SHEHAN KARUNATILAKA : THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA
386s.
Sort of Books 2022
35-vuotias sotavalokuvaaja Maali Almeida herää kuolleena, jossain tietoisuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ei olekaan paratiisi, vaan itseasiassa aivan tyypillinen srilankalainen verotoimisto. Julkisen viraston tapaan etenemään pääsee vasta kun on suorittanut byrokraattisen koneiston välivaiheet, eli puhdistanut korvansa ja listannut syntinsä. Maali Almeidalla on jäljellä seitsemän kuuta, ja vasta sitten hän voi siirtyä Valoon.
“Humans believe they make their own thoughts and possess their own will. This is yet another placebo that we swallow after birth. Thoughts are whispers that come from without as well as within. They can no more be controlled than the wind. Whispers will blow across your mind at all times and you will succumb to more of them than you think.”
Tunnustan: Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida (myöhemmin tässä postauksessa Maali Almeidan Seitsemän kuuta) on ollut minulla yhteensä vuoden lainassa kirjastossa. Ensin se oli jo maksimiuusimismääränsä, eli puolisen vuotta, kunnes sen kerran jo fyysisesti palauttaen nappasin sen kirjaston englanninkielisestä hyllystä itselleni takaisin. Maali Almeidan seitsemän kuuta tuntuu tiiliskiveltä ja keskittymistä vaativalta lukuromaanilta, joka on parhaimmillaan mahdollisimman tiiviisti luettuna, joten oikeaa lukuhetkeä todella piti etsiä. Ja kuten yleensä, kesälomallahan se usein on.
Ennakkokäsityksistä huolimatta Maali Almeidan seitsemän kuuta ei kuitenkaan ole varsinaisesti tiiliskivi (onhan se alle 400-sivuinen) eikä myöskään erityistä keskittymistä vaativa, vaan se todella imaisee mukaansa. Keskittymistä se vaatii ainoastaan siinä mielessä, että sen maailmaan uppoutuminen vaatii hetkensä, kuten tällaisten runsaudensarvien kanssa noin yleensäkin. Seitsemän kuuta kun on yhtaikaa tarina paitsi Sri Lankan verisestä sisällissodasta ja sen osapuolista, politiikasta, korruptiosta ja terrorismin määritelmästä kuin ihmissuhteista, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä ja homoudesta 1990-luvun saarivaltiossa. Kaikesta yltäkylläisyydestään huolimatta – ja pitkälti myös sen ansiosta – opus on kuitenkin erityisen koukuttava, houkutteleva ja vahva, se todella vie lukijansa miljööseensä ja rakentaa henkilöhahmonsa ihailtavalla huolellisuudella, oli kyse sitten päähenkilöstä tai hänen sivuhahmoistaan eri läheisyyden kehillä.
“You know why the battle of good vs evil is so one-sided, Malin? Because evil is better organised, better equipped and better paid. It is not monsters or yakas or demons we should fear. Organised collectives of evil doers who think they are performing the work of the righteous. That is what should make us shudder.”
Shehan Karunatilakan englanti soljuu ja kuljettaa mukanaan, kerronta on lempeän kaikkitietävää, rakenteellisia ratkaisujaan taiten hyödyntävää sekä ihanan nokkelaa, mustalla huumorilla ja omilla syvyyksillään leikittelevä. Se ei kompastu aiheuden paljouteen, vaan onnistuu rakentumaan taitavaksi jännäriksi ja rikosmysteeriksi, jossa Maali Almeidan kuollutta hahmoa käytetään hänen oman potentiaalisen murhansa selvittämiseen.
Karunatilakan runsas romaani jättää myös miettimään maagisen realismin ja fantasian käsitteitä sekä sitä, miten me valkoiset länsimaalaiset niihin suhtaudumme. Toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa käytiin nimittäin tätä sivuavaa keskustelua kun Silvia Hosseini haastatteli argentiinalaista Camila Sosa Villadaa hänen Yöeläimiä-romaaninsa tiimoilta, ja kysyi kirjailijalta mitä mieltä hän on meidän valkoisten länkkärien näkemyksestä tulkita kirjaa maagisen realismin käsitteen kautta. Sosa Villada naurahti, ja sanoi olevansa mieluummin köyhän naisen scifi-kirjailija, kirjoittavansa omasta kulttuuristaan sen omalla kielellä tieteisfiktion elementtejä käyttäen. Keskustelu lähti Litissä aika pian jo toiseen suuntaan, mutta jätti minut pohtimaan tämän srilankalaisen kirjan kohdallakin esiin nousseita ajatuksia: kuka ja mikä määrittää realismin, entä sen "maagisuuden" elementit? Miksi meidän kirjallisuutemme on totta ja realistista, mutta ei-länsimaisen tarinankerronnan aivan elementaarisetkin piirteet taas jotain ei-totta, maagista ja käsittämätöntä, joka täytyy jo käsitteiden tasolla erottaa tositodesta? Onhan kuoleman jälkeisen elämän kuvaaminen toki varmasti määritelmällisesti juurikin fantasiaa, mutta kuka tarkastelee sanojen välistä valta-asetelmaa, kun ei-valkoinen kerrontaperinne laitetaan ei-toden alle ja länsimainen kerrontaperinne taas saa puhdasverisen realismin viitan ylleen? Ja kun tästä tulee odotus, siis siitä, että ei-länsimaiset kertovat meille viehättäviä ja epärealistisia tarinoita, jotka paketoivat ruman totuuden sisäpolitiikasta viehkeään maagisuuteen, mitä muuta maaginen realismi on kuin yltäkylläinen tapa eksotisoida kaikki ei-lännestä tuleva?
No, palatakseni Maali Almeidan seitsemään kuuhun, Karunatilaka pyrkii kyllä välttämään viimeiseen asti itse omaa eksotisointiaan. Seitsemän kuun Sri Lanka on kirjassa nimenomaan realistisen monikerroksinen: se on täynnä hähmäisiä poliittisia verkostoja, sisällissodan tarkkarajaisia mutta yksilön kannalta epämääräisen fanaattisia osapuolia, verta, kyyneleitä ja syvää homofobiaa. Ja samalla se on rakkautta, kauneutta ja huolenpitoa, yhteisyyden ja ymmärryksen voimaa. Karunatilaka kietoo yhteen niin monta eri teemaa niin taitavasti, etten lainkaan ihmettele tämän kirjan Booker-palkinnon voittoa vuodelta 2022. Näin laadukasta lukukirjallisuutta paitsi lukee myös suosittelee erityisen mielellään ihan jokaisen lukupinoon.
“Do not be afraid of demons; it is the living we should fear. Human horrors trump anything that Hollywood or the afterlife can conjure. Always remember this when you encounter a wild animal or a stray spirit. They are not as dangerous as you.”
