SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: BRICKMAKERS & SWEET UNDOINGS

SELVA ALMADA : BRICMAKERS

197s.

Charco Press 2021

Alkuteos: Ladrilleros, 2013

Espanjansta englanniksi kääntänyt Annie McDermott

Mykkä maskuliinisuus tappaa. 

 Pájaro Tamai ja Marciano Miranda asuvat samalla kadulla. Heidän molempien isät ovat tiilentekijöitä pikkukaupungin työläislähiössä, voisi joku sanoa. Isät eivät muista itskeään, mistä kaikki on lähtenyt, mutta he eivät ole koskaan tulleet toimeen. He varastavat toisiltaan, kiusaavat toisiaan, tappelevat ja uhkailevat kaulan viiltämisellä. Mutta nyt hengistään taistelevat kummankin miehen vanhimmat pojat, puukon iskut kehoissaan. 

Pohjois-Argentiinaan sijouttuva romaani Brickmakers on latinalaisenamerikan vaikutusvaltaisimmiksi kutsutun feministi Almadan löyhän mies-trilogian keskimmäiseksi osaksi, kun alan lukea sitä, mutta minulle se on kirjailijan ensimmäinen teos. Romaanin luvut ova lyhyitä, kieli toteavaa. Silti alle kahdessa sadassa sivussa Almada näyttää, mihin miehet ja pojat joutuvat, kun he kasvavat niin sanotusti perinteisen, toksiseksikin kutsutun maskuliinisuuden keskellä, kun tunteet ovat naisten asia ja puukot sekä alkoholi puhuvat miesten puolesta. 

Romaanin voi siis nähdä sijoittuvan paikkaan, kun laivat olivat puuta ja miehet terästä – kun kiintymystä toiseen mieheen pystyi näyttämään vain joko naisista puhumalla tai vihamielisyyteen naamioidun keppostelun kautta. Teräksinen mies on yksinäinen, näyttää Almada, ja osoittaa myös terävästi, miten se riistää myös pojiltaan paitsi kyvyn kuvitella muunlaista elämää myös pahimmillaan väkivaltaisesti koko tulevaisuuden. Homofobia jyllää ja kiintymystä vaimolle voi osoittaa ainoastaan seksillä ja hengissä pysymisellä. 

 Almadan romaani kaipaisi ehdottomasti suomenkielisen laitoksen – herkkyyttä ja heikkoutta itsessään vihaavat miehet eivät ole mikään globaalin etelän historiallinen ilmiö, vaan nousussa oleva liike myös niin sanotuissa länsimaissa. Pehmeys, herkkyys ja toisaalta tarvitsevuus kuuluvat maskuliinisuuteen, ihmisyyteen, mutta konservatiivisen ajattelun ja äärioikeisto nousu hyödyntää päinvastaista viestiä – se irrottaa sen siitä, ja palauttaa tunteiden tuntemattomuudesta (ja tunnistamattomuudesta) aiheutuvan aggression keskiöön luoden tilaa sille, miltä jo pitkään omakin millenniaalisukupolveni on terveempien tapojen, terapian, puhumisen ja toisin näkemisen kautta yrittänyt pyristellä irti. 

Almadan romaani on kipeä osoitus tunteettomuuden ja tunteiden hallitsemattomuuden ylisukupolvisuudesta, jota moni nytkin haikailee takaisin. Brickmakers on varoitus, jotka emme halua, mutta kipeästi tarvitsemme. 

YANICK LAHENS : SWEET UNDOINGS

169s.

Deep Vellum Publishing, 2023 

Alkuteos: Douces déroutes, 2018

Ranskasta englanniksi kääntänyt Kaiama L. Gover

Olen tänä vuonna päättänyt olla osallistumatta varsinaisesti mihinkään lukuhaasteeseen, niitä kun on viime vuosina hieman kertynyt. Koko blogini olemassa olon ja sitä kauemminkin lukemisteni taustalla on kuitenkin kulkenut lukea vähintään yksi kirja jokaisesta maailman maasta – ja mieluusti joko suoraan sen maan kansalaisen tai vähintään ensimmäisen polven maahanmuuttotaustaisen henkilön kirjoittamana. Tälle vuodelle ajattelinkin vauhdittaa tätä projektia lukemalla joka kuussa vähintään yhden kirjan maasta, josta en ole ennen kirjaa lukenut. Tammikuussa se oli Eritrea, nyt helmikuussa Haiti.

"But we must remember those men and women who danced on the rubble of a city as it burned to the ground. And we must remember those who came after them, pretending to extinguish the fire with their dreams but doing no more than fanning the embers."

Haitilainen, ranskassa opiskellut Yanick Lahensin romaani Sweet Undoings onkin pieneen kokoonsa nähden runsas, väkirikas ja moniääninen romaani Haitin pääkaupungista Port-Au-Princestä ansiokkaan tuomarin Raymond Berthierin murhan ympärillä. Lahens käyttää lyhyehköjen lukujensa kertojina lähes kymmentä eri henkilöä – keskeisimpinä heistä on murhatun Berthierin vaimon veli Pierre, joka on asunut homoutensa takia vuosia maanpaossa, Berthierin laulajana uraa tekevä tytär Brune, tämän kumppani, juristi Cyprien, journalistisella matkalla oleva ranskalainen Francis, slummien kurjuutta runouteen pakeneva Ézéchiel sekä rikollistaustastaan tunnettu Joubert. Lahens vuorottelee kertojien välillä, ja perinteiseen rikosromaaniin ja kuka-teki-sen-trooppiin taipumaton kerronta keskittyykin enemmän kuoleman jälkeisen ajan ja surun tyhjyyteen, Port-Au-Princen väkivallan ja toisaalta inhimillisen herkkyyden väliseen kuiluun. Kaupungista piirtyy kiireinen, meluisa ja intensiivinen kuva, ja sen sisällä eletään aivan omanlaisia elämiä kaiken korruption, poliittisen pelin sekä murhienkin keskellä.

Lahensin tapa luoda kokonaisuus risteyttämällä lukuisten eri henkilöiden lyhyitä tarinoita keskenään yhden murhatun keskushenkilön ympärille tekee romaanista paitsi mielenkiintoisen myös varsin haastavan. Lahens ei kuvaa, kuvaile tai helpota lukijan työtä tarjoamalla valmiita psykologisia selityksiä, vaan hän korkeintaan näyttää pienin välähdyksin sen laajemman todellisuuden, jonka keskellä saaren pääkaupunki kulkee. Erilaiset rodulliset ja yhteiskuntaluokan aiheuttamat risteykset tulevat esiin ihmisten toiveiden ja motiivien, ei kerrotun ja alleviivatun kautta. Se onkin enemmän kuva koko kaupungista kuin sen yksittäisistä ihmisistä. 

Sweet Undoings onkin oivallinen muistutus "vaikeamman kirjallisuuden" lukemisen tärkeydestä: tuntuu, että vasta ihan viimeisten lukujen aikana sain edes suurin piirtein kiinni mitä ja mistä tässä romaanissa on kyse. Siitäkin huolimatta se jäi kokonaisuutena sirpaleiseksi ja etäiseksi, hankalaksi tavoittaa. Sen vaikeus ei kuitenkaan sinänsä ole kielessä tai kerronnassa vaan myös kulttuurisessa vieraudessa, jonka keskelle valkoisen länsimaisen ihmisen on äärettömän hyvä aina toisinaan asettaa. Siksi suosittelenkin tätä romaania lämmöllä, vaikka sen löytäminen toki Suomesta saattaakin olla hieman hankalaa.

Lue koko maailma: Haiti

THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

 PATRÍCIA MELO : THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

254s.

The Indigo Press, 2019

Alkuteos: Mulheres empilhadas, 2015

portugalista englanniksi kääntänyt Sophie Lewis

Se alkoi läpsäisystä.

Ei, se alkoi nimittelystä. 

Huora. Lutka.

Sen jälkeen lyönti, suoraan kasvoihin.

18. tammikuuta // Nuori nainen tapettiin Tampereella hotellissa Poliisi löysi sunnuntaina tamperelaisen Lapland Hotels -hotellin huoneesta menehtyneen nuoren naisen sekä 25-vuotiaan miehen, joka otettiin kiinni rikoksesta epäiltynä. Myös uhriksi joutunut nainen oli täysi-ikäinen. Molemmat ovat kotoisin Pohjanmaalta. Poliisi epäilee miestä henkirikoksesta. Poliisi on esittänyt miestä vangittavaksi Pirkanmaan käräjäoikeudessa nimikkeellä murha. Mediatietojen mukaan naisen ja miehen välinen suhde on poliisilla yhä selvityksessä. Epäillyllä miehellä on aikaisempaa rikostaustaa.

Nuori juristi lähtee Riosta Acreen, Brasilian syrjäisimpään osavaltioon kumipuuteollisuuden, alkuperäisasukkaiden ja viidakon äänten keskelle. Hän saa tehtävänannon esihenkilöltään, joka on kirjoittamassa kirjaa naissurmista. Acressa on murhattu erityisen raa'alla tavalla nuori Txupira, alkuperäiskansaan kuulunut tyttö. Hänen kasvonpiirteitään ei tunnista silmittömän väkivallan seurauksena. Hänen kohdustaan löytyy lasinsirpaleita. Juristi siirtyy seuraamaan Txupiran murhan oikeudenkäyntiä, kolmen "hyvän ja kunnollisen pojan" syytteitä. Hän ei ole matkalla kuitenkaan pelkästään töihin liittyvistä syistä – Acressa hän on viimein kaukana poikaystävästään Amir, joka löi häntä huorittelun päätteeksi juristin oman työkaverin juhlissa. Perään viestittää niin Amir kuin ylisuojeleva isoäitikin, joka niin kovin ihmettelee juristin äkillistä lähtöä ja aivan ihanalle ja miellyttävälle Amirillekin aiheutettua huolta.

26. tammikuuta // 38-vuotias nainen tapettiin Naantalissa kotonaan Poliisi tiedotti keskiviikkona 28. tammikuuta, että Naantalissa sijaitsevasta yksityisasunnosta löytyi kuollut ihminen, jonka epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tapausta tutkitaan tappona. Poliisin tietojen mukaan epäilty ja uhri tunsivat toisensa. Poliisi ei kertonut tarkempia yksityiskohtia tapauksesta tuolloin. Iltalehden tietojen mukaan uhri oli 38-vuotias nainen ja epäilty tekijä 38-vuotias mies. Lehti kertoo, että uhri ja epäilty olivat seurustelleet vuodesta 2021 ja menneet kihloihin kaksi vuotta myöhemmin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olivatko he yhä suhteessa. Iltalehti kertoo, että epäiltyä miestä syytetään myös kuolleen naisen pahoinpitelystä. Epäilty pahoinpitely tapahtui vuosi sitten. Syyte nostettiin syksyllä 2025.

Brasilialaisen romaanikirjailija Patrícia Melon The Simple Art of Killing a Woman on sekä temaattisesti että kirjallisesti taitava, hyytävä ja vavisuttava romaani naissurmista, lähisuhdeväkivallasta sekä misogyniasta, joka mahdollsitaa pandemian kaltaisen kuolleisuuden naisten keskuudessa. Naisia kuolee kuin moskiittoja, huomauttaa romaanin henkilöhahmotkin vapaasti suomennettuna. Acre on koko Brasilian synkintä aluetta – Melo muistuttaa, että pitkälti siksi, koska mitä useampaan eri tavalla haavoittuvaan asemaan nainen kuuluu, sitä vähemmän hänen murhaamisensa merkitsee. Melo yhdistää tarinaansa kolme erillistä linjaa: juristin matkan seuraamisen, tämän erilaiset kostofantasiat alkuperäisyhteisön unimaailmassa sekä todelliset naismurhat lukujen välissä. Hieman samaan tapaan kuin itse tässä käytän väleissä Suomen naissurmia. Pelkästään tämän vuoden ajalta. 

Melo yhdistää siis niin henkilökohtaista traumaa (jo ensi sivuilla käy ilmi, että juristin oma isä on murhannut tämän äidin juristin ollessa itse nelivuotias), oikeudenkäyntiä, naismurhien taustalla olevaa aatemaailmaa sekä todellisia murhia kiitettävän kipeällä ja raadollisella tavalla – teosta voisi syyttää liioittelusta ja paisuttelusta, jos ei tasan tietäisi kaiken tutkimuksen, aktivismitoiminnan sekä tosielämän perusteella tämän olevan juuri niin totta kuin Melo näyttää. Mikään ei ole helpompaa kuin naisen murhaaminen läpeensä misogynistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

5. helmikuuta // Nuori nainen tapettiin Kokkolassa. Poliisi sai torstaina 5. helmikuuta tiedon tapahtumasta ulkopuolisen kautta. Uhri löytyi asunnosta Pensarinmäeltä. Poliisi kertoi, että on ottanut 30-vuotiaan miehen kiinni epäiltynä taposta. Miestä tullaan esittämään vangittavaksi.

Valkoisen päähenkilön viemistä seuraamaan alkuperäiskansaan kuuluvan tytön murhaoikeudenkäyntiä on kritisoitu jonkin verran kirjan nettiarvioissa, enkä lainkaan kiellä tämän kritiikin tarpeellisuutta. Melo on kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan ottaa tämän huomioon: hän puhuu kirjallaan nimenomaan valmiiksi haavoittuvissa asemissa olevien naisten – köyhien, alkuperäiskansoihin kuuluvien, rodullistettujen, transnaisten, homoseksuaalien, seksityöntekijöiden – yliedustuksesta paitsi murhien kohteena myös murhasta tuomittamatta jättämien miestekijöiden kohdalla. Hän näyttää hiljaisella, mutta päättäväisellä varmuudellaan millaisista murhista miehet selviävät, milloin nuoren miehen tulevaisuus on tärkeämpää kuin nuoren naisen murhasta seurannut oikeudellinen seuraamus. The Simple Art of Killing a Woman onkin kunnianhimoinen tutkielma todellisuudesta, jossa naiset ympäri maailman jatkuvasti elävät. Se tuo esiin paitsi yksilöön jätetyt traumat myös sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa naisvihapyramidi toteuttaa itse itseään.

7. helmikuuta // 70-vuotias nainen tapettiin kotonaan Malminkartanossa Poliisi löysi lauantaina Helsingin Malminkartanossa sijaitsevasta asunnosta noin 70-vuotiaan kuolleen naisen. Asunnosta löytyi myös vakavasti loukkaantunut, noin 70-vuotias mies, jota poliisi epäilee henkirikoksesta.  Poliisin tietojen mukaan nainen ja mies asuivat kumpikin asunnossa ja ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tapausta tutkitaan tässä vaiheessa rikosnimikkeellä murha, poliisi kertoo tiedotteessaan. ”Teko on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla”, tutkinnanjohtaja Juha Piippo kertoo. Tapauksen tutkinta jatkuu.

Naiset eivät kuole tyhjiössä. Naismurhat eivät tapahdu tyhjiössä. Ne elävät naisia alistavassa yhteiskunnassa, juuri siinä, missä raiskausvitsit naurattavat, tuomitut seksuaalirikolliset johtavat koko perheen viihdeohjelmia, naisten ulkonäköä kommentoidaan ja esinellistään, sekä naisille selitetään internetissä heidän oma asiantuntemusalansa vain koska mies ajattelee automaattisesti tietävänsä naista enemmän.

Ja miesten murhiin asti yltävä aggressiivisuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy, kun miehet opetetaan pojasta asti rooliutumaan haitallisen kapeaan maskuliinisuuden muottiin, jossa tunteet ja hellyyden tarve nähdään heikkouksina ja viha on ainoa tunne, joka pojille sallitaan. Se syntyy kun pojilla ei ole terveitä esikuvia, kun heitä ei opeteta olemaan miehiä vaan olemaan mahdollisimman ei-naisia. Aggressio, väkivaltainen omistuksenhaluisuus ja murhiin asti leimahtava viha ruokkii vihaa, joka jatkaa itsensä kasvattamista. Se alkaa usein pienistä sanoista, kontrolloinnin eleistä, mustasukkaisuudesta. Se kasvaa kerta kerralta, ja se saa aggression muuttumaan uhrin syyksi. Se on todella pandemia, johon naisia kuolee kuin moskiittoja. 

Ja sille todella täytyy tehdä jotain.

Jos koet lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa, olethan mahdollisimman pienellä kynnyksellä yhteydessä esimerkiksi seuraaviin auttaviin puhelimiin ja chatteihin.

Nollalinja:

Soita: 080005005, auki 24/7

Chat ma-ke 9–15, to-pe 14–20

Naistenlinja:

Soita: 0800 02400 ma–pe klo 16–20
Chat tiistaisin ja torstaisin 16–20

Jos tilanne on akuutti ja/tai vakava, soita 112, suoraan ympärivuorokauden aukioleviin turvakoteihin tai kuntasi sosiaalipäivystykseen.

Naissurmauutisten lähde: eeva.fi Kyseessä listaus Suomessa väkivaltaan kuolleista naisista vuonna 2026.

Lue koko maailma: Brasilia

ALIENS & ANOREXIA

CHRIS KRAUS : ALIENS & ANOREXIA

261s.

Tuskar Rock, 2013/ 2000

En lue englanniksi siksi, että suomen kielessä olisi jotain vikaa – luen englanniksi siksi, että suomen kielellä on ollut pitkään lähes mahdoton löytää älyllistä, feminististä ja teoreettisesti pätevää kirjallisuutta.  

Yksi suurin kääntämättömyyden synnistä kärsinyt kirjailija on ehdottomasti Chris Kraus – tai toisin sanoen: yksi englanniksi lukemisen parhaita puolia on ollut löytää viimein Chris Kraus. Krausin teoreettinen fiktio hurmasi jo loppuvuodesta I Love Dickin muodossa. Nyt löyhä trilogia jatkui Aliens & Anorexian parissa. 

“The panic of altruism: sadness rests inside the body, always, nascent like the inflammation of a chronic disease. Therefore, empathy is not a reaching outward. It is a loop. Because there isn't any separation any more between what you are and what you see.” 

Aliens & Anorexia saa kehyksensä 1909–1943 eläneestä Simone Weilistä, ranskalaisjuutalaisesta filosofista, joka kuolee tietyllä tapaa omaan altruismiinsa: nälkään, nälkiintyneisyyteen maailmassa, jossa tuntuu väärältä elää ja syödä yltäkylläisyydestä, kun suurin osa ihmisistä on juuri näännytetty nälkään keskitysleireillä, sodissa sekä järjettömän huonoissa työoloissa sekä edellisen vuosituhannen viimeisiä vuosia elävästä Krausin itsensä kaltaisesta hahmosta, joka yrittää viimeisillä penneillään saada taide-elokuvaansa Gravity & Gracea edes jonkinlaiseen levitykseen. Samalla se sisältää jo I Love Dickistä tutuksi tullutta, viehättävän ja välillä hieman haastavankin poukkoilevaa kerrontaa aina taidekritiikistä Krausin ja hänen kumppaninsa Lotringerin koiran kuolemaan kuin kuvailevaan intohimoon sadomasokismiä kohtaan. Aivan lopuksi kirja sisältää myös jonkinlaisen metakuvauksen Krausin Gravitystä & Gracesta tekstimuodossa.

Paljon paljossa siis – ja silti erityisen taiten yhteen nivottuna, asiasta toiseen hypellessäkin kriittisenä, terävänä ja inhimillisenä esseemäisenä kokonaisuutena. Dickistä tutut naiskirjoittamisen ja autofiktion kritiikin kritiikin teemat jatkuvat. Kraus käsittelee yhtäältä teemojaan niin alienin, muukalaisuuden kuin anoreksian kautta: kummastakin tulee äärimmäisen kehollisia ja fyysisiä kokonaisuuksia, joiden ruumillisuuden unohtamisesta Kraus oivallisesti syyttää sekä aikalaisiaan että aiempia (mies-)kirjoittajia ja (-)tutkijoita. Siinä missä muukalaisuus typistyy Krausin mukaan esimerkiksi viihteessä aina jollain tapaa ihmis(mieh)en haluun nähdä ja valloittaa, seksualisoida ja alistaa, näyttää Kraus myös anoreksian tulkintojen psykologisen vinoutuvuuden: kun kyse on naistyypillisestä, kehollisuuden ja mielen yhdistävästä ilmiöstä, ei tutkija keskity koskaan kokijan todellisuuteen, vaan selittää myös syömishäiriön oman tulkinnallisuutensa kautta. Kraus muistuttaakin oivallisesti, että koska nainen on aina objekti, on hänen anoreksiaan asti menevä ruumillinen todellisuutensakin aina (miehelle) lopulta jotain tulkittavaa, ei koskaan sitä mitä se vain on.

“Has it ever occurred to you that food's intensely social? There is just so much to think about before you eat. The origins of food, the social politics of its production. Its presentation. The presence or absence of true happiness. In its journey to the table, was this food handled by anyone who cared of understood it? None of these circumstances can be the least bit alienating in order to food taste good. Food's a product of the culture and the cynicism of it makes me sick."

Vaikka tämäkin teos on julkaistu jo 26 vuotta sitten, se on tässä hetkessä aivan yhtä tarkka ja ajankohtainen kuin vuosituhannen alussakin. Myös milleniumin aikainen äärimmäisen laihuuden ihannointi on palannut – tuntuu kuin eläisimme historiallisessa vortexissa, josta ei pääse pois sitten millään. Sama heroin chic ja thinspiration -kuvasto, jonka parissa kasvoin itse aikuiseksi, on palannut – naisen keho on kaunein, kun se on äärimmilleen kontrolloitu, kasassa ja kurissa pidetty. Miespsykoanalyytikot kääntävät sen huomionhakuisuudeksi, mutta harva kiinnittää vieläkään huomiota siihen, millaisessa ympäristössä ruumiin kuritus saa tulta alleen: ei ole esimerkiksi sattumaa, että kehon viimeisen päälle hiottujen, feminiinisen pehmeiden mutta jäntevien lihasten tuoma pilates on lajina yhteydessä erilaisiin, konservativismisen pohjan kanssa nousseeseen maskuliini- ja feminiinienergialiikkeiden kanssa, jossa miehen tulee vapauttaa vahvuutensa ja naisen lähinnä alistuneisuutensa vanhoillisen kaksinapaisen sukupuolikäsityksensä varjossa. 

Krausin suomentamattomuus onkin jonkinlainen kulttuuririkos – siinä missä I Love Dick on ollut toki jo kolmisen kymmentä vuotta eräänlainen teoreettisen fiktion kulttikulmateos, jää jo Aliens & Anorexia sen varjoon julkisessa näkyvyydessäänkin. Se on suuren suuri menetys, sillä A&A on vielä edellistään selvästi terävämpi, kriittisempi ja toisaalta teoreettisesti kestävämpi sekä eheämpi teos. Lopun Gravityn & Gracen aukikirjoitettu osio on vahva, filosifinen ja ruumillinen tarina kahdesta naisesta, lopulta eri puolilla maailmaa. Se on lyhytelokuvana jatkuvasti torjuttu, osin siksi, että siitä puuttui erään kontaktin mukaan tunne. Kraus kysyykin oivallisesti, miksei naisen elokuvassa filosofisuus riitä. 

LOVE ME TENDER

CONSTANCE DEBRÉ : LOVE ME TENDER

176s.

Tuskar Rock Press  2023/2020

ranskasta englanniksi kääntänyt Holly James

"I don't see why the love between a mother and son should be any different from other kinds of love. Why we shouldn't be allowed to stop loving each other. Why we shouldn't be allowed to break up. I don't see why we shouldn't stop giving a shit, once and for all, about love, or so-called love. love in all its forms, even that one."

Ranskalaisen Constance Debrén Love Me Tenderin aloituslausekappale on yksi modernin kirjallisuuden voimakkaampia – se on Camus'n Sivullinen, mutta toisinpäin. Se on äiti, joka pyytää lupaa erota myös pojastaan. Joka muistuttaa, että myös äidinrakkaus on yksi rakkauden muodoista, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Love Me Tender on Debrén autofiktiivisen, feministisen queer-trilogian keskimmäinen osa, mutta löydän sen ensimmäisenä – se on kertomus äidistä ja pojasta, Paulista, yhdeksänvuotiaasta sekä äidin uudesta elämästä homoseksuaalina Pariisin kaduilla. Nimettömäksi jäänyt äiti on jo siirtynyt tatuointeihin ja androgyyniin tyyliin, mutta tulee silti verraten perinteisesti kaapista entiselle miehelleen Laurentille, Paulin isälle. Alkuun Laurent tuntuu jopa kiihottuvan ajatuksesta. Mutta kun päähenkilö torjuu Laurentin muutaman kerran, muuttuu kiihotus puhtaaksi vihaksi. Se muuttuu Paulin erottamisesta äidistään, äitiään vastaan kääntämiseksi, vuosien oikeustaisteluiksi. Perusteettomiksi insestisyytöksiksi.

Debrétä verrataan Camus'iin sekä takakannen ylistyksissä että monissa arvioissa, ja yhtäläisyydestä on helppo saada kiinni. Debrén teksti on päälausevetoista, listaavaa, toteavaa. Päähenkilö kulkee suhteesta toiseen, sängystä, asunnosta ja naapurustosta välittämättä. Hän on jo luopunut työstään hyväpalkkaisena juristina, vakaasta parisuhteestaan perheen äitinä, isosta ja valoisasta kodistaan. Nyt Laurent laittaa hänet vielä luopumaan Paulista. Miksi tuntea mitään, kun voi valita toisinkin?

Love Me Tender on tarkkanäköinen, katkerankauniskin kuvaus äidistä ja pojasta, oikeustaistelusta, modernin länsimaisen yhteiskunnan rakenteellisesta homofobiasta sekä naisvihasta. Debré näyttää, että nainen on kokonainen, hyvä äiti, vain valmiiksi määritellyssä, kapeassa normatiivisessa lokerossa. Kun hän omistaa elämänsä perheelleen, ei intohimoilleen. Ja kun nainen alkaa käyttäytyä kuin mies, kun äiti alkaa käyttäytyä kuin isä, on häneltä tarpeen riisua jopa tuo rooli minimiin. Äidin ei ole soveliasta lähteä. Äidin ei ole soveliasta rakastaa ja rakastella naisia. Äidin ei ole sopiva kirjoittaa. Äidin on harvoin sopiva elää, jos elo ei mahdu äitimyyttiin.

Löysin Love Me Tenderin gentiläisen Rokko-kirjakaupan hyllystä, siitä koskaan aiemmin kuulleenakaan. Myöhemmin Paard Van Trojen hyllyjä kiertäessä vastaan tuli trilogian ensimmäinen osa, Playboy sekä viimeinen osa Name. Ostin myös ne – vaikka Debrén tyyli ei ole ehkä kaikista eniten minua, on tällaisenkin kirjallisuuden lukeminen raikasta, tärkeääkin. Raikasta, koska maailma täyttyy tällä hetkellä vahvasta tunnekirjallisuudesta, subjektiivisista kärsimyksistä ja traumakokemuksista. Pidän niistäkin, mutta toisenlainen, "camus'lainen" näkökulmakin tuo siihen paljon lisää. Ja tärkeä, koska homofobia sekä naisen/äidin asema ei ole vieläkään, edes meidän edistyksellisimpien yhteiskuntien keskellä todellakaan valmis. Ja sen Debré näyttää alleviivaamatta vaivattomalla, tinkimättömällä tyylillään.

Äidinrakkauteenkin mahtuu variointia. On etäisiä äitejä, itsekeskeisiä äitejä, hoitovietittömiä äitejä. On lähteneitä äitejä, katoavia äitejä, muuhun uppoutuneita äitejä. On äitejä, jotka jopa katuvat äitiyttään. Ja jokaisen tällaisen tarinan olemassa olo vahvistaa sitä todellisuutta, jossa kaikki tämä varianssi mahtuu äitiyteen. Kuuluu äitiyteen. Kuuluu ihmisyyteen.