Testonisti –farmakopornografisia tunnustuksia

Paul B. Preciado : 

Testonisti - farmakopornografisia tunnustuksia

342s.

Tutkijaliitto 2022

Alkuteos: Testo yonqi. Sexo, drogas y biopolítica 2008

Suomennos Anna Nurminen

Olet teknosukupuoli, teollisesti tuotettu, farmakologinen kokonaisuus oman kehosi hormoneja, välittäjäaineita, bakteereja yhdistettynä kemiallisiin valmisteisiin, kulttuurista sukupuoltasi affirmoiviin estrogeeneihin tai testosteronilisiin, masennus- tai ahdistuneisuuslääkkeisiin. Olet täynnä antibioottijäämiä, mikromuovia, olet ehkä osin itsekin muovia, rintojen sisältä, tekokiveksinä, pumpulilla täytetyn kondomin kuminen tekopenis, miesnaiscistransruumis, joka ei ole koskaan itsensä niin kauan kun se on yhteiskunnan kulttuurisen cisheterofarmakopornografisen hallintavallan alainen eli oikeastaan aina. Silotat otsaasi, teippaat yöksi nenääsi, nypit karvojasi, nostatat erektiotasi, tyydytät itseäsi visuaalisesti sekä peilin että vilkkuvan tv:n edessä pornon vuoksi, olet ottanut jokaisen ulkonäkö- ja seksuaali-ihanteesi valtavirtapornosta, heteropornosta, mies panee nainen alistuu, penis penetroi vagina alistuu, antautuu, ottaa vastaan, miehisyytesi tai naiseutesi tuotetaan jokaisella työnnöllä uudelleen, farmakopornografinen hallinta on vallannut subjektiviteettisi ja luulet haluavasi tätä, tekeväsi tätä itsellesi, itseäsi varten, eläväsi itsellesi. Mikään ei tyydytä sinua, olet ainainen potentiaalinen laukeaja, jonka hetkellinen mielihyvä ei täytä mitään vaan saa sinut haluamaan aina vain enemmän kovempaa parempaa, ja samalla täytät itsesi lääkkeillä silikoneilla botuliinilla että olisit itse enemmän kovempaa paremmin juuri se haluttavin versio itsestäsi, joka ei koskaan nuorru alistu antaudu vaan valloittaa kuvitteellisella falloksellaan koko maailman ympäriltään lauetakseen suuremmin kovemmin paremmin kuin kukaan muu koskaan yhtään missään maailmankaikkeuden historiassa ja tulevaisuudessa.

x

Farmakopornografia on tullut, ja ottanut nykyaikaisen ihmisen hallintaanta, jatkaa espanjalaissyntyinen filosofi, transfeministi ja ajattelija Paul B. Preciado. Hän jatkaa yhteiskuntakriittistä analyysiaan Foucalt'n jäljessä, mutta näyttää, miten suvereenivallan ja kurivallan kautta biovaltaan siirtynyt yhteiskuntamme tarvitsee tarkempia ja yksityiskohtaisempia käsitteitä. Tätä tarvetta varten hän hahmottelee farmakopornografian, koko (läntisen) yhteiskunnan lävistävän medikalisaation  ja pornoistumisen yhdisteen, joka hallitsee meitä subjektivikaation kautta – eli siis sisältä niin, että me oikeastaan uskomme itse haluavamme niitä asioita, joita yhteiskunta todellisuudessa ohjaa meitä haluamaan. Yksilön omaan itseen kietoutuva valta on järisyttävän tehokasta: se saa ihmisen pyörimään kirjaimellisesti oman napansa, pyllynsä, kullinsa ja mieliala-/keskittymislääkkeidensä ympärillä sen sijaan, että löytäisimme yhdessä jonkinlaista vastavoimaa arjen kurille ja kontrollille. Kun voi itse olla aina vähän enemmän kovemmin parempi, ei ole aikaa kiinnittää huomiota siihen, kenen kaikkien kustannuksella sitä jatkuvasti tekee.

Vahviten Preciado näyttää, miten farmakopornografinen hallinta on tullut ja niellyt sukupuolen ja seksuaalisuuden omien tavotteidensa keskiöön. Sukupuoli on, kuten Preciado osoittaa, paitsi butlerilaisesti ajateltu performanssi, myös lainsäädännöllä, medikalisaatiolla ja pornografialla paikalleen hakattu yhteiskunnallinen rakennelma, ja se on saanut alkunsa niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Sitä aiemmin kenellä tahansa saattoi kasvaa parta tai olla "naisellinen lantio" osana täysin tyypillistä sukupuolen moninaisuutta, mutta vasta heteroseksuaalisuuden legitimoiva vuosisata löi nykykäsityksellemme yhteiskunnallisen leiman. Kontrolloidakseen sekä ihmisen seksuaalisuutta että sukupuolisuutta olemme onnistuneet vinoutuneesti normalisoimaan erilaisia lääketieteellisiä käsityksiä muun maussa nais- ja mieshormoneista, tuottamaan erilaisia konstruoituja sukupuolia vahvistavia lääkkeitä kuten e-pillereitä ja Viagraa, luoneet lainsäädännön, joka vielä hetki sitten pakotti  (ja nykyäänkin monin paikoin pakottaa edelleen) transkehot sterilaatioon sekä intersukupuoliset tai pahimmillaan heidän vanhemanpsa jo synnytyslaitoksella "valitsemaan" jomman kumman binäärikäsityksen mukaisen sukupuolen. Pornografia taas on toiminut jo pitkään oikeanlaisen seksuaalisuuden (heterouden) ja sukupuolisuuden (cis) mallikuvina: mies on iso ja jämäkkämunainen ottaja, nainen märkäpilluinen antautuja, aina valmis, kaunis, isorintainen, uhkea ja alistuva. Ja kyllä, sekin toimii pääsääntöisesti farmakologisten saavutusten ansiosta: Viagra saa peniksen kuin peniksen jäykäksi, e-pillerit taas mahdollistavat täysin loputtoman pornokierteen. Kuinka monta porno-otosta netissä olisikaan, jos jokaisesta saattaisi potentiaalisesti syntyä lapsi?

"Ei ole olemassa kahta sukupuolta vaan geenien, hormonien, kromosomien ja seksuaalisten ja aistillisten sukuelinten muodostelmien moneus. Normatiivisten kulttuuristen fiktioiden kokonaisuuden ulkopuolella ei ole olemassa totuutta sukupuolesta, mieheydestä ja naiseudesta."

Tällaisen farmakopornografisen hallinnan tilalle Preciado tarjoaa sukupuolen haltuun ottoa: hän itse kieltäytyy institutinaalisesta valvonnasta, lääkärivallasta ja seurannasta, ja ostaa testosteroninsa pimeiltä markkinoilta, transitioituu kohti sellaista kehoa, jonka kautta hänellä on kaikki toimijuus, joka on aiemmin ollut piilossa feminisoidussa ruumiissa. (Päätös tulee hyvin ymmärrettäväksi ihan jo koto-Suomessakin, jossa transpolia johtaa tälläkin hetkellä hyvin trans-vastainen lääkäri, joka tuottaa paitsi propagandista tietoa Yhdysvaltain konservatiiveille suoltaa myös "tutkimusta", jonka asetelmat ovat niin perseellään, etteivät ne kestä edes maallikkotason tarkastelua.) Toisaalta Preciado kyseenalaistaa koko järjestelmän todenperäisyyden – ei ole sukupuolia, kromosomeja saati seksuaalisuutta, joka asettuisi ihmisen määrittelemiin ahtaisiin lokeroihin. Voima on irtaantumisessa, oman kehon politisoimisessa. Sillä kuten Preciado esittää: "normista poikkeavat ruumiit eivät ole lauhkeita vaan täynnä poliittista voimaa ja mahdollisuuksia toisenlaisten subjektivaation muotojen luomiseen."

Testonisti – farmakopornografisia tunnustuksia on voimakas, haastava, sinkoileva ja kiivas tajunnan sekä yhteiskunnan valheellisen normatiivisuuden räjäyttäjä, jonka soisi kuuluvan jokaisen ihmisten, nuorten, seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden kanssa toimivan ihmisen peruslukemistoon. Toki se vaatii jo jonkin verran perusymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta, avoimuutta nähdä ja ihmetellä maailmaa fakkiintuneiden käsitteiden ja kielen ulkopuolelta. Preciado tarjoaa kuitenkin oman kehonsa juuri sen poliittisen voiman keskiöön, jota hän peräänkuuluttaa, ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden autoteoreettinen avaaminen on voimakas esimerkki siitä, mitä kaikkea ihminen voi olla, kun hän ei anna totunnaisuuden itseään rajoittaa. 

"Minä tahdon vakuuttaa, että te olette niin kuin minä. Teitä houkuttelee sama kemiallinen väärinkäyttö. Se on teissä. Te luulette olevanne luonnollisia naisia, mutta te käytätte e-pillereitä. Te luulette olevanne luonnollisia miehiä, mutta te käytätte Viagraa. Te olette normaaleja, mutta syötte Prozacia tai Paxilia siinä toivossa, että jokin vapauttaisi teidät ongelmistanne tai väsymyksestänne. Te olette käyttäneet kortisonia, kokaiinia, alkoholia, Ritalinia, kodeiinia... Myös te olette se hirviö, jonka testosteroni herättää minussa."

Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

Katoamiskertomus

Sanni Isometsä : Katoamiskertomus

205s.

S&S 2026

Saatu arvostelukappaleena

"Ikävä on halua palata sinne missä ei ole. Aivojen magneettikuvissa voi nähdä, kuinka surussa aktivoituvat samat aivoalueet kuin jotakin etsiessä. Läheisen kuollessa aivot pyrkivät edelleen paikantamaan, missä poissaoleva on. Aivokuvissa suru ja eksyminen näyttävät samalta. Silläkin tavalla suru on suunnaton."

Sen piti olla vain tavallinen flunssa, ehkä jopa miesflunssa, ajatteli kätilönä työskentelevä kumppani. Kotona sairastamista, terveyskeskuksen lepokehoituksia, teho-osasto M1, myöhemmin lääkärin soitto – ja flunssavirus oli jossain muualla kuin sen todella piti olla. Kaipaamaan jäivät.

Sanni Isometsän esikoisromaani Katoamiskertomus on haikea ja kaunis, pieni ja lyyrinen romaani surusta ja jäämisestä, menettämisestä aikuisena ja lapsena. Se on muistelmateos Isometsän omista kokemuksista, lapsena menetetystä isästä ja aikuisena menetetystä kumppanista sekä oman lapsen isästä. Sinä-muotoinen kertomus, jossa pahimman keskellä itseään tarkastelee aina jostain hieman ulkopuolelta, sivusta, sivullisena, katsoo sitä kuorta joka jotenkin vain toimii tekee selviytyy. Myöhemmin teos siirtyy minä-muotoon, keskiöön, yritykseen ymmärtää niin menehtyneen puolison elämää kokonaisuutena kuin lapsuudessa kuolleen isän elämää. Sinä selviydyt, minä jo elän.

Itsekin kätilönä toiminut valtiotieteen maisteri Isometsä käyttää kauniin, mutta kepeästi etenevän kielen toimivana vastapainona lääketieteellistä kieltä, lääkkeitä, kudoksia, ruskeaksi nesteeksi mätäneviä sisäelimiä – elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella, jossa ruumiinnesteet pääsääntöisesti saa unohtaa. Hän käy teoksessaan läpi niin suhteen alkua, lapsen syntymistä, itse itselleen kertomaansa rakkaustarinaa, sillä kuolleen tarina on aina eloon jääneen oma. Valittu kontrasti toimii: se luo kuvan kahdesta maailmasta, pään sisäisestä, joka yrittää ymmärtää sekä fyysisestä kiertokulusta, joka ei pyydä ymmärtämään. Surut, menetykset, elossa pysyminen, kaikki liikkuu vuorotellen, kukaan ei ihan täysin ymmärrä, ja silti ihminen nimeää jokaisen pienen säikeen kehossa, lääkeaineen, sähkökäyrän, turvonneen kehon ja surun vaiheet ymmärtääkseen, päästäkseen pakoon pakokauhuaan. Isometsä ei kuitenkaan alleviivaa, vaan antaa erilaisten tyylien tulla, olla osa luontevaa ja pakottamatonta kerrontaa, jossa ollaan yhtaikaa kiinni menetyksen hetkessä että sen jälkeen pilkistävässä elämässä.

Katoamiskertomus on hurjan taitava, selvärajainen ja elämään kurkottava esikoinen. Se on hallitusti koottu kokonaisuus kaaoksesta yhden elämän ja kahden kuoleman välistä.

Eurooppa kieltäytyy työstä

 Lasse Poser & työryhmä (toim.) : 

Eurooppa kieltäytyy työstä

384s.

Khaos Publishing 2023

Suomessa vallitsee hämmentävä kaksiajako, mitä työkulttuuriin tulee. Yhtäältä meillä on hyvin tiukka, kurinalainen työmoraali, joka sisältää kapen käsityksen ”oikeasta työstä”, jonka eteen pitää mieluusti ainakin kerran elämässä lähes kuolla uupumuksesta, jotta todella tietää sitä tehneensä. Toisaalta taas nostamme jatkuvasti HS Visio -värien siivittäminä esiin niitä sankareita, jotka ovat repineet ensin start up -yrityksensä voitot alustatalouden turvin muun muassa ruokakuljettajien selkänahasta ja sitten patsastelevat veropäivinä otsikoissa suurina sankareina ja malliesimerkkeinä. Työstäkieltäytyminen saati ”ideologinen työttömyys” ovat kulttuurissamme kirosanoihin verrattavia ragebaitteja niin kauan kun sitä tehdään ”toisen rahoilla”, eli esimerkiksi sosiaaliturvan keinoin. ”Omaa rahaa” se on vain silloin, kun raha on saatu toisen ihmisen työllä, muttei verojen kautta vaan heidän raadantaansa hyödyttäen joko osinkoina tai yritysmyynteinä. 

 Tähän ja laajemminkin eurooppalaiseen työmyyttiin pureutuu Eurooppa kieltäytyy työstä -projektin tekijät samannimisessä kirjassaan – siihen, mitä työ on, miten siitä voi(si) kieltäytyä ja kenelle kieltäytyminen on ylipäätään mahdollista. Laaja teos sisältää 25 haastattelua Espanjasta, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta sekä kaksi esseetä työstä ja sen ympäriltä. 

Ajassa, jossa työtä on yhä vähemmän ja yhä harvemmalle, julkinen keskustelu kääntyy syyttämään kehnoa yksilöä huonosta työnhausta. Todellisuudessa koko yhteiskunta järjestäytyy jatkuvasti uudelleen yhä kaoottisimmilla tavoilla, kriisiytyen lähes jokaisella kuvitteltavalla tavalla, ja samalla työ sellaisena, kuin olemme tottuneet sen ymmärtämään, joko katoaa tai ulkoistetaan yhä heikommin järjestäytyneen, alipalkatun ihmisryhmän tekemäksi. Piikamarkkina ja ihmiskauppa rehottaa samalla kun start up -bisnes pöhisee ylikuumentuneisuuttaan. Palkat eivät riitä elämiseen, ja hyvätuloisten alueelta katoavat esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajat, koska heidän palkallaan ei voi enää asua kaupunkien keskustoissa. Nykyisen ihmisvihahallituksen toimia seuratessa perustulo on vain kaukainen haave, eikä koronakaan onnistunut järjestämään työelämää uusiksi tavoilla, joista vielä muutama vuosi sitten aktiivisesti vasemmallakin haaveiltiin. 

Eurooppa kieltäytyy työstä pyrkii haastamaan tätä lukkiintunutta käsitystä siitä mitä työ on, ja miten se vaikuttaa identiteettiimme. Se ei ota työstäkieltäytymistä annettuna, etuoikeutetun ”lepo on radikaali teko” -voimalauseena, vaan muistuttaa että työn jakautuminen on juuri tosiaan yllä esitetyn kaltaisesti luokkaistunut ja valunut koskemaan täysin eri tavoin eri ihmisryhmiä. Siksi kirja sukeltaakin vaihtoehtoihin: eri kollektiivien, anarkistien ja osuuskuntien edustajia haastattelemalla se näyttää, mitä kaikkea muuta työ voisi olla kuin suuremmalle pääomalle työskentelemistä. Mukana on tanskalaisia puupurjevenehankkeita, saksalaisia koko työn kyseenalaistavia pamfletin kirjoittajia, hoivaan ja solidaarisuuteen perustuvia hoivatyötä tekevien maahanmuuttotaustaisten kodinhoitajien vertaistukiryhmiä. Kaikki tämä on ja elää kapitalismin sisällä, haastaa totuttua ja oikeiston annettuna pitämää todellisuutta. 

 Kirja on avauksena merkityksellinen, ja toivoisinkin vähän jokaisen pysähtyvän pohtimaan, mitä työ ja sen tekeminen todella merkitsee – ja miksi se on Suomessakin kiinnitetty niin totaalisesti identiteettiin. Kokonaisuus on kiinnostava ja ajatuksia herättävä – nautin erityisesti saksalaisten Norbert Trenklen sekä Ernst Lohoffin kriittisistä ajatuksista tavarataloudestamme, joka sellaisenaan joutaisi aikalailla lakkauttaa. Kun koko talousjärjestelmämme rakentuu erilaisen materian (yli)tuottamiselle, kuljettamiselle, kuluttamiselle ja poisheittämiselle, hukumme paitsi roskaan ja paskaan, myös ympäristökatastrofin myötä todennäköisesti meriveteen, kun tuhlaamme maapallomme kantokyvyn turhakkeita käyttääksemme. Lisäksi pidin kovin ajatuksia herättävänä haastatteluita kreikkalaisesta anarkismin sisäisestä kritiikistä sekä Paola Jalilin osuutta, joka näyttää miten koteja muistuttavat työtilat yrittävät vallata koko ajattelumme ja olemisemme työlle. Loppua kohden haastattelujen määrä alkoi tosin jo hieman puuduttaa, pieni karsinta tai päällekkäisyyksien poistaminen olisi voinut tehdä hyvää ydinviestin terävöittämiseksi – tiettyyn pisteeseen asti samalla kaavalla kulkeva haastattelurunko toimi, mutta lopulta toistoa soi sen kaikkein suurimman terän. 

Ja silti: niin kauan kun ymmärrämme työn niin kuin se juuri nyt ymmärretään, harva meistä voi hyvin. Työtä ei pidä siis pelkästään jakaa ja järjestellä uudelleen, koko sen käsite täytyy räjäyttää, jotta voisimme jatkuvasti paremmin. Ja ihan alkuun mahdollistaa ihmisen kyky elää ihmisarvoista elämää esimerkiksi perustulon avulla ilman, että koko elämä kiertyy vain palkkatyön ja sen eri muotojen ympärille.

Rakkauden työ

Gisela Bock & Barbara Duden : 

Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa

131s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Arbeit aus Liebe – Liebe als Arbeit: 

Zur Entstehung der Hausarbeit im Kapitalismus, 1976

suomennos Taneli Viitahuhta

Sosiaalisen median perhekuvasto jakautuu tällä hetkellä kahteen, melko vastakkaiseen ryhmään: vastaani tulee keloja ja kuvia, joissa perheet, yleensä äiti-ihmiset, julkaisevat lempeän musiikin taustavoimalla videoita sotkuisista kodeista täynnä kasoja, tiskejä ja lempeitä elämän jälkiä. Toisaalla on konservatiivistuneessa yhteiskunnassa valtaa ottava tradwife-ilmiö, eli kuvitteelliseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteisiin haikaileva naisjoukko, jotka jättäytyvät "työttömiksi" hoitaakseen kotia, kokkailua ja miehiään hyvin perinteisen ja siveellisen kotikulttuurikuvaston ryydittämänä. Vastakkain elävää kaksi toisistaan jatkuvasti etääntyvää suuntausta, liberaali ja lempeä, konservatiivinen ja kurinalainen.

Ja kun kaikki huomio kilpistyy näihin laitoihin, unohdamme, että taustalla jyllää jatkuvasti se kaikkein näkyvimpään paikkaan piilotettu todellisuus: median, yhteiskunnallisten instituuttien kuten neuvolan, koulun ja terveydenhuollon, Marttojen ja eritoten kapitalismin ylläpitämä yhteiskunnan kuva, jossa kodit ovat moitteettoman siistejä, mutta naiset vapautettuja, työ- ja perhe-elämän saumattomasti yhteensovittavia nykyajan sankareita, jotka hoitavat paitsi palkkatyön, myös sen rakkauden työn aina pyykki- ja ruokahuollosta lasten kasvatukseen – ilmaiseksi, toisen työpäivänsä päälle. Luonnollisesti, hehän tekevät sitä lähes pyhästä laupeudestaan, luontaisen hoiva- ja siivousviettinsä siivittämänä, historiallisesti omalla paikallaan.

"Naiset eivät ole ainoastaan 'perheen sydän', vaan myös pääoman sydän. Pääoma seisoo tai kaatuu sen perusteella, voiko se käyttää ilmaiseksi heidän rakkauttaan, 'luontoaan' ja työtään."

Vuoden 1976 Länsi-Berliinin naisille suunnattuun kesäkouluun kirjoitettu Gisela Bockin ja Barbara Dudenin, nyt keväällä 2026 suomennettu Rakkauden työ – kotityön synty kapitalismissa osoittaa kuitenkin kaikessa näppärässä tiiviydessään toisin. Se, mitä pidämme luonnollisena ja historiattomana, on itseasiassa ihan korkeintaan neljä sukupolvea vanha keksintö: yksi monista kapitalismin itselleen aitaamista alueita, jossa kovalla kampanjalla naistyypillisistä kotipuhteista saatiin poistettua työn todellinen merkitys, ja kodinhoito alistettiin osaksi mahdollisimman tuottavaa ja työntekijäreserviä uudistavaa kapitalistista järjestelmää.

Bock sekä Duden taustoittavat huolella näkyviin piilottamisen taustahistorian. Kodinhoito ei suinkaan ole ollut palkaton työn muoto saati naissukupuolen hoivaviettiin perustuva, luonnollinen itsestäänselvyys, vaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon tuottama todellisuus, joka rakentui paljon monitahoisemman työnjaon päälle. Lyhyesti ja sitä kautta myös hieman kärjistetysti tiivistäen voisikin sanoa, että siinä missä työt jakautuivat vielä feodaaliyhteiskunnissa tasaisesti niin, että kodin sisällä ja sen ulkopuolella tehtyjä töitä pidettiin yhtä merkityksellisinä ja toisaalta myös toisen työllä korvaamattomina, nykyisen kaltainen käsitys kodinhoidosta on ollut seurausta muun muassa 1920-luvun työntekijöiden loppuunkäyttämisen muuttumisesta vaikeammaksi. Kun tehdastyöläiset alkoivat vaatia parempia työoloja ja samaan aikaan sekä Yhdysvallat että Eurooppa alkoivat suojella paremmin rajojaan, eikä maahanmuuttotaustaisia ihmisiä hikipajoillekaan löytynyt enää loputtomia määriä tuli työntekijästä tuli työnantajalle "arvokkaampi". Ja jotta arvokas (mies-)työntekijä pysyi työkuntoisena, täytyi jonkun huoltaa ja hoivata häntä kotona. Koska kukaan ei kuitenkaan halunnut maksaa tästä mitään, piiloutui tällainen huolenpito normatiivisuuden sisään – ajan eetokseksi syntyi naiskäsitys, joka haluaa luonnostaan hoivata, hoitaa ja pitää kodin kunnossa. Tai kuten Rakkauden työssä se sanoitetaan: "kotitöiden, 'kauniiden tekojen', tuli kummuta suoraan naisen luonteesta, 'luonnosta', jota selvästi leimaa vietistä luopuminen ja alistuminen." Näin kuri ja kontrolli palasi töihin, ja valui sitä kautta myös koteihin ja sen tapoihin.

"Laskevat työsuoritteet ja kamppailujen kiihtyminen sekä naisten kieltäytyminen synnytyskoneina toimimisesta – mikä näkyi muun muassa syntyvyyden laskuna – vaativat uusien keinojen keksimistä työkyvyn ja työhalukkuuden takaamiseksi. Tämä tarkoitti ensisijaisesti työvoiman määrän lisäksi myös laadun edistämistä. Tehokkaasta ja suorituskykyyn tähtäävästä lastenkasvatuksesta tuli nyt laajasti ja tieteellisesti keskusteltu aihe."

Koska vuosisadan vaihdetta leimasi myös taylorismi, eli tehokkuuden ylistys, kaiken voi hoitaa tieteeseen vetoamalla vain yhdellä tavalla mahdollisimman oikein. Siinä missä (kustannus-)tehokkuus valtasi tuotantolaitokset, sai se tilaa myös kotona – tieteeseen vedoten meille syntyi paitsi yksi ja oikea tapa tehdä liukuhihnatyötä mutta myös viikata lakanat, tiskata astiat ja kasvattaa lapset. Se, minkä nykyään ajattelemme olevan siis ylhäältä annettuna Oikein, on historian saatossa tuotettu totuus. Ja tämä koskee yhtälailla Oikeanlaista oppilasta koulussa (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon) kuin Naista kotona (=kuuliainen, mukautuva, vastaanpanematon). (Tällainen Oikein Toimiva Nainen vakiintui samalla myös Hyväksi Naiseksi, jonka voi esimerkiksi edelleen tavata influensserien sotkuisten koti-kelojen kommenttiboksissa kertomassa, että Hän kyllä siivosi, ruokki ja kasvatti ainakin viisi lasta, eikä koti Koskaan näyttänyt tuolta miltä videossa se jollakulla toisella näyttää.)

Ja tätä Rakkauden työ problemisoi erityisen ansiokkaasti. Pienessä ja tiiviissä tilassa se näyttää, miten annettuna otettu onkin oikeastaan verraten lyhyessä ajassa rakennettua, ja miten vastaanpanemattoman perhe-elämätotuuden jo teollisuuskapitalismi onnistui alkuvuosinaan juurruttamaan omaan narratiiviinsa Hyvistä Ihmisistä. Sen seuraukset näkyvät ilmiselvästi edelleen, ja sitä tarinaa ylläpitää aikalailla jokainen sukupuoli; äidin nyt vain on luontevampaa jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi katkaisemaan työuransa ja isän nyt vain on miehelle sopivampaa tuoda raha ja leipä valmiiseen pöytään, jotta hän jaksaa vaativaa ja raskasta työtään. Ei tarvitse olla edes tradwife, kun huomaa töittensä jälkeen hoitavansa paitsi lasten haut päiväkodista, lääkäriajan varaamiset, iltaruokinnat, jälkien siivoamiset ja vessan puunaamisen miehen levätessä rankan ansiotyöpäivänsä päätteeksi. Koti- ja metatöiden jakautumisesta ehkä jo puhutaan, mutta sekin puhe saavuttaa lähinnä tiedostavan keskiluokan, käyttöönotoista nyt puhumattakaan.

"Vasta kun työvoiman tuotannosta ja uudistamisesta saadaan palkkaa kuten mistä tahansa muusta työstä, se muuttuu yhteiskunnallisesti näkyväksi ja arvostetuksi; vasta silloin otetaan käyttöön sellaisia teknologioita, jotka todella vähentävät työtä ja vasta silloin naiset saavuttavat materiaalisen riippumattomuuden ja kyvyn kyseenalaistaa tämä työ ja sen organisointi, joita tähän asti on pidetty heidän luonnollisena itseilmauksena. Vasta kun samaksi olettaminen työn ja rakkauden sekä työn ja luonnon välillä murtuu, vasta kun työtä kutsutaan työksi, voimme me naiset tarttua siihen ja löytää sen uudelleen tai määrittää itse, mitä luonto ja rakkaus ovat: seksuaalisuutta, jota ei ole alistettu tuottavuuden pakolle."

Bockin ja Dudenin perusteesi "palkkaa kotitöistä" on vahva, perusteltu ja yksi aikansa tärkeimpiä poliittis-feministisiä taisteluita. Kuten Duden vuonna 2008 kirjoitetuissa jälkisanoissa kuitenkin ilmaisee, koko keskustelu on kadonnut sittemmin sekä politiikasta että feminismistä, eikä nyt melkein 20 vuotta jälkisanojen jälkeenkään hyvältä näytä.  Näin neljäkymmentä vuotta alkuperäisen tekstin kirjoittamisen jälkeen voisi hyvinkin esittää, kotitöiden tekeminen on palaamassa takaisin vahvaan luokkayhteiskuntaan: ulkoistajiin ja palkollisiin. Maksamme (ali-)palkkaa jälleen maahanmuuttotaustaisille siivoojille, kodinhoitajille ja ruokakuskeille, koska globalisaation ja rasistisin perustein jakautuneiden työmarkkinoiden ansiosta työvoima on jälleen ehtymätöntä. Ja jälleen se ehtymättömyys herättää rasismia ja rajojensuojeluhalua, kuten 100 vuotta sittenkin – eikä varmaan olekaan siihen nähden sattumaa, että koska se rajaa myös halpatyövoiman saantia, palaa yhteiskuntaan erilaiset miesasiamiehet ja heidän parinaan tradwifet, jotka jälleen siirtävät huomion palkattomasta kotityöstä naisellisen laupeuden työhön, sen luonnollisuuden normatisoimiseen sekä ylipäätään vanhoilliseen käsitykseen naisen paikasta. Siksi ihmisen tuleekin olla tarkkana: oppia historiasta eikä toistaa sitä. Se vain on yhteiskunnallisella tasolla tällaisen banaanikärpäsen muistin varassa elävällä sosiaalisella lajilla helpommin sanottu kuin tehty.