KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: CAPITALISTS MUST STARVE & THE SEERS

PARK SEOLYEN : CAPITALISTS MUST STARVE

192s.

Tilted Axis Press 2025

Alkuteos: 체공녀 강주룡, 2018

Koreasta englanniksi kääntänyt Anton Hur

Eteläkorealaisen Park Seolyeonin fiktiivinen elämäkerta sijoittuu 1930-luvun Koreaan, aluksi tarkemmin Mantšuriaan karkoitetun perheen arkeen, hetkeen kun heidän jo 20-vuotias tyttärensä Kang Ju-ryong on menossa viimein naimisiin. Hänen sulhasensa on vasta 15-vuotias, joten jotain täytyy olla vialla – ei perhe olisi muuten naittanut poikaansa niinkin vanhalle piialle. Käy ilmi, että nuori sulho on vannonut liittyvänsä Korean vastarintaliikkeeseen. Pari on kuitenkin niin rakastunut, etteivät he voi olla erossa toisistaan – niinpä Ju-ryong karkaa sulhasensa mukaan vuorille, osaksi vastarintaliikettä. Eleteään Japanin miehitysaikaa. 

 Capitalists Must Starve avaa feministisin silmin nuoren Ju-ryongin matkaa vastarintaliikkeestä nuoreksi leskeksi ja myöhemmin koko Korean työväenliikkeen juhlituksi keulakuvaksi. Mitä kaikkea kansallissankarin elämään mahtuu? Ja mikä saa juuri hänet nousemaan koko Pjongjangin työläisten innoittajaksi ja agitaattoriksi? Romaani seuraakin mitä ilmeisemmin historiallisiin faktoihin perustuvaa tietä, jonka kumitehtaan työntekijä Kang Ju-ryong kulkee matkallaan työväen luokann oikeuksien taistelijaksi. Se näyttää paitsi hänen henkilöhistoriansa, sen väkivaltaisen sorron, jonka keskellä etenkin naistyöntekijät elivät vielä alle sata vuotta sitten Japanin miehittämässä Koreassa, ennen Koreoiden jakautumista. Romaani onkin paitsi tarina paitsi poikkeuksellisesta henkilöstä myös kommunismin noususta ja luokkataisteluista isomman ryhmän tasa-arvoisuuden nimissä. 

 Kirjana ja tarinana Capitalists Must Starve on hyvin visuaalinen, jopa elokuvallinen – se muistuttaa kerronnaltaan enemmän filmatisoidun muodon käsikirjoitusta kuin varsinaista runsasta romaania. Elämä eteenee, ajalliset siirtymät ja mittakaavat jäävät hieman hämärään – ne täytyy lukijan joko kuvitella tai päätellä itse. Hahmot jäävät myös hieman paperisiksi – niiden syvyys ei hyödynnä romaanimuodon mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta näyttää huomattavasti enemmän kuin selittää. Seolyeon kuljettaakin vajaaseen kymmeneen vuoteen mahtuvan elämäkerrallisen tarinan varsin vikkelään, mikä tekee kirjasta sen traagisine käänteineenkin verraten helppolukuisen. Työväen nousua ja ammattiyhdistysten syntyäkin se kuvaa ainoastaan yhden ihmisen kautta – ei sinä laajana yhdistymisen ja yhteentulojen virtana, jollaisena se ansaitsisi tulla nähdyksi. 

 Ja silti, tästä kriittisyydestäkin huolimatta romaani on oikein kelvollinen ja kiinnostava kurkistus Korean historiaan – ja jos se vielä tällaisenaan saisi elokuvamuodon, olisi hyvinkin suuri merkkiteos valkokankaalle päästessään.

x

SULAIMAN ADDONIA : THE SEERS

163s.

Prototype 2024

”Originality is in the details. It’s in the interpretation of things. The problem is that we translate texts, images and situations through the perception of others, not our own. That makes something a cliché. Own an interpretation, and you own a new meaning of the world.”

Eritrealais-etiopialaisen, pakolaistaustaisen kirjailijan pieni suuri teos The Seers kiinnittää huomion jo kirjakaupassa. Sen vähäeleinen kansi, näennäisen pienikokoinen esine, kappalejaoton, täyteen puristettu 136-sivuinen romaani on aivan omanlaisensa. Se on kirjallisuutta, jota voi odottaa nimenomaan radikaalifeministisestä queer-kahvilakirjakaupasta Belgiassa löytävänsä.

Romaanin päähenkilön Hannahin äiti on ammuttu, ja isä murtuu rakkauden menetyksestä sodan keskellä. Isänkin kuoltua Hannah siirtyy tädeilleen mukanaan äidin päiväkirja sekä pohjaton rakkaus kirjallisuuteen. Kun täti lähettää hänet Lontooseen ihmissalakuljettajien kautta, alkaa uusi arki – kuulustelut, byrokraattiset koneistot tinkimässä totuutta ja uskottavuutta, sijaiskoti lempeän, keski-ikäisen Dianan ja tulisen varhaisaikuisen Annen luona. Addonia näyttää kiivastahtisella tarinallaan, miltä tuntuu elää jatkuvassa välitilassa, millaista on kasvaa aikuseksi heräävän, hyvinkin voimakkaan seksuaalisuutensa kanssa maassa, jonka pitäisi olla turva, mutta joka tuntuu ilmaisevan jokaisella mahdollisella tavalla ettei toinen ole tervetullut.

Eritrean historia ensin Italian ja myöhemmin Britannian kolonialisoimana aukeaa, kun Addonia käsittelee Hannahin ja Dianan kautta oman lähisuvun salaisuuksia, piilotettuja elämiä ja toimeentulotapojen kirjoa, joka valkoiselle hyvinkin keskiluokkaisesta taustasta tulevalle lukijalle avaa silmiä aivan uudella tapaa. Kun perheellä tai edes suvulla ei ole ollut vuosisatoihin valinnanvaraa, kun osa suvusta on joutunut orjiksi ja toinen osa myynyt niitä, kun perheessä on jouduttu selviämään rikoksilla, elätetty itsensä seksityöllä, salattu kokonaisia suhteita ja elämäntapoja, näyttäytyy kolonialismin jälkijäristykset hyvinkin vahvoina tähän päivään saakka. 

Tässä Addonia onkin ehdottomasti vahvimmillaan – lyyrinen, inhimillisesti poukkoileva ja moneen suuntaan kurotteleva romaani muistuttaa afrikkalaisesta kertomaperinteestä, pitkästä laulusta, joka sisältää kokonaisia elämiä.

Lue koko maailma: Eritrea

THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”

KEVYTTÄ JA VIILEÄÄ – JEN BEAGININ VIILEÄ VAALEA

JEN BEAGIN : VIILEÄ VAALEA

396s.

Otava 2023

Alkuteos: Big Swiss, 2023

Suomennos Maria Lyytinen

Viileä vaalea on pysynyt kirjainstagram-hittinä jo vuosia – se on julkaistu "jo" kolme vuotta sitten, mutta se näkyy syötteessä ja suosituslistoilla vähän väliä edelleen. Se on ollut myös omalla lukulistallani vähintään yhtä kauan, kyllähän kaikkien kehuma kirja toki kiinnostaa. Viileä vaalea saatiinkin verraten nopeasti suomeksi, ja vaikka tällainen tietty kulttuurinen puhe ja puhetapa on ehkä paikoin sujuvampaa ja nokkelampaa englanniksi¹, on Maria Lyytinen tehnyt oivallista ja hienoa suomennostyötä tämän kanssa.

Viileän vaalean perusidea on simppeli(hkö): 45-vuotias Greta, elämässään räveltävä henkilö, joka asuu itseään vanhemman Sabinen kanssa ränsistyneessä hollantilaistalossa Hudsonin reunamilla. Sabine katoilee, elämää pitää kasassa lähinnä Gretan työ parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Om:n asiakaskäyntien litteroijana, sekä Piñon-niminen rescue-rekku, jonka itsenäisyyttä, omaehtoisuutta ja omia rajoja Greta ihailee yli kaiken. Ja niin, pian myös FEW, eräs Omin asiakkaista, viileä vaalea sveitsiläinen, jonka tarina pitää Gretaa käsissään kuin sivuja kääntämään pakkottava romaani. Kun Greta sitten tapaa FEW:n kerran koirapuistossa, menee häneltä pasmat niin sekaisin, että hän valehtelee paitsi työnsä ja ikänsä myös nimensä. Ja aloittaa kiihkeän salasuhteen tuon naimisissa olevan, kerran äärimmäisen vakavasti pahoinpidellyn Flavian kanssa.

Viileän vaalean Greta toistaa (etenkin amerikkalaisesta) populaarikulttuurista tuttua, Anna Bogutskayan Unlikeable female characters -kirjassaan trainwreckiksi nimeämää epämiellyttävää naishahmoa hyödyntävää kuviota, jossa Greta toistaa stereotyyppiä keski-ikäisestä, emotionaalisen katastrofin partaalla olevasta, sekoilevasta ikinuoresta, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi". Greta on jättänyt turvallisen, emotionaalisesti läsnäolevan ja vakaan kihlattunsa kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen, koska "halusi tuntea olevansa elossa". Klassinen traumareaktio, terapeutti sanoisi, sillä usein tosiaan ahdistuneet ja kiintymyssuhteissaan toipumassa olevat sekoittavat turvan tylsyyteen ja ahdistuksen elossa oloon – on aivan ymmärrettävää, että kuolenkauhu tuntuu enemmän elämiseltä kuin eläminen itsessään, jos on joskus jotain vastaavaa kokenut. Lopulta hän rakastuu Flaviaa, Viileään vaaleaan, jonka kanssa suhde on vähintäänkin monimutkainen. Ja toki jatkuvan hylkäämisen pelon kanssa "elossa olevan" tuntuinen.

Asetelma voisi olla myös kiinnostava: The White Lotus -sarjan Tanyaakin muistuttava trainwreck-Greta olisi hyvinkin käyttökelpoinen hahmo esimerkiksi terapiakulttuurin, traumakulttuurin ja toisaalta myös epämiellyttävän naishahmon laajempaa yhteiskunnallista hallitsevuutta kommentoidessa, mutta nyt päähahmon käyttö hieman lässähtää – tai saa oikeastaan juuri terapiakulttuuria vahvistavan lopun, koska vain omiin traumoihin syventyminen lopulta saa Gretaa edes hieman eheämmäksi. Ehkä. Sitä ei kerrota, mutta loppu on harmillisen lattea, sillä yhdistettynä Flavia, Big Swissin, kykyyn ottaa oma tarina haltuunsa kieltäytymällä traumanarratiivista, käsillä olisi voinut olla aivan äärimmäisen kiinnostavakin keskustelu. Nyt kirja tuntuu kertovat, että kumpikin on ongelmallista, ja parhaiten voi se, joka yksilöpsykologisesti pelaa Käärme ja tikapuut -pelin terapiamuodossa oikeaoppisesti loppuun asti.

Kirjassa on paljon mistä pidin: Beagin kuvaa esimerkiksi naisten välistä seksiä, kiihkeää suhdetta ja tunnistamista ihanan suoraan, paikoin jopa rivosti, mutta aina hellällä, rakkaudellisella ja kunnioittavalla otteella. Kirja saa kepeähkön tyylinsä puolesta lukemaan itse itseään vinhalla vauhdilla, ja se on tosiaan koukuttavasti kirjoitettu. Monimutkaiset Trainwreckitkin ovat kokonaisia, elämänsä runtelemia henkilöitä, joiden psykologinen syvyys syntyy juuri siitä, ettei kukaan syvenny mihinkään, vaan räveltelee elämässä menemään – kuten enemmän tai vähemmän meistä itse kukin ainakin eniten hukassa ollessaan. Kaiken ei tarvitse olla aina täydellistä, kaiken ei tarvitse olla suoraa ja selkeää. Ihmiset toimivat vastoin moraaliaan ja arvojaan, koska tunteet vievät meitä enemmän kuin koskaan myönnämmekään. Parhaimmillaan Viileä vaalea on terävä ja hauska. Se on myös tavallaan tarkka ajankuva, mutta syvyydessään lähinnä sitä toistava, ei kriittinen tai sitä edes varsinaisesti kommentoiva. Sekin on ihan jees, mutta sillä on vaaransa – viihde ei ole koskaan vain viihdettä, vaan kepeydellään se myös uusintaa haitallisiakin kulttuurisia piirteitä. Kuten käsityksiä yksin paranemisesta, trauma- ja terapiakulttuurin yksilöllisyyksistä ja toisaalta siitä, miten kaikki lopulta olisi vain yksilön käsissä, kun hän ymmärtäisi käsitellä menneisyytensä. Se kun ei ole mitenkään poliittisesti neutraalia, kenellä siihen on mahdollisuus ja kapasiteetti ja kenelle sitä ei edes tarjota.

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Alaviitteet:

¹ Tässä ei ole sen kummepaa arvotusta suuntaan tai toiseen: en tarkoita tällä nyt sitä, että suomi on kömpelö kieli lukea ja englanti jotenkin parempi, vaan ainoastaan sitä, että koska suomen kirjakieli ja puhekieli on esimerkiksi englannin vastaavia kauempana toisistaan, tuo se välillä käännöksiin tiettyä jäykkyyttä kun kirja nimenomaan pelaa sillä kulttuurisella amerikanenglannin puhekielellä, jota sarjojen ja elokuvienkin läpi olemme tottuneet ottamaan vastaan. Koska vastaavaa tehdään vielä vähän suomeksi, on ymmärrettävää että tietyn finglish-sanaston suomentaminen tuntuu joskus vieraalta kun vakiintuneet käännökset puuttuvat.

KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

 DODIE BELLAMY : KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

309s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos: When the Sick Rule the World, 2015

Suomennos Viljami Hukka

Jos joululomalla lukemani Chris Krausin I Love Dick tuntui hetken kaiken alkupisteeltä, niin voi kaiken sukupuoliset, miten upealta tuntui päästä viimein jatkamaan jo marraskuussa aloittamani Dodie Bellamyn Kun sairailla on kaikki valta -tekstikokoelmahybridi loppuun. No, Kun sairailla on kaikki valta on toki itsessään kirjoitettu melkein kaksikymmentä vuotta Krausin I Love Dickin jälkeen, mutta ensimmäisenä Bellamyn suomennettuna teoksena sitä on toki edeltänyt jo varsin laaja tuotanto englanninkielisessä maailmassa. Jopa niin, että tosiaan esimerkiksi Maggie Nelsonin lisäksi juuri Kraus on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat Bellamyn nimenneet omiksi kirjallisiksi esikuvikseen. Eikä ihme.

Viime syksynä Viljami Hukan suomentama, neljästätoista erilaisesta tekstistä koostuva essee(hkö)kokoelma Kun sairailla on kaikki valta on new narrativen, uuskerronnan, yksi kiistattomia kulmakiviä. Vaikka tekstikokoelma koostuu erillisistä, toisaalla aiemmin yksittäinkin julkaistuista teksteistä, muodostaa se tällaisenaan vinhan vikuroivan kokonaisuuden, joka näyttää, miten kehollisuus, kokemuksellisuus, tunteellisuus ja toisaalta marginaaliset ilmiöt tarvitsevat myös uudenlaisia rakenteita tullakseen näkyviksi, tunnistetuiksi ja mahdollisimman aidosti toistetuiksi tekstimuodoissa. Bellamy käsitteleekin kirjassaan niin kodittomuutta ja gentrifikaatiota, E.T.:tä ja äitinsä kuolemaa, ruumiillisuutta, sairautta, yrjöä ja tukkeutuneita wc-putkia sellaisella vimmalla, että siitä on tietty Vakavasti Otettavalle Kirjallisuudelle tyypillinen etäännyttäminen, ironia ja pelkkä tekstin kautta näyttäminen hyvin kaukana.

Kehollisesta ja jopa eritteisestä kerronnasta huolimatta Bellamyn uuskerronta ei kuitenkaan tunnu suoralta vastineelta uusvilpittömyydelle. Se ei ole kyyneleisiin piilotettua emotionaalisuutta, yhteisyyden kokemusta ja ironiaan kyllästyneen kerronnan vastapaino sinänsä, vaan se näyttäytyy vahvemmin vaihtoehtoisena tapana kertoa kuin vain kokea. Uusvilpittömyys typistää monet asiat yksilön tunteiksi ja kokemuksiksi, Bellamyn uuskerronta taas näyttää jotain laajempaa yksilön ja toisaalta tarkkailtujen kokemusten kautta. Kun Bellamy kirjoittaa teoksensa viimeisessä, yli 40-sivuisessa esseessään Twitter-tornien varjoissa San Franciscon Google-busseista ja persoonattomista IT-työntekijöiden asuinkerrostaloista, joiden tieltä on purettu tuhansien ja tuhansien vähävaraisten ja kodittomien majoitustiloja, hän ei niinkään ulkopuolelta sääli kodittomia, vaan luo kehollista ymmärrystä siitä, millaista on kun oma tila viedään korporaatioiden nimissä. Kun kaupunki pyrkii ehkäisemään "kodittomuutta" vesitykittämällä kaduilla nukkuvia aamuyössä, kyse ei ole ironiasta eikä vilpittömyydestä, vaan maailmasta, jonka elämää ei voi kuvata ainoastaan älyllisellä tasolla.

"Stressigooglaan kuin hullu ja saan tietää, että Mid-Marketin alueella Twitterin päämajan lähellä käytetään korkeapaineistettuja vesitykkejä kodittomien häätämiseen. Kaupungin työntekijät huuhtelevat niillä jalkakäytävät joka aamu ensin puoli viideltä, sitten uudestaan kuuden aikaan. Vesitykkejä ei saisi suunnata ihmisiin, mutta silminnäkijät kertovat kodittomista, jotka huutavat kun vesi osuu heihin. Ei suojaa. Mietin hetkeä, kun tiedostaa, että kaikki on ohi, että nyt on menettänyt töpaikan rakastajan aviomiehen parhaan ystävän suurimman fanin – rauhaisa pysähdys, joka on niin armottoman selkeä, että siinä tekisi mieli viipyä ikuisesti – kuin seksin aikana silloin kun anatomia kristalloituu, eikä tarvitse enää äheltää vaan tajuaa tulevansa – lyönti vapaata pudotusta ennen kuin väistämätön räjähtää. Siltäkö hetki ennen kuolemaa kin tuntuu? Vesitykit pesevät pois virtsaa ulostetta neuloja roskia ihmisiä."

Selailen Bellamyn kirjan luettuani muitakin arvioita hänen teksteistään, ja huomaan, että etenkin Twitter-torneja on kritisoitu Bellamyn omasta sokeudesta hänen henkilökohtaiselle asemalleen – Bellamy asuu vuokrasäännellyssä kodissa, on osa sitä San Franciscon boheemia kulttuuria, joka osaltaan on tuonut gentrifikaation kaupunkiin. Osin näinkin, mutta ajattelen, että tässä lukija sekoittaa taas kirjailijan ja tekstin puhujan toisiinsa. Boheemi mahtuu (yleensä) samaan tilaan osattoman kanssa, ilman vesitykkejäkin. Toisaalta on myös hyvin vaikea nähdä Twitter-tornissa asuvan keskijohdon henkilön puolustavan kaikenlaisten ihmisten oikeutta kaupunkitilaan samalla kun heidän olemassa olonsa vuoksi kaupungissa ei ole varaa asua edes niiden kaupungin työntekijöiden, jotka heitä sairaana hoitavat tai toisaalta katuja tykein puhdistavat. Ja tässä lie aika oleellinen ero uusvilpittömyyden ja uuskerronnan välillä – näyttää, kertoa ja kokea voi myös irtaantumalla yksilöllisyydestään.

Bellamyn kaikki tekstit eivät ole näin eksplisiittisen poliittisia kuin Twitter-tornit. Bellamyn aiheet poukkoilevat oudosti seksuaalisten Lumikki-hahmojen ja metsäneläinten väliltä sairauden ja terveyden määritelmälliseen dikotomiaan, Kathy Ackerin maallisesta jäämistöstä yrjömanifestiin. Bellamylle kulttuuri on, se ei sinänsä ole matalaa tai korkeaa, se on E.T.-elokuvia, taidenäyttelyitä, oman viitekehyksen ja ajan taitelijoihin viittaamista. Myös Bellamyn omasta kerronnasta puuttuu valta-asetelma: hän ei kerro ylhäältä eikä alapuolelta, hän ei tarjoa valmista moraalista viitekehystä vaan itseasiassa jatkuvasti pyrkii tuhoamaan sen kapeita raja-aitoja. Ja silti, kuten Bellamy itsekin kirjoittaa: "kaikki taide on poliittista. Vallitsevia kulttuurisia arvoja joko uusinnetaan tai vastustetaan. Tästä ei pääse yli eikä ympäri."

Kaiki Bellamyn tekstit eivät ole ihan helpoimmasta päästä – osa haastaa kulttuuriviittauksilla, jotka eivät välttämättä ole ihan jokaiselle lukijalle allekirjoittanut mukaanlukien tuttuja, osa taas muotonsa ja rakenteensa puolesta. Ja tavallaan juuri se on yksi kokoelman vahvuuksista: aina kun ei ihan ymmärrä, putoaa kärryiltä, seuraa tekstiä jokin, mikä viekin täysin mukanaan, ja tarjoaa voimakkaita oivalluksia. Sitten taas hetkeksi hukutaan, kielen ja kerronnan eksyttäminä. Maaria Ylikangas tiivistää Bellamyn tekstin upean ytimekkäästi Hesarin arvion lopuksi: "Bellamyn esseet tunnustavat kirjoittajan ruumiillisena olentona, joka harhautuu ja korjaa kurssiaan. Siksi teksti on kujeilevaa, kokeilevaa, radikaalia ja rivoa. Se ei lankea opettavaisuuteen, mikä on yhdysvaltalaisen nykyesseen kiusallinen erityispiirre. Bellamyn esseet ovat himon ja inhon läpsäyksiä. Tässä karnevaalissa sopimattomat asiat tökkivät toisiaan niin pitkään, että päätyvät valitsemaan toisensa."

Bellamyn teksti todella antaa luvan olla kokeileva, harhaileva ja eksynytkin. Ja ennen kaikkea, poliittinen, pienimmissäkin mittakaavoissa. Kuten Bellamy itse sen toteaa:

"Vastarinnalle omistautuminen on kaunista."

PETER ASUI TALOSSA – DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

PIPSA LONKA : PETER ASUI TALOSSA

DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

71s.

Teatterin uusi alkukirjasto

Saatu arvostelukappaleena

Postauksen kuvat: Espoon teatteri

Tiedän että harva näitä jaksaa lukea, ja silti aloitan tällä: näin muutama yö sitten kummaa unta, jälleen. Oli räjähtäviä lähikauppoja ja tuleen sytytettyjä mummoloita, joiden ikkunasta näkyi todellisessa elämässä jo kuolleet isovanhempani onnellisina keskenään jutustellen. Mutta oli kummempaakin: oli toisesta ulottuvuudesta tullut Ihminen, jonka tehtävä oli jotenkin pelastaa meidät meiltä – meidän omalta tuhovoimaiselta keskinkertaisuudeltamme. Ihminen oli sivistyneemmästä, paremmasta maailmasta: tasaveroisesta, omaa elinympäristöään kunnioittavammasta (hyvä on, tämän ehkä keksin hereillä). Mutta erityisesti hänen sivistyneisyyttään kuvasi kielet – Ihminen osasi niitä kaikkia, pystyi koodaamaan minkä tahansa. Delfiinienkin naksutuksen, noin yhtenä esimerkkinä. Ja miten surullisen merkityksettöminä hän meitä pitikään, meitä, jotka kuvittelimme olevan erinomaisuutta opettaa delfiinille englantia sen sijaan, että oppisimme edes kerrankin jotain jostain muusta tavasta elää. Kunnioituksen ja vertaisuuden kautta (hyvä on, tämäkin ehkä lisäsin hereillä ollessani).

Unessa kenties sekottui hieman unen aikaan kesken ollut Pluribus-sarjan maailma ja Pipsa Longan Peter asui talossa -näytelmä, jonka sain luettua joululomalla. Peter on vimmainen, vihainenkin näytelmä eläinten puolesta ja ihmisen itsekkyyttä vastaan – se on kertomus todellisesta Peter-nimisestä delfiinistä, joka joutui 1960-luvulla keskelle ihmisen pöljimpiä kokeita, joka joutui opettelemaan englantia, joka lopulta teki ammeessa itsemurhan kaiken tuon "tutkimusotteen" nimissä. Tai kuten Laura Kytölä sen Helsingin sanomissa kirjoittaa: se on"[näytelmä, joka] tarkastelee eläinrakkauden paradoksia, ihmisen ´rakkaus´ kun voi tuhota eläimen." 

”(rakastan öisiä ukonilmoja, salamointia, jyrinää, kaatosadetta, jopa pelkoa johon herään

millaista on silloin valtameressä?)”

Lonka käsittelee näytelmässä niin näkemäänsä dokumenttia Peteristä, Peterin aikalaisihmisiä sen ympärillä, ihmisen kyltymätöntä halua saada kaikki luonnosta ja elämänmuodoista omien tapojensa ja kriteeriensä hallintaan. Peter on ollut osa koetta, jossa kokonainen talo on vuorattu vedellä, jossa se asui hoitajansa kanssa, jota sen sanottiin rakastaneen kuolettavuuteen asti. Näytelmätekstinä Peter taas on tuskanhuuto ihmisen julmuutta ja loputonta valloitushalua kohtaan, puheenvuoro muunlajisten oikeuksien ja tapojen puolesta. Mikä todella oikeuttaa vangitsemaan päivittäin satoja kilometreja vaeltavan nisäkkään pieneen taloon, mikä saa meidät ajattelemaan, että meidän kielemme on jotenkin opettamisen arvoista? 

Longan näytelmä on julkaistu ensin tekstinä, ja se saa teatteriensi-iltansa helmikuussa Espoon Teatterissa. Jo kirjan kansiin painettuna se on voimakas: teksti kulkee sivuilla, jotka ovat alhaalta siniset, polvenkorkuisesti vettä, se painottaa, kysyy, suuttuu, tuntee kaikkea sitä, mitä ihmisten olisi jo yli kuusikymmentä vuotta sitten pitänyt ymmärtää tuntea. Longan teksti kulkee vauhdilla, mutta pitää koko ajan upeasti pääsanomaansa, Peteriä ja sen kokemuksia keskiössä. Lonka yhdistää niin muita ajattelijoita, tutkimuksia, posthumanistista ajattelua ja tunnetta tavalla, joka viimein tekee oikeutta Peterille. Teatterisovituksen voi jo tämän perusteella uskoa vähintäänkin samaan.

”MUTTA

(ja tämä on se mitä piti sanoa aiemmin, se mikä katosi:)

ei kyse ole siitä, etteivät sanat riittäisi

SANAT RIITTÄVÄT KYLLÄ

- Maggie Nelson

vaan on myös se toinen kieli

LIHAN KIELI, siis elävän lihan, kehon, ruumiin ajatus, se missä kielellä ei ole mitään tekoa, minne se ei koskaan yllä, se ajattelu, kehon oma ajattelu”

Näytökset Espoon Teatterissa 9.2.-7.5.2026,

lisätietoa täällä