman perhe-elämätotuuden jo teollisuuskapitalismi onnistui alkuvuosinaan juurruttamaan omaan narratiiviinsa Hyvistä Ihmisistä. Sen seuraukset näkyvät ilmiselvästi edelleen, ja sitä tarinaa ylläpitää aikalailla jokainen sukupuoli; äidin nyt vain on luontevampaa jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi katkaisemaan työuransa ja isän nyt vain on miehelle sopivampaa tuoda raha ja leipä valmiiseen pöytään, jotta hän jaksaa vaativaa ja raskasta työtään. Ei tarvitse olla edes tradwife, kun huomaa töittensä jälkeen hoitavansa paitsi lasten haut päiväkodista, lääkäriajan varaamiset, iltaruokinnat, jälkien siivoamiset ja vessan puunaamisen miehen levätessä rankan ansiotyöpäivänsä päätteeksi. Koti- ja metatöiden jakautumisesta ehkä jo puhutaan, mutta sekin puhe saavuttaa lähinnä tiedostavan keskiluokan, käyttöönotoista nyt puhumattakaan.

"Vasta kun työvoiman tuotannosta ja uudistamisesta saadaan palkkaa kuten mistä tahansa muusta työstä, se muuttuu yhteiskunnallisesti näkyväksi ja arvostetuksi; vasta silloin otetaan käyttöön sellaisia teknologioita, jotka todella vähentävät työtä ja vasta silloin naiset saavuttavat materiaalisen riippumattomuuden ja kyvyn kyseenalaistaa tämä työ ja sen organisointi, joita tähän asti on pidetty heidän luonnollisena itseilmauksena. Vasta kun samaksi olettaminen työn ja rakkauden sekä työn ja luonnon välillä murtuu, vasta kun työtä kutsutaan työksi, voimme me naiset tarttua siihen ja löytää sen uudelleen tai määrittää itse, mitä luonto ja rakkaus ovat: seksuaalisuutta, jota ei ole alistettu tuottavuuden pakolle."

Bockin ja Dudenin perusteesi "palkkaa kotitöistä" on vahva, perusteltu ja yksi aikansa tärkeimpiä poliittis-feministisiä taisteluita. Kuten Duden vuonna 2008 kirjoitetuissa jälkisanoissa kuitenkin ilmaisee, koko keskustelu on kadonnut sittemmin sekä politiikasta että feminismistä, eikä nyt melkein 20 vuotta jälkisanojen jälkeenkään hyvältä näytä.  Näin neljäkymmentä vuotta alkuperäisen tekstin kirjoittamisen jälkeen voisi hyvinkin esittää, kotitöiden tekeminen on palaamassa takaisin vahvaan luokkayhteiskuntaan: ulkoistajiin ja palkollisiin. Maksamme (ali-)palkkaa jälleen maahanmuuttotaustaisille siivoojille, kodinhoitajille ja ruokakuskeille, koska globalisaation ja rasistisin perustein jakautuneiden työmarkkinoiden ansiosta työvoima on jälleen ehtymätöntä. Ja jälleen se ehtymättömyys herättää rasismia ja rajojensuojeluhalua, kuten 100 vuotta sittenkin – eikä varmaan olekaan siihen nähden sattumaa, että koska se rajaa myös halpatyövoiman saantia, palaa yhteiskuntaan erilaiset miesasiamiehet ja heidän parinaan tradwifet, jotka jälleen siirtävät huomion palkattomasta kotityöstä naisellisen laupeuden työhön, sen luonnollisuuden normatisoimiseen sekä ylipäätään vanhoilliseen käsitykseen naisen paikasta. Siksi ihmisen tuleekin olla tarkkana: oppia historiasta eikä toistaa sitä. Se vain on yhteiskunnallisella tasolla tällaisen banaanikärpäsen muistin varassa elävällä sosiaalisella lajilla helpommin sanottu kuin tehty.

Offenses

CONSTANCE DEBRÉ : OFFENSES

92s.

Tuskar Rock 2026

Englanninnos Jeffrey Zuckerman

Valta-analyytikko, ranskalainen Michel Foucault kuvaa klassisessa valta-analyysissään yhteiskunnan perustuvan erilaisille pakkoinstituutioita, jotka kurivallan avulla pyrkivät muokkaamaan ruumiita (ja kansalaisiaan) kuuliaisiksi normaaleiksi, johon jokaisen tulee omatoimisesti jatkuvasti pyrkiä. Foucault'laisesti voidaan sanoa, että tällaisia kurilaitoksia ovat muun muassa armeija, koulu ja sairaala – jokainen niistä määrittelee oman normaalinsa, ja sen kautta epänormaalinsa. Normaalista tulee ihanne, jotain, johon pyrkimiseksi käytämme erilaisia hallinnan keinoja, joiden ihanne jo sinänsä saa meidät haluamaan normaaliuden keskiöön. Hieman toisin toimiva, mutta silti kurivallan äärimmäisen muodon ottaa yhteiskunnassamme vankila. Sen sisällä oleva on automaattinen epänormaali, pelote, vääränlainen. Ihmisen tulee kuuliaisesti siis tehdä elämässään kaikkensa, ettei joudu vankilaan.

Eikä suurin osa joudukaan. Sinä esimerkiksi todennäköisesti et. Miksikö? Koska voimme tilastollisuuksiin ja todennäköisyyksiin vedoten odottaa, että koska olet kirjablogissa lukemassa postausta, joka käsittelee vielä kääntämätöntä ranskalaista korkeakirjallisuutta, edustat sitä ihmisryhmää, jota varten vankilat "eivät ole". Vaikka ihmistä hallitseva illuusio lepää ajatuksessa, että kuka tahansa voi päätyä vankilaan, jos vain tekee huonoja valintoja (tai välttyä siltä tekemällä hyviä valintoja), ei pakko- ja kurivalta kohtele ihmisiä kuitenkaan samalla tapaa, heidän eroistaan välittämättä. Vankilat ovat pelote kuulaiselle keskiluokkaiselle, mutta arkea ihmisille, joiden kohdalle osuu kasautuvia riskitekijöitä – maahanmuuttotaustaisuutta, rikkinäisiä perheitä, päihteiden käyttöä, köyhyyttä, koulupudokkuutta ja rikostaustaa. Vaikka olisikin niin mukavaa ja lohdullista ajatella, että hyvälle ihmiselle tapahtuu hyviä asioita ja huonoille huonoja, todellisuudessa on täysin sattumanvaraista millaiseen perheeseen synnyt, millaiset elämänkokemukset kuljettavat sinua, ja miten olet nyt juuri siinä, lukemassa tätä kirjapostausta, todennäköisemmin kotonasi, töissäsi tai bussissa puhelimen äärellä, et vankilassa yhteisen koneen näytöltä. Ja juuri tähän pureutuu ranskalaisen hittikirjailia Constance Debrén tänä vuonna ilmestynyt Offenses. Rikollisen kategoriaan, johon yksi ajatuu toista huomattavasti todennäköisemmin. 

"PTSD is why he doesn't remember. That what the brain scientists say, that it's just as bad for victims as for the perps, that the pers are just as able to be shocked, violence is traumatizing for them, their own violence. Not everyone likes that, not everyone likes that the perpetrators can be just like victims, what the world wants is a wholly separate race of the guilty, It would be visible in their bodies and their souls, someone guilty wouldn't feel anything. What the world wants is guilty people who aren't like them at all, who make it clear to them that they aren't guilty, that's what the guilty are for. He does remember the stab to the throat, the one that made all the blood, the one that made it never-ending, that made him get it all over himself."

Offenses on Debrén neljäs teos, ensimmäinen itsenäinen omaelämäkerrallisen Playboy-trilogian jälkeen. Offenses ei selitä eikä kontekstoi, mutta aiemman tuotannon luettuani tiedän: nykyään kirjailijana elävä, vanhanrahan suvun etuoikeudet ja elämäntavat hylännyt Debré oli itse ennen puolustusasianajaja, joka hoiti nimenomaan kaikkein raa'impia ja selvästi syyllisimpien tekijöiden juttuja. Trilogian ensimmäinen ja kolmas osa sivuavat tätä, Debrén halua ja ymmärrystä oikeussysteemistä, joka on tarkoitettu köyhille, joka ei kosketa rikkaita, josta voi paitsi ostaa itsensä ulos, voi myös välttää syntymällä yksinkertaisesti parempaan perheeseen. Puolustaminen oli jonkinlainen eronteko omaan taustaan ja sen luomiin sääntöihin, joilla kuritettiin lähinnä alempana olevia, mutta oli myös työ, jonka Debré jätti taakseen, samalla kun taakse jäi heteronormatiivinen avioliitto, lapsi ja muutoin sovinnainen elämä.

Offenses käsittelee yhtä oikeustapausta, vanhan naisen murhaa, nuorta, koulut keskenjättänyttä tekijää, naapurin poikaa, joka autteli murhaamaansa rouvaa aina silloin tällöin. Kirja on kirjoitettu ikään kuin puolustuspuheenvuoro oikeussaliin: se käyttää puheen rytmejä, taukoja ja tauottomuuksia tavalla, joihin kestää hetki tottua, mutta jotka todella saavat sen vahvan ja voimakkaan oman äänen kuulumaan pian lukijansakin mielessä. Tekoa ja teosta lähdetään kuljettamaan kuin lukija olisi osa oikeudenkäyntiprosessia, kuin hänellä olisi tiedossaan jo sama kuin muilla oikeussalissa, vähitellen lisäten ja avaten, todisteita läpi käyden, todistajia kuullen, nuoren tekijän elämän polkuun syventyen. Debré käyttää puolustuspuheenvuoron rakennetta taiten hyväkseen, vetoaa lukijaan ja tämän oikeustajuun samalla tavalla kuin hyvä puolustus vetoaa valamiehistöön ja tuomariin oikeussalissa. Ratkaisu on hieno ja kiehtova, pyörittävä, korkealaatuinen.

Vaikka Debré ei Foucault'ia mainitsekaan, en kykene itse irroittamaan teosta kyseisestä analyytikosta, enkä toisaalta myöskään koulusta – siellä luoduista väkivaltaisen ja vääränlaisen kategorioista. Yritämme uskotella itsemmelle, että koulut, sairaalat, armeijat ja vankilat suojelevat meitä, pitävät meitä turvassa, mahdollistavat hyvän elämän. Mutta kun systeemi on vino, ja vinoutuneesti etuoikeutettujen oikeuksia toisten kustannuksella turvaava, joillekin nämä samat instituutiot ovat juuri niitä, jotka työntävät hiljalleen syrjään, pakottavat valintoihin ja tekoihin, jotka toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle eivät tulisi mieleenkään. Kuten Debré muistuttaa, yksikään tuomari ei tiedä, miltä tuntuu elää rikkonaisessa perheessä, josta vain kaksi lasta on saanut elämässään mahdollisuuden onnistuneen huostaanoton kautta. Debré muistuttaa, että yksikään oikeusjuttua nojatuolistaan seuraava ei tiedä, miltä tuntuu kun oma äiti syyttää 12-vuotiasta poikaansa pikkusisarensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska ei halua ristiriitoja tyttären isän kanssa. Debré muistuttaa, ettei yksikään lukija tiedä, miltä tuntuu kun veli varastaa tekijällä säilytyksessä olevat huumeet, ja yhtäkkiä oletkin tuhansia euroja velkaa diilerille – ja tuhannet eurot ovat samanlainen summa kuin keskiverrolle kansalaiselle olisi miljoonat. 

Ja silti me tuomitsemme. Teoista, tekoihin, vankilaan. Ajattelemme oikeusjärjestelmän olevan turva, ja laitoksiin joutuvan vain ne, jotka valitsivat toisin. Mutta tässä ajassa valinnat on tehty puolestamme. Ja Debrén pienoisromaani näyttää sen viiltävän tarkasti.

Täydellistä

VINCENZO LATRONICO : TÄYDELLISTÄ

160s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Le perfezioni / 2022

Suomennos Leena Rantanen

Pyydetty arvostelukappale

Anna ja Tom voisivat olla kotoisin mistä tahansa. He voisivat asua missä tahansa. He voisivat olla ketä tahansa. Italialaisen Vincenzo Latronicon Täydellistä-romaanissa he ovat kuitenkin kaksi ekspattia, Italiasta Berliiniin muuttaneita nuoria aikuisia, milleniaaleja, jotka ovat ensimmäinen maantieteellisesti täysin vapaa sukupolvi, sukupolvi, joka voi olla mistä tahansa, missä tahansa, keitä tahansa.

Tänä viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestareillakin vieraileva Latronico nousi omalle lukulistalleni jo vuosi sitten, kun hänen Täydellistä-teoksensa pääsi Booker Internationalin lyhytlistalle. Tiivis, tässä ajasta ja tästä ajassa lempeän satiirisesti elävien nuorten parien elämää valottava teos on kunnianosoitus Georges Perecin Tavarat-romaanille. En ole itse esikuvaa lukenut, mutta Carlos Leivosen kritiikissä Kiiltomadon sivuilla teoksen olevan "olevan eräänlainen faabeli, moraalikertomus, joka pyrkii sanomaan jotain kulutuksesta ja materialismista." Tähän on Täydellisenkin kanssa helppo yhtyä – tämä pieni kirjanen on sivujaan laajempi tutkielma nyky-yhteiskunnan ontosta ainutlaatuisuuden tavoittelusta tavalla, joka jokaisessa suuressa kaupungissa muuttaa omaleimaisuuden ja uniikkiuden globaaleiksi trendeiksi ja diginomadien identiteettityöksi. On sama, missä kauracappucinonsa nauttii, sillä sekä kahvilat että niitä mainostavat vaikuttajat ovat tismalleen samanlaisia, oli kyseessä sitten kahvila Berliinissä, Lissabonissa, Balilla tai Yhdysvailtain itärannikolla.

 

Vaikka kirjan satiirin ja tietynlaisen ironisen tavan kuvata milleniaalien elämän tyhjää kiertokulkua, ikuista kokemusten ja merkityksellisyyden metsästämistä tavoilla, jotka monille etenkin maidensa pääkaupungeissa ovat erityisen tuttuja, sisältää se paljon sellaisia inhimillisiäkin piirteitä, jotka muistuttavat, että tätä elämäntapaa, sen performatiivisuutta ja ikuista skenepiirien pyöritystä voi parhaiten kritisoida lähinnä sisältä päin. Tai ehkä juuri ja juuri sisä- ja ulkoreunan liepeiltä, mutta paikoista, jossa itsekin on elänyt peikonlehtien, ketamiinin ja juuri oikeanlaisen teknon viihdyttäessä iltaa.

Ulkopuolisuus kuvaa aikaa siinä missä identiteettityökin – ja siinä mielessäni kulkee yhtaikaa viime kuussa luettu Ayşegül Savaşin The Antropologists; herkkä ja Täydellistä  syvempi tutkielma yhteiskunnasta, jossa kotipaikkansa voi valita (siis jos on valkoinen ja etuoikeutettu). Kummankin romaanin päähenkilöinä on nuorehko paikkaansa etsivä pariskunta, mutta siinä missä Savaş keskittyy ulkopuolisuuteen totisemmin, Latronicolle sekin on osa aikamme keinotekoista minä-työskentelyä, mahdollisuutta yrittää olla jatkuvasti kaiken keskiössä.  Berliini sekä Latronicon romaanin että Euroopan keskuksena on miljöönä yhtaikaa täydellinen ja täysin saman tekevä – koko maailma on yhtä berliiniä, jotkin paikat sen kanssa suurin piirtein samaan tahtiin, jotkin taas joitain vuosia jäljessä. Ihminen kulkee, jäljittelee, luulee löytävänsä jotain omaa, mutta kun identiteetti rakentuu kuluttamisen sekä alemmasta yhteiskuntaluokasta erottautumisen varaan, on tosiaan aivan sama onko berliinissä vai Berliinissä.

Tylsyys ja mitäänsanomattomuus on koko milleniaalielämän ja Täydellisen polttoaine, mikä onkin nykyajankuvan suurin paradoksi. Mitä enemmän haluamme, kulutamme ja hankimme, sen väljähtäneemmältä kaikki tuntuu. Koskaan ei ole hyvä, sillä aina jossain on jotain enemmän, jotain kauniimpaa, kiiltävämpää, trendien edellä käyvää. Latronicon Täydellistä onkin melankolisessa aika-avaruudessa tarpovan milleniaalin pysäytyskuva, juuri se instagram-julkaisu, jonka jokainen haluaa ottaa, jonka jälkeen itsekin voi hetken taas uskoa elävänsä täydellistä elämää. Kuva voisi olla mistä tahansa, missä tahansa, kenen ottama tahansa. Riittää että se luo täydellisen illuusion täydellisestä elämästä.

Hurmos

EVELIN KASK : HURMOS

384s.

Otava 2026

Saatu arvostelukappaleena

Poesia – Itä-Euroopan alangoille valmistumassa oleva koko Euroopan uusi keskus, kaupunkien kaupunki, jonne tulevaisuudessa jonotetaan jo keskilattiasiistijän paikkoillekin. Poesia lupaa pidempää elämää, käyhän aika alangoilla juuri sen verran hitaammin, että suhteellisuusteoriaan nojaten voidaan luvata jokaisen paikalle muuttaneen saavan elää muualla asuvia kauemmin. Kirjan henkilöhahmoista hieman neuroottinen ja ulkoisiin asioihin vahvasti kiinnittynyt rakennusyhtiö TTC:n johtaja Herald Taiger vastaa Poesian suomalaissektorien rakennustöistä, vuosikymmeniä politiikassa marinoitunut meppi Virtanen (tai tutummin Foxman_66) on ahkera hankkeen puolestapuhuja Euroopan parlamentissa. Rautakaupasta lähes viiden vuoden harjoitteluajan päätteeksi yllätyspotkut saanut kolmekymppinen Sofia katsoo rakennushanketta vain kaukaa, mutta lähimpää sen näkee torakka, joka kulkee pitkin työmaaparakkien, muinaisena, pienenä, sitkeänä. Se on lajina nähnyt kaiken, dinosaurukset, jättiläisnisäkkäiden tuhon, nyt viimeisimpänä ihmisen ahneuden, vallanhimon sekä ikuisen kasvun aiheuttamat seuraukset.

"Kuinka suuri osa yleisöstä tuntee suhteellisuusteoriaa?" P. Ennis kysyi ja kääntyi yleisöön päin.

Kolmasosa käsistä nousi.

"Tai kysyn sittenkin näin: kuinka moni yleisöstä ymmärtää suhteellisuusteoriaa?"

Puolet käsistä nousi.

"Jaa..." P. Ennis näytti menevän hetkeksi hämilleen epäloogisesta ääntenjakaumasta.

"Hienoa! Silloin te tiedätte, että aika on suhteellista. Massa hidastaa aikaa. Mitä lähempänä maapallon massaa olemme, sitä hitaammin kello käy. Ja mitä tämä tarkoittaa käytännössä, te kysytte. Koska aika kulkee Poesiassa hitaammin, myös ihmiset vanhenevat hitaammin. Haa! Juuri niin. Kuulitte oikein. Ei ole sattumaa, että Poesia nousee juuri tähän kohtaan Eurooppaa. Juuri tässä kohtaa Eurooppaa, ei missään muualla, aika kulkee aivan erityisellä tavalla hitaammin. Miltäs kuulostaa, että vanhenemista on mahdollista lykätä ja näin ollen nauttia elämästä pidempään? Eikä mistä tahansa elämästä, onnellisesta elämästä, sillä Poesia tarjoaa tähän kaikki puitteet."

Evelin Kaskin esikoisromaani Hurmos on ilkikurinen satiiri nykyajasta, vallasta ja ihmisyydestä yhä kiihtyvämmän kilpailun ja yksilökeskeisyyden keskellä. Se näyttää kolmesta eri kulmasta ajankuvaamme, missä yhtäältä kellään ei ole valtaa ja samalla valta on vain yhä harvemmalla yksittäisellä henkilöllä. Kask sukeltaa niin ei köyhien vaan pienituloisten arkeen, pilvenpiirtäjiin ja Euroopan päätösvallan keskiöön, ja valottaa ihanan absurdilla tavalla juuri niitä todellisia kieroutumia, jotka elämiimme jatkuvasti nyky-yhteiskunnassa vaikuttavat. Kaskin vahvuus onkin ehdottomasti todellisuuden ja kuvitellun rajapinnoilla leikkiminen, hieman liian pitkälle vieminen olosuhteissa, jotka hieman toisin päätettynä voisivat olla tässäkin hetkessä täysin mahdolliset.

Hurmos onkin eräänlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on Suomi, jonka pääministeri on Riikka Purra, jonka ilmasto- ja maatalousministeriöt kätevästi yhdistetään. Se on pöhisevä ja kilpailukykyinen start up -kiituri, joka onnistuu markkinoimaan kansalaisilleen Poesia-unelman keskellä sodan juuri päättänyttä Ukrainaa, jonne pelisuunnittelija Vesterbacka on viimein saanut aukaistua Helsingin tunnellilla muuhun Eurooppaan yhdistävän luotijunaratansa. Poesian työmailla kyllä hieman kompastellaan, kohtalokkaastikin, mutta mikään ei estä rikkaita siirtymästä omaan tekoälyllä ja puhetunnistimilla ohjailtuun paratiisiinsa, jossa verhot sulkeutuvat taputtamalla ja alustatalouden ruokakuskit kiidättävät aamiaisetkin pöytään vain Sirpa-sovellukselle annetun pyynnön avulla. Hurmos on kaikkea, mitä markkinatalouteen kiihkeästi uskova haluaa todeksi, se on todellisuus, jonka läpi näkevä haluaisi romuttaa palasiksi. 

Rakenteeltaan ja kieleltään Kaskin esikoinen on jopa hurmoksellisen hienoa maailmankirjallisuutta. Sen varmuus, tarkkarajaisuus ja eheä kokonaisuus vaikuttaa pidemmän uran tehneen kirjailijan pääteokselta, kauan odotetulta satiirilta, jota kaikki enemmän tai vähemmän performatiivisesti lukevat pitkin Kallion kulttuurikoloja. Kotimaisista teoksista tarkkanäköisyydellään se muistuttaa hieman Iida Sofia Hirvosen romaaneja, kääntäen tosin melankolisen synkkyyden mustaksi huumoriksi, kun taas tietynlaisen absurdiutensa ansiosta se tuo mieleen myös mainetta kylväneen Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Ihmettelenkin, jos Hurmos ei pääse tänä vuonna Hesarin esikoisten kärkeen, saati saavuta samanlaista käännösintoa Esterin kanssa, sen verran laadukas vientituote tämäkin todella on.

Hurmosta on myös älyttömän nautinnollista lukea – se imee mukanaan jo ensi sivuilta, kasvaa nopeasti täyteen kokoonsa ja palkitsee myös hallitulla lopullaan, joka ei anna lukijalleen katarsiksen tunnetta samaan tapaan kuin nyky-yhteiskuntakaan ei anna siitä kaikkein eniten hyötyvällekään. Ihminen jää haluamaan aina lisää, lukija jää haluamaan aina lisää, mutta täällä me vain haluamme haluamme haluamme kunnes katoamme omaan mahdottomuuteemme. Ja jäljelle jää vain kaikki mahtipontiset hankkeemme, rakennuksemme ja hiiltyneet jääntemme, samalla kun ikiaikaiset torakat jatkavat vaatimatonta, mutta päättymätöntä elämäänsä.

Tytön tarina

 ANNIE ERNAUX : TYTÖN TARINA

127s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Mémoire de fille, 2016

Suomennos Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

"On ihmisiä, jotka hukkuvat toisen todellisuuteen, heidän tapaansa puhua, ristiä jalat, sytyttää savuke. He uppoavat toisten läsnäoloon. Jonain päivänä tai pikemminkin yönä jonkun yksittäisen Toisen halu ja tahto vievät heidät mennessään. Se, mitä he luulivat olevansa, katoaa. He liukenevat ja katselevat, miten heidän kuvajaisensa toimii, tottelee ja tempautuu asioiden vieraaseen virtaan. He roikkuvat aina Toisen tahdon kintereillä. Aina se ehtii ensin. He eivät saa siitä kiinni koskaan."

Nobelisti Annie Ernaux'n tuorein suomennos, Tytön tarina, kurottaa sinne, mistä häpeä on pitänyt kirjailijan aiemmin poissa – kesään 1958, kesäleirille, jonne nuori Annie D. lähtee ohjaajaksi, jossa hänen seksuaalisuutensa herätetään kovakouraisesti ja viskataan yhtä helposti syrjään. 2000-luvun Annie E. huomaa jo vuosikymmenen, useammankin, jopa viisi vuosikymmentä, kiertäneensä kehää tuon kesän ja sen tapahtumien ympärillä, ensin sitä vältellen ja viimein tietoisesti sitä kohti kulkien.

Ernaux'n vähäeleinen, raporttimainen kirjoitustyyli yhdistyy aivan uudenlaiseen tunteeseen, kun hän kulkee kohti juuri 18 vuotta täyttänyttä itseään. Kun hän kulkee kohti häpeää, jota hän on paitsi nuoruudenkesässään vältellyt myös toisaalta myöhemmässä tuotannossaan aktiivisesti purkanut. Nuoren, 18-vuotiaan häpeä on kuitenkin erilaista, se on pakkomielteisempää, toisinselittävää, kohteeseensa kiinni jäävää. Ernaux kuvaakin jälleen suurella taidolla sitä hetkellisen huomion ja siitä seuranneen hylkäämisen aiheuttamaa addiktoivaa vaikutusta, jonka keskellä tytöt ovat joutuneet vuosikymmeniä kasvamaan. Kun miehen huomio, huomion kohteena oleminen, on suurinta, mitä yksittäinen maalta tullut kauppiaan tyttö voi saavuttaa, vie sen huumaavuus mennessään ja häväistys sen eteen tehdyistä asioista asettuu ainoastaan omaan kehoon, omaan vääränlaisuuteen kyseenalaistamatta lainkaan niitä rakenteita ja tapoja, jotka tytöt alistavat paitsi miehen myös yhteiskunnan siveän tahdon alle.

Vaikka Ernaux on käsitellyt tähän asti suomennetussa tuotannossaan niin salasuhteita, vanhempiaan kuin laitonta aborttiaan 1960-luvulta, on Tytön tarina ehdottomasti henkilökohtaisin, tunteellisin ja toisaalta myös voimakkain muistelma, mitä kirjailijalta olen saanut lukea. Ernaux kuvaa taiten sitä inhimillistä todellisuutta, jossa toisen tahdosta ja todellisuudesta itseään etsivä hukkuu aina, jos ei kirjaimellisesti niin vähintään omassa itsessään. Hän näyttää, mitä nuorelle Annielle käy, kun oma itseys ja toisaalta tyttöys ei riitä, kun nähdyksi tuleminen otetaan mieluummin vaikka negatiivisen kautta kuin kokonaan syrjään jätettynä. 

Häpeä lievittyy myötätunnolla, ja loppua kohden nykyajan Annie E. alkaa viimein katsoa sitä itseään vimmaisesti vääristä paikoista etsivää 1950-luvun lopun Annie D:ta hellemmin, osana aikaansa ja yhteisöään. Vaikka nuoren Annien varhaisaikuisuudesta on yli puolivuosisataa, on hänen kiihkeässä halussaan tulla nähdyksi, edes yhden pojan silmissä niin samastuttavaa ja tunnistettavaa myös oman, 2000-luvun alun kokemusteni kautta, että uskallan väittää Ernaux'n kokemuksia varsin universaaleiksi. Tytön tarina on meidän kaikkien tarina yhteiskunnassa, jossa ihmisen itseisarvo katoaa välinearvon tieltä, ja juuri se tekee siitä niin inhimillisen ja kauniin.