Martyr!

Kaveh Akbar : Martyr!

330s.

Picador 2024

Huomaan itsekin vinouman: kun kirjoitan enää vain harvasta kirjasta (enkä instagramiin enää ollenkaan), tulen kirjoittaneeksi lähinnä niistä, joista aivan erityisesti pidän. Niistä, jotka haluaisin kaikkien lukevan. Niistä, joista ei ole kamalasti kriittistä sanottavaa.

Onhan sekin ihan ok, valinta, josta vaan täytyy olla tietoinen, ja joka täytyy kirjoittaa näkyvälle ylös. Lukijan on reilua tietää, mikä kirja ylittää julkaisukynnyksen, ja mistä taas kirjabloggaajana en jaksa kirjoittaa. Mutta se ei ehkä ole ihan täysin minua, kirjoittaa vain hehkuttaakseni. Niinpä, kun pitkästä aikaa luin kirjan, josta on a. sanottavaa ja b. muutakin kuin hyvää sellaista, ajattelin kirjoittaa tänne hieman Kaveh Akbarin hurjaa somesuitsutusta keränneestä Martyr!:sta. 

Martyr! on runoilija-Akbarin esikoisromaani. Se kertoo kolmikymppisestä Cyruksesta, jonka äiti on kuollut USA:n "vahingossa" alas pommittamalla lennolla Cyruksen ollessa vauva, ja jonka isä muutti itsensä ja pienen poikavauvansa Yhdysvaltojen keskilänteen jättääkseen taakse Iranin vallankumouksen palauttaman vanhoillisuuden ja näköalattomuuden. Cyrus on toipuva addikti, jonka elämässä on yllättävän vähän merkityksellisiä asioita. Hänen isänsäkin kuoli Cyruksen aloitettua yliopisto-opinnot, ja ainoa Iraniin jäänyt setä kärsii mielenterveyden haasteista, post-traumaattisesta stressihäiriöstä Irak-Iran-sodan jäljiltä. Jäljellä on ystävä-kämppis Zee sekä pohjaton halu, jos nyt ei kuolla, niin ainakin ei-elää.

“there was a word for this: sonder. “The realization that each random passerby is living a life as vivid and complex as your own.” Incredible, how naming something took nothing away from its stagger. Language could be totally impotent like that.”

Jos elämä on merkityksetön, oman äidin kuolema on ollut täysin merkityksetön ja isääkään ei enää ole, voisiko edes omalla kuolemalla olla jotain merkitystä? Tätä kysyy Martyr! ja Cyrus sen sisällä. Merkityksellisyyden, toipumisen, ulkopuolisuuden ja queeriuden teemoja kaleidoskooppimaisesti yhdistelevä romaani onkin alkuun vahva juuri pienten nyanssiensa voimasta: se käsittelee toisaalta yksityistä ja kipeää ja toisaalta taas yleistä ja inhimillistä kipua, surua ja juurettomuutta maailmassa, jossa yhteisöt ovat pienentyneet pienimmiksi mahdollisiksi yksiköiksi, jolloin oman paikan löytäminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä. Kun Cyrus alkaa työstää kirjaa marttyyreista, hän törmää internetissä taitelija-Orkidehin viimeiseen installaatioon: death-speak-teokseen, jossa viimeisen vaiheen syöpää sairastava, iranilaistaustainen taiteilija viettää elämänsä viimeiset päivät brooklynilaisessa museossa tavaten ja keskustellen sen vieraiden kanssa.

Ja tähän asti nautinkin romaanista valtavasti. Sen pienistä, arkisista, runollisistakin huomioista, elämäänsä kipuilevan Cyruksen inhimillisestä kuvaamisesta, kuivahkosta addiktiohuumorista, omituisista unista joissa kuollut äiti keskustelee Lisa Simpsonin kanssa. Mutta mitä pidemmälle romaani etenee, sen vähemmälle käyvät herkät, mutta terävät huomiot pienestä elämästä ja sen Suuremmaksi Tarinaksi Suurine Käänteineen koko kokonaisuus muuttuu. Keskiössä ei olekaan enää yhden suvun, yhden perheen, yhden nuoren elämä, vaan mieltä kiihottavat yllätyselementit, jotka kaatuvat sitten kuitenkin hieman banaaliuteensa. Ja harmillisesti rikkovan myös romaanin niin toimivan rakenteen tehden kokonaisuudesta herkän inhimillisyyden sijaan elokuvamaisen Hollywood-pläjäyksen.

Toisin sanoen, luulin lukevani kirjaa surusta ja toipumisesta, mutta sainkin iranilais-amerikkalaisen lukuromaanin, jota joku nykynuorisolainen saattaisi kuvata sanalla CINEMA. Eihän siinäkään mitään väärää ole, vaikka turhauttaakin tulla johdetuksi näin paljon harhaan. Ja harmittaa se, miten hiomattomalta, jopa hieman huolimattomalta teoksen loppuosa tuntui sen vahvaan alkuun nähden, miten yksityiskohdat saivat väistyä tehoste-efektien tieltä.

Osin kömmähdykset ja "kaikki täytyy tunkea tähän nyt ehdottomasti mukaan" -ratkaisut menenevät esikoisuuden piikkiin, osin (tämän lukijan?) väärän genrevalinnan alle. Martyr! onkin kirja, josta olisin ihan kamalasti halunnut pitää aivan loppuun asti, mutta joka ei ehkä kuitenkaan ollut allekirjoittaneelle mitenkään kovin osuva valinta. Vaikka tekeepä sitä välillä hyvää poistua omalta lukumukavuusalueeltakin päästäkseen sitten seuraavan kirjan kanssa sinne taas takaisin.

“When I say “nations,” I mean “armed marketplaces.” Always.”

Ágota Kristóf : Kaksoset-trilogia

ÁGOTA KRISTÓF : ISOVIHKO / TODISTE / KOLMAS VALHE

198s. / 192s. / 170s.

Tammi 2022 / 2023 / 2023

Alkuteokset: Le grand cahier, 1986 / La Preuve, 1988 / Le troisième mensonge, 1991

Suomennokset: 1. osa Anna Nordman, 2. & 3. osa Ville Keynäs

Syksyn ehdottomasti suurin kirjallinen kokemus on ollut tänä vuonna unkarilaissyntyisen, Sveitsissä nuoruudestaan asti asuneen Ágota Kristófin Kaksoset-trilogia. Luin ensimmäisen osan, Ison vihkon, yhdeltä istumalta syyskuun lopussa, toisen osan, Todisteen, yhden junamatkan aikana alkukuusta ja eilen sain niin ikään vuorokauden sisään loppuun trilogian päätösosan Kolmannen valheen. Kolmen kirjan sarja. on ollut uskomatonta psykologista ja korkeakirjallista pyöritystä – mikä on totta maailmassa, jossa sodat, julmuudet ja onnettomuudet vetävät identtisiä kaksospoikia eri suuntiin, ja kenen kertomuksiin lukiessaan todella voi luottaa? Kristóf kurkiskaa teossarjassaan epäluotettavaa kertojatyyppiä syvemmälle, ja pohtii laaja-alaista toden, oman mielen ja kerronnallisuuden ristiriitaa, jossa yhtäältä kaikki nähty voi joko olla tai olla olematta, katsojastaan tai katsontakulmastaan riippuen.

Sarjan ensimmäinen osa, Iso vihko, sijoittuu nimettömäksi jätetyn maan nimettömäksi jätettyyn pieneen rajakaupunkiin, johon nuori äiti tuo poikansa turvaan toisen maailmansodan aikaisia pommituksia. Pojat jäävät ilkeän ja katkeroituneen isoäitinsä maalaismökkiin, työskentelevät jo pienistä pitäen. Herkät ja tuntevat kaksoset kehittävät ullakolle oman maailmansa, ja alkavat tehdä erilaisia mielenharjoituksia kestääkseen paremmin nälkää, kylmää, kurjuutta ja nöyryytystä. Henkensä pitimiksi he ylläpitävät pientä puutarhaa, lisärahan perässä he käyvät soittamassa kapakoissa ja öisillä kaduilla. Koulun he välttävät, kun toinen kaksosista tekeytyy mykäksi ja toinen kuuroksi. Sota on raju, pienet kohtalot sen keskellä vielä kouriintuntuvampia.

Toisessa osassa, Todisteessa, kaksoset, Lucas ja Claus, ovat erkaantuneet. Toinen on loikannut vapaaseen, kapitalismin ja rahan "vapauttamaan" maahan, toinen jäänyt isoäidin mökille totalitarismin keskelle. Kaksosten fyysinen yhteys katkeaa, mutta he ovat olemassa aina toisilleen. Vai ovatko? Kuka ylipäätään on olemassa, mikä on totta ja mikä sepitettä? Sekä Todiste että Kolmas valhe kiepauttavat kaiken ympäri, ei kerran eikä kaksikaan, vaan niin monta kerta edestakaisin, että lukija menettää lähes itsekin todellisuudentajunsa, ja kertomuksien, tarinoiden ja totuuden kaltaisten käsitteiden määritelmät menettävät merkityksensä. Trilogian päätösosan nimi ei helpota pohdintoja, Kolmas valhe  joko ohjaa tai on ohjaamatta totuuden etsijää. Mutta ehkä sillä ei lopulta edes ole väliä, joskus täytyy vain olla ja antaa mennä.

"Jotkut meistä saivat kirjeitä, jotka hoitajat jakoivat tai lukivat heille jos he eivät itse pystyneet. Myöhemmin minä luin niille, jotka eivät itse pystyneet, jos he pyysivät. Yleensä luin juuri päinvastoin kuin mitä oli kirjoitettu. Kuten esimerkiksi: 'Rakas lapsemme, älä missään tapauksessa parane. Meillä on mukavaa ilman sinua. Emme ikävöi sinua yhtään. Toivomme että pysyt siellä, koska emme todellakaan halua tänne ketään vammaista. Halaamme sinua nyt kuitenkin vähän, ja muista olla kiltisti, koska ne jotka siellä hoitavat sinua ansaitsevat sen. Me emme ansaitsisi. Meillä kävi onni, kun joku muu huolehtii sinusta koska sinulle ei ole enää sijaa tässä perheessä jossa kaikki ovat terveitä. Vanhempasi, sisaresi, veljesi.'"

Unkarista itse totalitarismin aikaan paennut Kristóf piirtää tarkan, rujon kuvan sekä toisen maailmansodan aikaisista synkkyyksistä että sitä seuranneista yhteiskunnallisista muutoksista, kun vieras valtio dominoi sekä poliittista että sotilaallista todellisuutta omien turvavyöhykeintressiensä takia. Kristóf ei nimeä valtioita, vaikka historiaa tuntevana ne on tietyllä tapaa tunnistettavia — Kristóf itse on kuitenkin korostanut sekä sodan että totalitarismin ylikansallisuutta, globaalia olemassa oloa, ja on halunnut olla kiinnittämättä niin monelle valtiolle tuttua todellisuutta yhteen kansaan ja kansalaisuuteen. Valinta on onnistunut, tietynlainen nimeämättömyys herättää miljöön aivan uudella tapaa henkiin, näyttää kaiken tämän voivan tapahtua lähes missä päin maailmaa tahansa.

Kristófin voikin nähdä käyttävän sekä fyysisiä paikkoja että kaksosia ja heidän suhdettaan laajempana symboliikkana sodan traumoista, totalitarismin julmuudesta sekä identiteetin hajoamisesta. Siinä missä ensimmäisessä osassa kaksoset ovat vain me, kaksi nimetöntä, rinta rinnan elävää poikaa, toinen osa on taas erottanut heidät rautaesiripun tapaan kahteen irti revittyyn maailmaan. Kummallakin on oma traumansa, toisella paikalle jääneen muistot, toisella paenneen totaalinen juurettomuus. Samalla Kristófin toteava, koruton ja minimalistinen kieli alleviivaa illuusiota realismista, poikien tarinat, valheet ja jopa keksityt todellisuudet taas haastavat sitä objektiivisuuden harhaa, joka kirjoitetulla kerronnalla aina on kannettavanaan.

Kaksoset-trilogia on voimakas, haastava ja ahmittava kokonaisuus, aivan ehdottomasti yksi modernin ajan kirjallisia suurteoksia. Viimeisen osan viimeisen sivun sulkiessaan en ymmärrä, tiedä tai osaa tulkita yhtään sen enempää kuin Isoa vihkoa aloittaessakaan, mieleni tekee ainoastaan mieli lukea kirjat heti uudelleen, sukeltaa siihen taitavaan verkostoon, jonka sekä Nodrmanin että Keynäsin taitavat suomennokset meille tarjoavat. Ja puhua, suositella tätä kolmikkoa ihan kaikille. 

Mars Room

RACHEL KUSHNER : MARS ROOM

377s.

Tammi 2025

Alkuteos: The Mars Room 2018

Suomennos Arto Schroderus

 

Romy Hall istuu tiiviisti täytetyssä bussissa, matkalla lopulliseen sijoituspaikkaansa. Takana on jo kaksi vuotta tutkintavankeutta, erossa oloa omasta 7-vuotiaasta pojasta Jacksonista. Edessä on vielä kaksi – ei vuotta, vaan elinkautista. Ja kuusi vuotta päälle. Koska yhdysvaltalainen oikeusjärjestelmä todella on mitä on, toivo vapautumisesta, ehdonalaisuuteen pääsemisestä, lapsen näkemisestä valuu yksi veripisara kerrallaan likaisen vankilan lattialle, ihan vain koska Romy reagoi, tuntee ja käyttäytyy kuten tunteva ihminen vastaavassa tilanteessa ylipäätään tekee.

Rachel Kushnerin Mars Room kulkee nokkelan ja kirkkaan kerronnan ja kielen avulla halvoista strippiklubeista San Franciscon huumepiireihin, hyväksikäytettyjen ja kirjaimellisesti päähän potkittujen naisten kohtaloista tuhansien vankien vankilaan, sen eristys- ja varmuusosastoille, "osastolle a", eli kuolemaantuomittujen osastolle, vankilan pihoille, vankisairaalaan, hakattujen ja murrettujen naisten elämiin. Tarina kiertyy Romyn ympärille: älykkään ja pärjäämiseen keskittyvän stripparin tarinaan, jolla hetken oli jo kaikki, mitä elämässä tarvitsee. Oma asunto, auto, työpaikka, upea, kaunis, utelias poika. Paikka maailmassa, jossa lähtökohtaisesti on tilaa vain ihmisille, joiden ympärille rakenteellinen eriarvoisuus ei ole kasannut tällaista pinoa elämän riskitekijöitä. Romy ei kuitenkaan alistu niiden alle, ei vielä vankilassakaan. Ei, vaikka järjestelmä vie häneltä lapsen, tulevaisuuden ja oikeastaan koko elämän. Toinen romaanin päänäkökulma kulkee Gordonin, vankilaopettajana toimivan miehen ympärillä, joka on ikään kuin ainoa omatunto koko järjestelmän keskellä. Ja siihen omaantuntoon takertuu vanki jos toinenkin – niin kauan, että sekään ei enää kestä omaa osuuttaan kaiken keskellä.

Syvän ymmärtävä ja näyttämällä kertova romaani valottaa Yhdysvaltain valtavaa vankibisnestä kerrankin heidän näkökulmasta, joista yleensä vaietaan – naisvankien, rakenteiden ja todellisuuden syrjäytttämien kohtaloiden keskellä. Kushner ei tuomitse eikä alleviivaa, vaan antaa tarinoiden kertoa. Se liikkuu naisvankilassa kuin Orange Is the New Black -tv-sarja konsanaan, mutta vähemmän 'viihteellisesti', jättäen ihmissuhdedraaman todellisemman draaman varjoon. Se palauttaa mieleen myös merkityksellisen suomalaistietokirjan, Sonja Saarikosken Naisvangit, jonka tositarinat se kertaa amerikkalaisella suuruudella ja moninkertaisella julmuudella, vaikka rakenteet, asenteet ja syy-seuraussuhteet tuntuvat niin kovin tutuilta täällä sivistyneenä esiintyvässä pohjoismaassakin. Näkyy asenne ihan jo kotimaisissa kirja-arvioissakin: muun muassa Tommi Melender käyttää Suomen kuvalehden Mars Room -arviossaan suoraan ilmausta "haaskata älynlahjansa", aivan kuin huumeet ja ura stripparina olisivat valinta, minkä voi tehdä siinä missä valita bisnesuran ja Harvardiin menonkin, eivätkä systeemin ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan rakenteiden seuraus. 

Kushner kyseenalaistaakin rivien välissä taiten juuri tuon keskiluokkaisen tarinan hyvistä ja huonoista valinnoista. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö yksilön teoilla ja poluilla olisi merkitystä. Maailmassa (ja maassa), jossa yhteiskunnan tukiverkko on lähes olematon, valtion tarjoama liukuhihnaoikeusapu ei paneudu puolustukseen ja jossa elinkautisen voi saada kolmannesta rikkeestä, on kuitenkin oleellista kysyä, kuka lopulta on valinnut ja mitä. Ja millaiset puhetavat, asenteet ja uskomukset ihmisiä vankiloihin, vankeuteen ja elinkautisiin ylipäätään ajavat. 

Life of M

RACHEL CUSK : LIFE OF M

192s.

Faber 2026

"Kesän kuumin kirjakohu" (HS 4.9.2026) on ehdottomasti Rachel Cuskin ja Natalie Portmanin välinen biiffi – siis lehtien sivuilla, välillisesti käyty keskustelu keskustelusta, Portmanin "ärtyneisyydestä" itsensä ja Cuskin uusimman romaanihahmon M:n välisistä yhteyksistä, Cuskin ahdistuneen oloisesta puolustautumisesta, fiktion taakse piiloutumisesta. Kohu saavutti minutkin ennen kirjaa, mikä on sinänsä harmi. Olisin halunnut lukea Cuskia puhtaalta pöydältä, mistään mitään tietämättä. Portmanista, arvioista, some-gatesta. Ja samalla: kun Cusk kirjoittaa kohun ainekset jo kirjaan mukaan, onko kohu itsetarkoituksellinen? Jos nyt ei aivan markkinointikikka, mutta kirjan sivuilta ulkomaailmaan asti livahtava kysymys siitä, kuka kenenkin tarinan saa kirjoittaa ja kuka lopulta edes performoi ja mitä?

Ei ole mikään salaisuus, että Rachel Cusk on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Luen häntä kriittisimmillänikin niin myötäkarvaan, ettei arvioista voi puhua oikein muina kuin rakkauskirjeinä. Life of M osoittautuu kuitenkin tässä(kin) mielessä erilaiseksi – siitä tulee kirja, josta haluan pitää lojaaliudesta Cuskia kohtaan. Jonka haluan ymmärtää lojaaliudesta omaa kirjamakuani kohtaan. Josta haluan sanoa jotain, ihan vain koska oletan sitä minulta odotettavan. Mutta Life of M:n suljettuani olen hämmentynyt. En meinaa löytää fokusta. En Cuskin kriittistä katsetta. En sitä terävintä kulmaa, jolla Cusk ikään kuin jostain huoneen nurkasta, pimeistä varjoista yhteiskuntaa itsensä ja itsensä kaltaisten hahmojen kautta tarkkailee, näyttää ja paljastaa.

Life of M:ää onkin ehditty jo tästä kritisoida. Sitä on sanottu internetin kirja-arvioissa hajanaiseksi ja epätarkaksi, jonkin sellaisen aluksi, jota Cusk itsekin unohti kirjan edetessä rakentavansa. Vaikka tyyli on tunnistettavaa, sivullista, havainnoivaa, enemmän perspektiivejä kuin henkilöhahmoja kuvaava, se ei meinaa kantaa – se luo lopulta sekä maailmasta, M:sta että kritiikin kohteena (?!) olevasta performatiivisuudestakin juuri sellaisen karikatyyrin mistä M kirjan lopulla teoksen kertojaa syyttää. Kirja tuntuukin itse performanssilta: provokaatiolta, peililtä, joka heijastaa takaisin lukijan oman halun tietää, kuka M “oikeasti” on. Tämä on toki Cuskille tyypillistä: hän kirjoittaa rajojen rikkomisesta ja sitten joutuu itse niiden rikkomisen kohteeksi. Cuskia onkin syytetty julkisuudessa jo niin Portmanin elämäntarinan varastamisesta että täydellisestä uhriutumisesta. Valuuko kirja siis tosiaan sivuiltaan todellisuuteen, vai voiko olla sattumaa, miten kertojaminän ehdottoma autobiografia M:sta herättää juuri sellaisia tunteita kuin aiheen julkinen keskustelu on todeksi osoittanut?

Life of M:ää on siis  mahdoton lukea lukematta sitä Portmanin kautta. Kun M on hiljaa, elegantisti ja vallan itselleen tilanteessa ottava, on M automaattisesti Natalie, yksi läntisen maailman tunnetuimmista kasvoista, tuo kauneuden, eheyden ja eteerisyyden perikuva. Kun koko maailma tietää kuka olet, olemisesta tulee performanssi, ikuinen näytelmä, jossa normaaliuden, tavallisuuden ja toisaalta sivistyneisyyden etsiminen otetaan projektiksi. Jos omat kasvot ovat olleet lapsuudesta asti kaikkialla, onko henkilö olemassa vai vain lavaste? Ja silti: onko Portman lopulta vain mitä taitavin hämäys? Romaanin M on kylmä, hajanainen, provokatiivinen, ja välillä ärsyttävän pinnallinen. Mutta itse kirja on myös älyllisesti rehellinen: se näyttää autofiktion rumuuden, sen eettiset riskit, sen halun käyttää toista ihmistä materiaalina. Se on kirja, joka ei ehkä ole Cuskia parhaimmillaan – mutta on sen sijaan Cuskia paljaimmillaan. Ja se jos mikä menee helposti kaiken aikaan kuuluvan kohuilun vuoksi täysin ohi.

Voita

ASAKO YUZUKI : VOITA

516s.

Gummerus 2026

Alkuteos: Butter, 2017

Suomennos Kosti Vanninen

Miten nautinnollista onkaan juuri nyt, juuri tässä ajassa ja hetkessä, lukea jotain näin hidasta. Hitaasti aukeavaa, hitaasti etenevää, hitaasti hautuvaa. Syventyä tiiliskiveen, antaa japanilaissarjamurhaajan ja miestenlehden toimittajan oudon suhteen kuljettaa mukanaan paikkoihin, joissa ei kirjallisuuden kautta ennen ole tällä tasolla käynytkään.

Asaka Yuzukin Voita on todella ollut kansainvälinen menestysromaani, joka saatiin verraten pian englanninnoksen perään suomeksikin. Tarina lähtee käyntiin kun Rika, miestenlehdessä työskentelevä toimittaja pääsee kohutun sarjamurhaajan Kajiin vieraaksi vankilaan. Normaalisti perinteitä, ja voita, arvostava Kajii ei puhu toimittajille. Eikä etenkään toisille naisille. Naiset ovat hänelle vihollisia, ja onkin olemassa kaksi asiaa, joita hän ei voi sietää: feministejä ja margariinia. Kajiin uhrit ovat kuolleet kuka mitenkin, mutta itse hän on ollut heille hoivan, turvan ja lämmön tuoja – oikea perinteisen naiskuvan ilmentymä. Pikkuhiljaa Rikan suhde eriskummalliseen ja yhteiskunnan hylkimään, lihavanakin pidettyyn Kajiin muuttuu niin omalaatuiseksi, että läheisten on jo puututtava peliin.

Voita on tarkkaan valmistettu ja nautinnollinen romaani, joka sukeltaa näennäisesti toimittajan ja vangin suhteeseen ruokakulttuurissa pyörien, mutta käy syvemmällä tasolla läpi niin naisen asemaa japanilaisessa yhteiskunnassa, keho- ja käytösnormien kapeutta, perhearvojen ristiriitaa muuntuvassa maailmassa sekä lopulta myös sitä syvää misogyniaa, joka tarttuu sukupolvelta ja sukupuolelta toiselle, kitkeränä armottoman yksilökeskeisen kilpailukulttuurin sivumakuna. Voita tutkii aihettaan enemmän: se katsoo syvälle normatiiviseen järjestykseen, joka palkitsee ainoastaan ne, jotka valmiiksi mukavimmin siihen mahtuvat – kehoiltaan, tavoiltaan, luokkataustaltaan, ulkonäöltään, vartalonmuodoiltaan ja sukupuoleltaan mahdollisimman Oikeanlaiset Ihmiset. Sellaiset, joita yhteiskunta väittää kenestä tahansa voivan tulla, kunhan kunnolla yrittää, mutta jotka lopulta ovat nykyajan suurin taruolento, myyttisin hahmo teollistuneissa maissa ympäri maapallon.

Yuzukin Voita on siis yhtaikaa tarkka ja runsas, hitaasti etenevä ja älykäs. Se ei ole perustrilleri tyyliin ahmittava, mutta otteessaan se pitää vahvasti heti ensimmäisestä luvusta saakka. Kielellisesti melko tavanomainen romaani löytää vahvuutensa kertojan katseesta, uskalluksesta kieputtaa myös lukija alkuun epärehellisyyteen eksyneen Rikan näkökulmaan mukaan. Ruoan käyttäminen tarinassa kymmenien, ellei lopulta jopa sadankin sivun verran ikään kuin täytteenä, toi kirjaan kiinnostavan lisän: se toimi täysin omintakeisena kuriositeettina, ja vaikken suurinta osaa teoksen ruuista haluaisikaan syödä, luo annosten, ainesosien ja makumaailmojen kuvaus niin vahvan kehollisen lisän, etten muista vastaavaa kaunokirjallisuuden parissa aiemmin kokeneeni. Ruoka ei ole kuitenkaan kirjassa mikään rekvisiitta tai vain kehollinen lisämauste, vaan koko romaanin metaforinen ydin: kyse ei ole ainoastaan siitä mitä syödään, vaan kuka ylipäätään saa syödä. Ruokaakin enemmän kyse on sen puutteesta, nälästä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät oikean kokoisina yhteiskunnan silmissä. Nälästä, johon naiset asetetaan, jotta he pysyvät sopivan sivussa, sopivan kokoisina muutenkin kuin fyysisesti, pysyä pieninä, hiljaa, alttiina olemaan olemassa lähinnä miehen niin tarvitessa. Nälästä, joka meillä jokaisella on yhteisöissä, jossa kilpaillaan ja kiirehditään jakamisen ja hitaan kohtaamisen sijaan.

Lopulta Voita on mysteeriä ja sarhamurhaajia enemmän romaani kontrollista ja sen luopumisen mahdollisuuksista. Yuzuki kysyy, mitä maailmassa tapahtuisi, jos vain... olisimme? Etsisimme itsellemme sopivan, kohtuullisen, ehkäpä jopa niinkin radikaalisti kuin ystäviemme ja läheistemme tukemina. Nälästä, johon vastaisimme syömällä juuri sopivasti.