maanantai 24. maaliskuuta 2025

ORBITAL

 SAMANTHA HARVEY : ORBITAL
135s. 
Vintage 2023

"Everything, everything is turning and passing."

Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset. 

Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin. 

Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja  k a i k k e u d e s t a

Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.

Ennen kaikkea  Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.

Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.

"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."

torstai 20. maaliskuuta 2025

ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD
243s.
North Atlantic Books 2017


Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2025

LUKUVINKKEJÄ LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEESEEN, HUHTI-KESÄKUU



Lue maailma vuodessa -haaste jatkaa matkaansa, ja kolmas kuukausi jo mainiosti menossa. Listailin tammikuussa lukuvinkkejä afrikkalaiseen kirjallisuuteen sekä alkuperäiskansoihin kuuluvien kirjailijoiden kirjoista, ja nyt olisi vuorossa seuraavat kolme haastekohtaa. Lisää saa vinkata taas tuttuun tapaan kommentteihin!

LÄHI-ITÄÄN KUULUVAN MAAN KIRJAILIJAN KIRJOITTAMIA KIRJOJA

Susan Abulhawa : Jeninin aamut & Rakkaudetonta maailmaa vastaan / Palestiina
Zeina Abirached : Pääskysen leikki / Libanon
Rajaa Alsanea : Riadin tytöt / Saudi-Arabia
Azar Nafisi : Lolita Teheranissa / Iran
Hassan Blasim : Allah99 / Irak

Balsam Karam : The Singularity / Kurdistan
Marjan Kamali : The Lion Women of Tehran / Iran
Shahrnush Parsipur : Women Without Men / Iran
Layla Alammar : Silence Is a Sense / Kuwait
Samar Yazbek : The Crossing / Syyria
Zeyn Joukhadar : The Map of Salt and Stars / Syyria
Zebra Talkhani : My Past Is a Foreign Country / Saudi-Arabia
Zahra Hankir : Our Women on the Ground / kirjoittajat useasta eri Lähi-Idän maasta

SUORAAN JAPANISTA, KOREASTA TAI KIINASTA SUOMENNETTU TEOS

JAPANI

Shei Shōnagon : Tyynynaluskirja / suom. Miika Pölkki
Yoko Ogawa : Muistipoliisi / suom. Markus Juslin
Toshikazu Kawaguchi : Ennen kuin kahvi jäähtyy / suom. Markus Juslin
Banana Yoshimoto : Kitchen / suom. Kai Nieminen
Shikibu Murasaki : Genjin tarina 1 - kirsikankukkajuhla / suom. Martti Turunen
Mestarietsivä Peppunen -sarjakuvat / suom. Mayu Saaritsa

KOREA

Gu Byeong-Mo : Nainen ja veitsi / suom. Taru Salminen
Chung Serang : Sisunin maailma / suom. Riina Vuokko & Janne Tynkkynen

KIINA

Kevin Chen : Aavekaupunki / suom. Rauno Sainio
Yu Hua : Elämänkaari / suom. Rauno Sainio
Chi Ta-Wei : Kalvot / suom. Rauno Sainio
Yan Lianke : Neljä kirjaa / suom. Riina Vuokko

KIRJASSA KÄSITELLÄÄN MAAHANMUUTTOA TAI SE ON DIASPORAKIRJALLISUUTTA

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen : Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin
Nura Farah : Aurinkotyttö
Sara Al Husaini : Huono tyttö

Fariha Róisín : Survival Takes a Wild Imagination
Jessica Hernandez : Fresh Banana Leaves – Healing indigenous landscapes through indigenous science
Hala Alyan : The Arsonists' City
Zain Arafat : You Exist Too Much
Etaf Rum : Evil Eye
Ayesha Manazir Siddiqi : The Centre
Lamya H. : Hijab Butch Blues
Noor Naga : If an Egyptian Cannot Speak English

Ja täälläpä vielä elämänmittaisen lukuprojektini kirjalista, josta saanee vielä muutaman vinkin lisää: 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2025

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

ELLA-MARIA NUTTI : 
POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA
206s.
Johnny Kniga 2023
Alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022
Suomennos Jaana Nikula

Nuori, vielä alle 50-vuotias äiti on sairastunut parantumattomaan syöpään. Vielä nuorempi, itsenäsitä elämäänsä Tukholmassa jo joitain vuosia elänyt tytär ei tiedä. Ei, vaikka kertomaan painostaa psykologi ja äidin ystävä. Äiti yrittää kertoa. Yrittää, muttei kuitenkaan. Ja tulee sitten sanoneeksi puhelimeen, että tuleekin käymään. Viikonlopuksi. Jällivaarasta.

Ruotsalaisen, saamelaiskirjailija Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on häilynyt lukulistallani jo kauan, sillä sitä on joku minulle muistaakseni aivan henkilökohtaisesti suositellut. Nyt kun Ella-Maria Nutti on tulossa myös kevään Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille, sain viimein varattua teoksen kirjastosta. Visuaalisesti kaunis kirja vetää puoleensa, lyhyet, usein alle sivun mittaiset luvut saavat ahmimaan romaanin muutamassa päivässä.

"Muuan tytär näkee äitinsä. Hän rypistää otsaansa nähdessään liian laihan hahmon, mutta hymyilee sitten."

Nuttin romaani on puhuttu, käännetty ja suositeltu, eikä syyttä. Se käsittelee traagista aihettaan, lähestyvää kuolemaa sekä äidin ja tyttären hankalaa suhdetta helpostilähestyttävällä ja empaattisella otteella. Romaani vetää kuin itsekseen, Nutti kirjoittaa etenkin kaikkein tunnepitoisimmat kohtaukset taiten, ei suoraan pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, mutta tulee tehneeksi niin yrittämättäänkin. Hankala, huomautteleva ja haparoiden lastaan lähestyvä äiti on hahmona lempeän raivostuttava, tunnistettavan ärsyttävä, inhimillisen rikkinäinen. Nutti tuo teokseen paloja äidin historiasta ja menneisyydestä, Jällivaaran kaivokset ja muistisairaat isät taustoittavat monimutkaista ja hankalaakin äiti-tytär-suhdetta.

...ja ehkä ihan himpun liikaakin, tai liian alleviivaten. Vaikka romaanissa on paljon hyvää, ja voin vilpittömästi suositella sitä eteenpäin, näkisin ettei se kirjallisesti ehkä aivan yllä sille tasolle, jota siltä jostain syystä odotin. Ehkä ihan omaan täyteen potentiaaliinsakaan? Nutti kirjoittaa hyvin, mutta yhtaikaa hieman turhia kikkaillen – ymmärrän vieraannuttamisen ja etäännyttämisen keinot, jota romaanissa käytetään, mutta nyt osa niistä tuntui hyvinkin päälleliimatuilta - ja samalla toisaalta henkilöhahmojen psykologinen syvyys jää näinkin suurten ja rankkojen aiheiden alla varsin ohueksi. Jos kerronnan ylimääräiset twistit olisi käytetty hahmojen terävöittämiseen ja syventämiseen, oltaisiin jo paljon vahvemmilla vesillä. Nyt monimutkaisuus ja suhteen ristiriitaisuus tulee näytetyksi hieman alleviivatuin keinoin ja se jättää sen kuitenkin yksioikoisemmaksi kuin tällaiset suhteet ovatkaan.

Ja silti: tätä kirjaa suosittelen, kun kaipaa tunteikasta ja inhimillistä tarinaa. 

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija

keskiviikko 26. helmikuuta 2025

GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS
208s.
Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 
'But why?'
'Why what?'
'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'
Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬