Olet niin paranoidi, että varmaan luulet tässä puhuttavan sinusta

EVE KOSOFSKY SEDGWICK : 

PARANOIDI LUKUTAPA JA REPARATIIVINEN LUKUTAPA

50s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Paranoid reading and reparative reading, or, you're so paranoid, you probably think this essay is about you, teoksessa Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performative 2003

Suomennos Anna Tuomikoski

Pontus Purokuru pohti alkuvuoden uutiskirjeessään hienostuneiden valtateorioiden loppua ajassa, jossa valta ei enää piiloudu yhtään minnekään, valtaa ei enää tarvitse paljastaa, sillä se tuodaan silmiemme eteen groteskina valehteluna, omaneduntavoitteluna, häpeärangaistuksina, sotina ja köyhien jatkuvana kyykyttämisenä. Purokuru yhdisti pohdintansa ICE-agentteihin ja Venezuelan presidentin kaappaamiseen, minä ehkäpä kouluun, koulupuheeseen sekä siihen suoraan rankaisuvaltaan ja segregaatioon jota jatkuvasti populistisemmaksi ja ahneemmaksi käyvä laitaoikeisto kasvaville lapsille vaatii.

Samat vallan logiikat, jotka näkyvät Purokurun esimerkeissä valtion väkivaltakoneistoissa ja geopoliittisissa kaappauksissa, toistuvat pienemmässä mittakaavassa myös instituutioissa kuten koulussa, jossa valta näyttäytyy arkisempina mutta yhtä lailla kurin ja kontrollin muotoina. Olen tutkinut koulun valtaa jo tovin: kaikkein groteskeimpia muotoja itse koulun arjessa näyttää löytyvän onneksi melko vähän, piiloisia ja rakenteellisia sitäkin enemmän. Siksi juuri suomeksi ilmestynyt, alunperin vuonna 2003 julkaistu kriittisen tutkimuksen kulttiessee, jo edesmenneen queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin Paranoidi lukutapa ja reparatiivinen lukutapa yhdistyykin luontevimmin omaan työhöni (olenhan niin paranoidi, että luulen koko esseen puhuvan vain minusta). Sedgwick esittää, että tällainen piiloisten vallan muotojen etsiminen on osa paranoidia eli vainoharhaista tutkimusperinnettä – hän esittää jopa, että "maailmassa, jossa ei ollenkaan tarvitse olla vainoharhainen löytääkseen todisteita systeemisestä sorrosta, teoretisointi mistä hyvänsä paitsi paranoidista kriittisestä positiosta on alkanut vaikuttaa naiivilta, hurskastelevalta ja selkärangattomalta". Samaan aikaan kriittinen kasvatustiede on kuitenkin edelleen alansa sisällä marginaalissa: muun muassa Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Maija Lanas on viime vuosina tuonut tutkimuksellaan vahvasti esiin opettajakoulutuksen normatiivisuutta, Maria Petäjäniemen kanssa myös koulun lapsivihamielisyyttäkin, eikä näitä aiheita silti ole kuitenkaan sen suuremmin onnistuttu integroimaan vaikkapa osaksi opettajakoulutusta saati opettajien omaa itsekriittistä, ammatillista toimintaa vaikkapa ammattiyhdistysten alle. Vallalla on etenkin mediassa ja yleisen puheen tapaan käsitys aina Oikein ja Moraalisesti toimivasta opettajasta. Tällöin hänen yhteiskunnallinen vallankäyttö ja vastuu piiloutuu rakenteisiin, käytänteisiin ja toisaalta myös oppilaiden yksilöpsykologisointiin. Tähän palaa myös Purokuru, joka muistuttaa Substackissa, että vaikka "brutaali, suoraviivainen ja perusteeton vallankäyttö korostuu, [m]eitä hallitaan edelleen myös diskursseilla, valvontakameroilla, taloudellisilla riskilaskelmilla, optimoimalla sosiaalisia virtauksia, normittamalla terveyttämme ja niin edelleen."

Ja olenpa pohtinut näitä niin sanottuja hienostuneempia vallankäytön tapoja itsekin sekä gradussani että siitä tehdyssä artikkelissakin: opettajien puheesta on kriittisen vainoharhan nimissä täysin helposti tunnistettavissa erilaisia vallankäyttötapoja aina normaalistavasta vallasta hierarkkiseen kurivaltaan, hallintavallasta pedagogiseen asiantuntijavaltaan sekä vielä sieltä foucault'laiseen pastoraaliseen paimenvaltaan. Kuten Sedgwickin sen sanoo, tällaista ei tosiaan ole vaikea löytää koulumaailmasta, joka nojaa vahvaan keskiluokkaisuuteen, pikkuporvarillisiin käytöstapoihin ja toisaalta sisäiseen inkluusiovastaisuuteen, jossa yksilöitä muokataan mieluummin kuin niitä käytänteitä, joihin yksilöt koulun sisällä reagoivat. Ongelma on kuitenkin siinä, että paranoidi tutkija ajattelee, että pelkkä tällaisten epäkohtien paljastaminen riittää, että pelkästään niiden framille nostaminen saa koko alan toimimaan toisin. 

Paranoidi tutkija, poliitikko tai someaktivisti yhdistää tässä herkästi voimansa nostaessaan jatkuvasti esiin koulun esteellistä asenneympäristöä, oikeiston ilmiselvää fasistista toimintaa tai yksittäisen poliitikon esteellistä vaalitapahtumaa. Hän saa aikaan kenties pienen kohun ja elää täydellisesti siinä uskossa, että pelkästään tällaisen tiedon julkituominen riittäisi sen poistamiseen. Eve Kosofsky Sedgwickin essee osoittaa kuitenkin toista. Paranoidi lukija kuvittelee nimittäin kaiken koskevan aina vain häntä, hänen edustamaansa ryhmää, mikä näyttää vain voimistuneen 2010-luvulla yleistyneen identiteettipoliittisen lukutavan seurauksena. Tällä tarkoitan sitä, että identiteettipoliittinen lukutapa on tehnyt monista keskusteluista sellaisia, joissa mikä tahansa huomio tulkitaan välittömästi hyökkäykseksi puhujan identiteettiä vastaan. Tätä näkee esimerkiksi manosfäärissä, jossa pieninkin feministinen huomio rakenteellisesta epätasa-arvosta luetaan automaattisesti miesvihaiseksi hyökkäykseksi – ei väitteeksi maailmasta, vaan väitteeksi juuri heistä. Sama logiikka toistuu laajemmin: kritiikki muuttuu identiteetin uhaksi, ja jokainen keskustelu alkaa kiertyä sen ympärille, kuka kokee itsensä loukatuksi. Pelkässä kritiikissä kiinni oleva tutkija näkee pelkkää kritisoitavaa, kun se katsoo koulua ja sen käytänteitä, jolloin kaikki opettajan toiminta näyttäytyy vääristyneenä ja lasta uhkaavana valtana. Poliitikko kääntää korkeimman oikeuden kansanryhmää vastaan kiihottamisesta antaman tuomion loukkauksena omalle sananvapaudelleen. Vasemmistopoliitikko keskittyy näyttämään jokaisen kohdan, missä fasistinen puolue toimii fasistisesti. Miesasiamies saa minkä tahansa feministisen toimen näyttämään sorrolta itseään kohtaan. Kun sortoa näkee kaikkialla, sortoa on kaikkialla, ja paranoidi kehä alkaa ruokkia itse itseään.

Sedgwick argumentoi Silvan Tomkinsia lainaten, että tällainen vainoharhainen syöksykierre perustuu niin sanotusti tavoitteeseen kokea mahdollisimman vähän negatiivisia tunteita. Kaiken pitäisi olla juuri minulle turvallista, pehmeää ja nimenomaan ei-epämukavaa, ei-mieltä pahoittavaa, jotta maailmassa voisi elää. Pikavoitot syntyvät paranoian päässä paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä. Kierre on tehokas, sillä yksi kuten jo todettu, tällaisessa groteskin vallan ja yltiöyksilökeskeisen yhteiskunnan ajassa väärinkäytöstä ja virheitä on äärettömän helppo löytää. Niin instituutioiden luutuneista rakenteista, poliittisista vastustajista kuin samanmielisistäkin, kun tarpeeksi tarkkaan katsoo. Virheet ja vallan vinoumat oikein odottavat poimimistaan, ja sosiaalinen pääoma sekä seuraajat valuvat niille, jotka jaksavat väsymättömimmin kaivaa päivittäisiä todistuksia kaikesta Väärästä ja Pahasta. 

Voin kertoa hyvin helposti itsekin, mikä kaikki koulussa on vialla. Voin kertoa, että kyllä, vielä 2020-luvullakin opettajat todella kiusaavat oppilaita, jopa systemaattisesti. Voin kertoa, että saksalaistutkimuksen mukaan opettajat myös jakavat rangaistuksia oman suosiojärjestyksensä perusteella: kouluun kiinnittyneet oppilaat saavat täysin samat rikkeet suoraan anteeksi, joista kouluvaikeuksista kärsivää rankaistaan jok'ikinen kerta. Opettajat epäilevät myös ADHD:ta todennäköisemmin "mukavilla", kouluun suuntautuneilla oppilailla samalla kun täysin samat piirteet tulkitaan tuen tarpeisilla oppilailla laiskuudeksi, saamattomuudeksi tai huonoksi kotikasvatukseksi. Tämä taas luo aivan oman paranoidin kierteensä kun opettaja lukee kriittisen postaukseni ajatellen sen kertovan juuri hänestä. Ja siitä jos mistä tulee tarve yrittää löytää jotain kritisoitavaa tutkimuksesta tai tutkijasta itsestään – yhtäkkiä kriittinen puhe pyöriikin siis tutkimusmetodeiden tai tutkijan oletettujen traumojen ympärillä sen sijaan, että katsoisimme todella mitä tutkimus yrittää kertoa. Mitä se koettaa paljastaa. 

Lääkkeeksi pelkälle paranoille Sedgwick ehdottaa Melanie Kleinilta lainaamansa reparatiivista, eli hoivaavaa ja korjaavaa lukutapaa sekä depressiivistä asemointia, joka kyllä tiedostaa vallankäytön vinoumat, rakenteet ja syy-seuraussuhteet, mutta joka pelkän paljastamisen sijaan pyrkiikiin uudelleentulkitsemaan löytämiään rakenteita etsien sieltä myös mahdollisuuksia korjaamiseen ja hoivaan. Tomkinsia lainaten tällainen asemoituminen sekä groteskin että piiloisemman vallan alla ei perustukaan mielipahan välttelyyn vaan ennen kaikkea mielihyvän maksimointiin. Parempien, korjaavampien, hoivaavien ja toisaalta myös välittämistä ja normien laajentamista tavoittelevan toiminnan korostamiseen toimimattomien osoittelun sijaan. Somekeskustelussa tämä voisi tarkoittaa vaikkapa hyväntahtoista luentaa, jossa mahdollisimman moni pääsee mukaan yhteisölliseen ja huoltapitävään toimintaan ajoittaisista sanavalintavirheistään huolimatta. Tai politiikassa aidosti parempien vaihtoehtojen tarjoamiseen pelkän kurjistamispolitiikan lukujen esiinnostamisen tai fasismin fasismiksi selittämisen sijaan. Tai sitten vaikkapa koulututkimuksessa tutkimuksellisesti toimivaksi todettujen, hoivaavien ja hyvinvointia lisäävien toimenpiteiden esiinnostamista juuri siitä samasta aineistosta, josta tähän asti on löytänyt lähinnä paljastettavia epäkohtia.

Kuten Sedgwickin toteaa, monesti tällaiset korjaavat ja hoivaavat sanastot kuulostavat naiiveilta ja jopa hömpsähtäneiltä maailmassa, jota hallitsee kilpailu, kovuus ja groteskiin mittasuhteisiinkin ulottuva valta. Mutta samalla, kuten itsekin olen esimerkiksi eräässä podcast-jaksossa bell hooksia lainaten sanonut, rakkaus muuttaa kaiken. Yhteisöt ja mukaanottaminen on kuitenkin tutkitustikin toimivampi hyvinvointia ja aktivistismin avulla vaihtoehtoja lisäävä keino kuin ainainen kriittisyys ja toisten virheiden mittaaminen. Politiikassa reaktiivisuuden sijaan proaktiivinen uudelleen tekeminen ja rohkeat avaukset nostavat aidot toisintoimimisen mahdollisuudet vaihtoehdoiksi, kuten vaikkapa New Yorkin pormestariksi noussut vasemmistopoliitikko Zohran Mamdani on osoittanut. Ja koulussa avoin valta, hooks'ilainen pedagoginen rakkaus sekä toisaalta myös foucault'lainen pastoraalinen paimenvalta tarjoavat mahdollisuuden nähdä ja kokeilla toisin – normeja suurentaen eikä vain ainoastaan niiden kapeutta tiedostaen. Eli käytännössä: reparatiivinen lukutapa voisi koulussa tarkoittaa vaikkapa sitä, että opettaja pysähtyy kysymään, mitä oppilas yrittää viestiä käytöksellään rikkeen sijaan, että kurinpidon sijaan etsitään yhdessä vaihtoehtoisia toimintatapoja, että oppilaan vahvuudet tehdään näkyviksi yhtä systemaattisesti kuin hänen haasteensa, ja että luokassa rakennetaan tiloja, joissa oppilas voi kokea olevansa enemmän kuin ongelmansa tai käyttäytymisensä.

Ja parastahan tässä on, että toisin näkeminen ja tekeminen eivät sinänsä vaadi resursseja, euroja tai lisäaikuisia kouluun. Mutta kovaa työtä, itsereflektiota ja tietoista ajatuksen kääntämistä se vaatii, ja siihen on yksittäinen opettaja yksin luokkahuoneessaan harvoin kovin valmis. Mutta alku se on pienikin alku, kuulla ja ottaa vastaan toisin tekemisen tapoja. Tärkeintä on kuitenkin luopua omasta paranoiastaan, sillä muuten luulet sinäkin siellä juuri nyt minun kirjoittaneen sinusta. Ja sinun virheistäsi.

Boulder

EVA BALTASAR : BOULDER

118s.

Kosmos 2026

Alkuteos: Boulder, 2020

Katalaanista suomentanut Satu Ekman

Saatu arvostelukappaleena

Katalonialaisen runoilijan, Eva Baltasarin ensimmäinen suomennettu pienoisromaani, Boulder, nousi viime keväänä International Booker -palkinnon lyhytlistalle, eikä suotta. Tiivis, lyyrisen kaunis ja taiten queer-suhdettakin kuvaava tarina viehättää paitsi omintakeisella kielellään myös universaalilla rakkaustarinalla, jossa toinen osapuolista rakastaa kumppaniaan, toinen sitä, mitä kaikkea tämä voisi tuoda hänen elämäänsä.

"Sitä tulin täältä hakemaan, nollan alkulukua. Väsyneenä sepittämään ansioluetteloja, puhumaan ja toimimaan niin kuin elämä olisi tarina, niin kuin sisälleni olisi viritetty rautalanka pitämään minut ryhdikkäänä ja lujana. Määränpää tuhoaa matkan, ja jos elämän on oltava kertomus, se on väkisinkin huono."

Boulder alkaa meriltä, Etelä-Amerikan rannikoilta, joissa vapauttaan rakastava rahtilaivakokki matkustaa satamasta satamaan ja rakastaa lukuisia naisiaan. Eräässä satamassa hän tapaa Samsan, joka on enemmän, joka upottaa ja vie mennessään. Vaikka vapaus on Samsan Boulderiksi nimeämälle kertojahahmolle kaikki kaikessa, huomaa hän jo seuraavansa Samsaa Reykjavikiin, josta upottava rakkaus on itse saanut töitä. Samsa ja Boulder asettuvat, kerrostaloyksiöön ja keittiötöihin, toisiinsa ja rakkauteen. Sekään ei kuitenkaan riitä Samsalle, vaan seuraavaksi hän ilmoittaa haluavansa lapsen.

Baltasar käsittelee juuri lesboparin kautta sitä riipivää todellisuutta, jossa rakkauden nimissä toista osapuolta aletaan niin usein sovittaa tarinaan, joka itselleen sattuu toimimaan parhaiten. Boulder hahmona edustaa maskuliinisena pidettyjä asioita: rajoittamattomuutta, ryyppäämistä, vaikenemista. Samsa taas on stereotyyppinen naishahmo, joka on päättänyt haluavansa asioita – Boulderin, pysyvän kodin, perheen. Kun toisen tahtoon alistuu ollakseen satuttamatta, satuttaa lopulta kaikista eniten aivan jokaista osapuolta.

Boulder rinnastuu kiinnostavalla tavalla vast'ikään lukemani Constance Debrén romaaniin Playboy. Kumpikin käsittelee omalla tavallaan suhteita, joissa toinen osapuoli ilmaisee selvästi haluttomuutensa perinteisiin kaavoihin, pysyvyyteen, yhteiseen taloon, perheeseen, ja toinen osapuoli taas ajattelee jollain tapaa juuri heidän suhteensa olevan niin erityinen, että mieli kyllä vielä jossain vaiheessa muuttuu, kun toista tarpeeksi paljon juurrutetaan. Debré kuvaa tällaista dynamiikkaa camus'laisen näennäistunteettomuuden kautta, Baltasar taas lyyrisen kauniin kielen ja kielikuvien aaltoilevassa maailmassa. Kumpikin kuvaa ilmiötä nimenomaan naisparien kautta – se tuo voimaa ja toisaalta tarvittavaa kriittistä katsetta myös naistapaista perheen perustamista kohtaan. Vapautta kaipaava ja hoitoon osallistumaton mies kun on lähinnä lurjus, mutta naisena toisen naisen rinnalla myös vapauden (sekä myöhemmin myös lapsen) toiselta riistävä nainen taas tulee kohdatuksi tavallista kulttuurista narratiivia tutkivammalla otteella. Kuka lopulta on epäreilu ja miksi? 

Suuresta kansainvälisestä huomiosta ja toisaalta myös bookstagram-kehuista huolimatta en ihan saa kiinni Boulderin taianomaisuudesta – kyse on ehkä osin lyyrisestä kielestä, jonka suurin fani en itse ole tai lopulta yllättävänkin ennalta-arvattavasta kokonaisuudesta. Kauneus ja kielikuvat tuntuvat liioitelluilta ja toisinaan tarpeettomilta, vähempikin riittäisi. Toisaalta Baltasar ei kuitenkaan liiaksi alleviivaa, vaan jättää olennaisimman lukijalle itselleen löydettäväksi. Taikansa siinäkin, joskin juuri lukemani Debré teki senkin ehkä himpun taitavammin. 

SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: BRICKMAKERS & SWEET UNDOINGS

SELVA ALMADA : BRICMAKERS

197s.

Charco Press 2021

Alkuteos: Ladrilleros, 2013

Espanjansta englanniksi kääntänyt Annie McDermott

Mykkä maskuliinisuus tappaa. 

 Pájaro Tamai ja Marciano Miranda asuvat samalla kadulla. Heidän molempien isät ovat tiilentekijöitä pikkukaupungin työläislähiössä, voisi joku sanoa. Isät eivät muista itskeään, mistä kaikki on lähtenyt, mutta he eivät ole koskaan tulleet toimeen. He varastavat toisiltaan, kiusaavat toisiaan, tappelevat ja uhkailevat kaulan viiltämisellä. Mutta nyt hengistään taistelevat kummankin miehen vanhimmat pojat, puukon iskut kehoissaan. 

Pohjois-Argentiinaan sijouttuva romaani Brickmakers on latinalaisenamerikan vaikutusvaltaisimmiksi kutsutun feministi Almadan löyhän mies-trilogian keskimmäiseksi osaksi, kun alan lukea sitä, mutta minulle se on kirjailijan ensimmäinen teos. Romaanin luvut ova lyhyitä, kieli toteavaa. Silti alle kahdessa sadassa sivussa Almada näyttää, mihin miehet ja pojat joutuvat, kun he kasvavat niin sanotusti perinteisen, toksiseksikin kutsutun maskuliinisuuden keskellä, kun tunteet ovat naisten asia ja puukot sekä alkoholi puhuvat miesten puolesta. 

Romaanin voi siis nähdä sijoittuvan paikkaan, kun laivat olivat puuta ja miehet terästä – kun kiintymystä toiseen mieheen pystyi näyttämään vain joko naisista puhumalla tai vihamielisyyteen naamioidun keppostelun kautta. Teräksinen mies on yksinäinen, näyttää Almada, ja osoittaa myös terävästi, miten se riistää myös pojiltaan paitsi kyvyn kuvitella muunlaista elämää myös pahimmillaan väkivaltaisesti koko tulevaisuuden. Homofobia jyllää ja kiintymystä vaimolle voi osoittaa ainoastaan seksillä ja hengissä pysymisellä. 

 Almadan romaani kaipaisi ehdottomasti suomenkielisen laitoksen – herkkyyttä ja heikkoutta itsessään vihaavat miehet eivät ole mikään globaalin etelän historiallinen ilmiö, vaan nousussa oleva liike myös niin sanotuissa länsimaissa. Pehmeys, herkkyys ja toisaalta tarvitsevuus kuuluvat maskuliinisuuteen, ihmisyyteen, mutta konservatiivisen ajattelun ja äärioikeisto nousu hyödyntää päinvastaista viestiä – se irrottaa sen siitä, ja palauttaa tunteiden tuntemattomuudesta (ja tunnistamattomuudesta) aiheutuvan aggression keskiöön luoden tilaa sille, miltä jo pitkään omakin millenniaalisukupolveni on terveempien tapojen, terapian, puhumisen ja toisin näkemisen kautta yrittänyt pyristellä irti. 

Almadan romaani on kipeä osoitus tunteettomuuden ja tunteiden hallitsemattomuuden ylisukupolvisuudesta, jota moni nytkin haikailee takaisin. Brickmakers on varoitus, jotka emme halua, mutta kipeästi tarvitsemme. 

YANICK LAHENS : SWEET UNDOINGS

169s.

Deep Vellum Publishing, 2023 

Alkuteos: Douces déroutes, 2018

Ranskasta englanniksi kääntänyt Kaiama L. Gover

Olen tänä vuonna päättänyt olla osallistumatta varsinaisesti mihinkään lukuhaasteeseen, niitä kun on viime vuosina hieman kertynyt. Koko blogini olemassa olon ja sitä kauemminkin lukemisteni taustalla on kuitenkin kulkenut lukea vähintään yksi kirja jokaisesta maailman maasta – ja mieluusti joko suoraan sen maan kansalaisen tai vähintään ensimmäisen polven maahanmuuttotaustaisen henkilön kirjoittamana. Tälle vuodelle ajattelinkin vauhdittaa tätä projektia lukemalla joka kuussa vähintään yhden kirjan maasta, josta en ole ennen kirjaa lukenut. Tammikuussa se oli Eritrea, nyt helmikuussa Haiti.

"But we must remember those men and women who danced on the rubble of a city as it burned to the ground. And we must remember those who came after them, pretending to extinguish the fire with their dreams but doing no more than fanning the embers."

Haitilainen, ranskassa opiskellut Yanick Lahensin romaani Sweet Undoings onkin pieneen kokoonsa nähden runsas, väkirikas ja moniääninen romaani Haitin pääkaupungista Port-Au-Princestä ansiokkaan tuomarin Raymond Berthierin murhan ympärillä. Lahens käyttää lyhyehköjen lukujensa kertojina lähes kymmentä eri henkilöä – keskeisimpinä heistä on murhatun Berthierin vaimon veli Pierre, joka on asunut homoutensa takia vuosia maanpaossa, Berthierin laulajana uraa tekevä tytär Brune, tämän kumppani, juristi Cyprien, journalistisella matkalla oleva ranskalainen Francis, slummien kurjuutta runouteen pakeneva Ézéchiel sekä rikollistaustastaan tunnettu Joubert. Lahens vuorottelee kertojien välillä, ja perinteiseen rikosromaaniin ja kuka-teki-sen-trooppiin taipumaton kerronta keskittyykin enemmän kuoleman jälkeisen ajan ja surun tyhjyyteen, Port-Au-Princen väkivallan ja toisaalta inhimillisen herkkyyden väliseen kuiluun. Kaupungista piirtyy kiireinen, meluisa ja intensiivinen kuva, ja sen sisällä eletään aivan omanlaisia elämiä kaiken korruption, poliittisen pelin sekä murhienkin keskellä.

Lahensin tapa luoda kokonaisuus risteyttämällä lukuisten eri henkilöiden lyhyitä tarinoita keskenään yhden murhatun keskushenkilön ympärille tekee romaanista paitsi mielenkiintoisen myös varsin haastavan. Lahens ei kuvaa, kuvaile tai helpota lukijan työtä tarjoamalla valmiita psykologisia selityksiä, vaan hän korkeintaan näyttää pienin välähdyksin sen laajemman todellisuuden, jonka keskellä saaren pääkaupunki kulkee. Erilaiset rodulliset ja yhteiskuntaluokan aiheuttamat risteykset tulevat esiin ihmisten toiveiden ja motiivien, ei kerrotun ja alleviivatun kautta. Se onkin enemmän kuva koko kaupungista kuin sen yksittäisistä ihmisistä. 

Sweet Undoings onkin oivallinen muistutus "vaikeamman kirjallisuuden" lukemisen tärkeydestä: tuntuu, että vasta ihan viimeisten lukujen aikana sain edes suurin piirtein kiinni mitä ja mistä tässä romaanissa on kyse. Siitäkin huolimatta se jäi kokonaisuutena sirpaleiseksi ja etäiseksi, hankalaksi tavoittaa. Sen vaikeus ei kuitenkaan sinänsä ole kielessä tai kerronnassa vaan myös kulttuurisessa vieraudessa, jonka keskelle valkoisen länsimaisen ihmisen on äärettömän hyvä aina toisinaan asettaa. Siksi suosittelenkin tätä romaania lämmöllä, vaikka sen löytäminen toki Suomesta saattaakin olla hieman hankalaa.

Lue koko maailma: Haiti

THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

 PATRÍCIA MELO : THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

254s.

The Indigo Press, 2019

Alkuteos: Mulheres empilhadas, 2015

portugalista englanniksi kääntänyt Sophie Lewis

Se alkoi läpsäisystä.

Ei, se alkoi nimittelystä. 

Huora. Lutka.

Sen jälkeen lyönti, suoraan kasvoihin.

18. tammikuuta // Nuori nainen tapettiin Tampereella hotellissa Poliisi löysi sunnuntaina tamperelaisen Lapland Hotels -hotellin huoneesta menehtyneen nuoren naisen sekä 25-vuotiaan miehen, joka otettiin kiinni rikoksesta epäiltynä. Myös uhriksi joutunut nainen oli täysi-ikäinen. Molemmat ovat kotoisin Pohjanmaalta. Poliisi epäilee miestä henkirikoksesta. Poliisi on esittänyt miestä vangittavaksi Pirkanmaan käräjäoikeudessa nimikkeellä murha. Mediatietojen mukaan naisen ja miehen välinen suhde on poliisilla yhä selvityksessä. Epäillyllä miehellä on aikaisempaa rikostaustaa.

Nuori juristi lähtee Riosta Acreen, Brasilian syrjäisimpään osavaltioon kumipuuteollisuuden, alkuperäisasukkaiden ja viidakon äänten keskelle. Hän saa tehtävänannon esihenkilöltään, joka on kirjoittamassa kirjaa naissurmista. Acressa on murhattu erityisen raa'alla tavalla nuori Txupira, alkuperäiskansaan kuulunut tyttö. Hänen kasvonpiirteitään ei tunnista silmittömän väkivallan seurauksena. Hänen kohdustaan löytyy lasinsirpaleita. Juristi siirtyy seuraamaan Txupiran murhan oikeudenkäyntiä, kolmen "hyvän ja kunnollisen pojan" syytteitä. Hän ei ole matkalla kuitenkaan pelkästään töihin liittyvistä syistä – Acressa hän on viimein kaukana poikaystävästään Amir, joka löi häntä huorittelun päätteeksi juristin oman työkaverin juhlissa. Perään viestittää niin Amir kuin ylisuojeleva isoäitikin, joka niin kovin ihmettelee juristin äkillistä lähtöä ja aivan ihanalle ja miellyttävälle Amirillekin aiheutettua huolta.

26. tammikuuta // 38-vuotias nainen tapettiin Naantalissa kotonaan Poliisi tiedotti keskiviikkona 28. tammikuuta, että Naantalissa sijaitsevasta yksityisasunnosta löytyi kuollut ihminen, jonka epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tapausta tutkitaan tappona. Poliisin tietojen mukaan epäilty ja uhri tunsivat toisensa. Poliisi ei kertonut tarkempia yksityiskohtia tapauksesta tuolloin. Iltalehden tietojen mukaan uhri oli 38-vuotias nainen ja epäilty tekijä 38-vuotias mies. Lehti kertoo, että uhri ja epäilty olivat seurustelleet vuodesta 2021 ja menneet kihloihin kaksi vuotta myöhemmin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olivatko he yhä suhteessa. Iltalehti kertoo, että epäiltyä miestä syytetään myös kuolleen naisen pahoinpitelystä. Epäilty pahoinpitely tapahtui vuosi sitten. Syyte nostettiin syksyllä 2025.

Brasilialaisen romaanikirjailija Patrícia Melon The Simple Art of Killing a Woman on sekä temaattisesti että kirjallisesti taitava, hyytävä ja vavisuttava romaani naissurmista, lähisuhdeväkivallasta sekä misogyniasta, joka mahdollsitaa pandemian kaltaisen kuolleisuuden naisten keskuudessa. Naisia kuolee kuin moskiittoja, huomauttaa romaanin henkilöhahmotkin vapaasti suomennettuna. Acre on koko Brasilian synkintä aluetta – Melo muistuttaa, että pitkälti siksi, koska mitä useampaan eri tavalla haavoittuvaan asemaan nainen kuuluu, sitä vähemmän hänen murhaamisensa merkitsee. Melo yhdistää tarinaansa kolme erillistä linjaa: juristin matkan seuraamisen, tämän erilaiset kostofantasiat alkuperäisyhteisön unimaailmassa sekä todelliset naismurhat lukujen välissä. Hieman samaan tapaan kuin itse tässä käytän väleissä Suomen naissurmia. Pelkästään tämän vuoden ajalta. 

Melo yhdistää siis niin henkilökohtaista traumaa (jo ensi sivuilla käy ilmi, että juristin oma isä on murhannut tämän äidin juristin ollessa itse nelivuotias), oikeudenkäyntiä, naismurhien taustalla olevaa aatemaailmaa sekä todellisia murhia kiitettävän kipeällä ja raadollisella tavalla – teosta voisi syyttää liioittelusta ja paisuttelusta, jos ei tasan tietäisi kaiken tutkimuksen, aktivismitoiminnan sekä tosielämän perusteella tämän olevan juuri niin totta kuin Melo näyttää. Mikään ei ole helpompaa kuin naisen murhaaminen läpeensä misogynistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

5. helmikuuta // Nuori nainen tapettiin Kokkolassa. Poliisi sai torstaina 5. helmikuuta tiedon tapahtumasta ulkopuolisen kautta. Uhri löytyi asunnosta Pensarinmäeltä. Poliisi kertoi, että on ottanut 30-vuotiaan miehen kiinni epäiltynä taposta. Miestä tullaan esittämään vangittavaksi.

Valkoisen päähenkilön viemistä seuraamaan alkuperäiskansaan kuuluvan tytön murhaoikeudenkäyntiä on kritisoitu jonkin verran kirjan nettiarvioissa, enkä lainkaan kiellä tämän kritiikin tarpeellisuutta. Melo on kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan ottaa tämän huomioon: hän puhuu kirjallaan nimenomaan valmiiksi haavoittuvissa asemissa olevien naisten – köyhien, alkuperäiskansoihin kuuluvien, rodullistettujen, transnaisten, homoseksuaalien, seksityöntekijöiden – yliedustuksesta paitsi murhien kohteena myös murhasta tuomittamatta jättämien miestekijöiden kohdalla. Hän näyttää hiljaisella, mutta päättäväisellä varmuudellaan millaisista murhista miehet selviävät, milloin nuoren miehen tulevaisuus on tärkeämpää kuin nuoren naisen murhasta seurannut oikeudellinen seuraamus. The Simple Art of Killing a Woman onkin kunnianhimoinen tutkielma todellisuudesta, jossa naiset ympäri maailman jatkuvasti elävät. Se tuo esiin paitsi yksilöön jätetyt traumat myös sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa naisvihapyramidi toteuttaa itse itseään.

7. helmikuuta // 70-vuotias nainen tapettiin kotonaan Malminkartanossa Poliisi löysi lauantaina Helsingin Malminkartanossa sijaitsevasta asunnosta noin 70-vuotiaan kuolleen naisen. Asunnosta löytyi myös vakavasti loukkaantunut, noin 70-vuotias mies, jota poliisi epäilee henkirikoksesta.  Poliisin tietojen mukaan nainen ja mies asuivat kumpikin asunnossa ja ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tapausta tutkitaan tässä vaiheessa rikosnimikkeellä murha, poliisi kertoo tiedotteessaan. ”Teko on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla”, tutkinnanjohtaja Juha Piippo kertoo. Tapauksen tutkinta jatkuu.

Naiset eivät kuole tyhjiössä. Naismurhat eivät tapahdu tyhjiössä. Ne elävät naisia alistavassa yhteiskunnassa, juuri siinä, missä raiskausvitsit naurattavat, tuomitut seksuaalirikolliset johtavat koko perheen viihdeohjelmia, naisten ulkonäköä kommentoidaan ja esinellistään, sekä naisille selitetään internetissä heidän oma asiantuntemusalansa vain koska mies ajattelee automaattisesti tietävänsä naista enemmän.

Ja miesten murhiin asti yltävä aggressiivisuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy, kun miehet opetetaan pojasta asti rooliutumaan haitallisen kapeaan maskuliinisuuden muottiin, jossa tunteet ja hellyyden tarve nähdään heikkouksina ja viha on ainoa tunne, joka pojille sallitaan. Se syntyy kun pojilla ei ole terveitä esikuvia, kun heitä ei opeteta olemaan miehiä vaan olemaan mahdollisimman ei-naisia. Aggressio, väkivaltainen omistuksenhaluisuus ja murhiin asti leimahtava viha ruokkii vihaa, joka jatkaa itsensä kasvattamista. Se alkaa usein pienistä sanoista, kontrolloinnin eleistä, mustasukkaisuudesta. Se kasvaa kerta kerralta, ja se saa aggression muuttumaan uhrin syyksi. Se on todella pandemia, johon naisia kuolee kuin moskiittoja. 

Ja sille todella täytyy tehdä jotain.

Jos koet lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa, olethan mahdollisimman pienellä kynnyksellä yhteydessä esimerkiksi seuraaviin auttaviin puhelimiin ja chatteihin.

Nollalinja:

Soita: 080005005, auki 24/7

Chat ma-ke 9–15, to-pe 14–20

Naistenlinja:

Soita: 0800 02400 ma–pe klo 16–20
Chat tiistaisin ja torstaisin 16–20

Jos tilanne on akuutti ja/tai vakava, soita 112, suoraan ympärivuorokauden aukioleviin turvakoteihin tai kuntasi sosiaalipäivystykseen.

Naissurmauutisten lähde: eeva.fi Kyseessä listaus Suomessa väkivaltaan kuolleista naisista vuonna 2026.

Lue koko maailma: Brasilia