YKSIN, KIITOS

 

MARIKA RIIKONEN : YKSIN, KIITOS

264s.

Hertta 2023

Saatu arvostelukappaleena

Millaista on elää ekstroverttien ulospäinsuuntautuneessa maailmassa, kun itse kaipaa erityisesti tyhjiä huoneita, täydellistä hiljaisuutta ja omaa rauhaa aamukahvin pariin? Entä millaista on viettää juhlia, kun uupuu jo ajatuksesta ihmisten kohtaamisesta? Entä miksi yhteiskunta suhtautuu yksin eläviin aina parkoina reppanoina, jotka jotenkin täytyy pelastaa, silloinkin kun he eivät välttämättä itse ymmärrä pelastusta tarvitsevansa? Jotain tällaista ja paljon muutakin käsittelee toimittaja-kirjailija Marika Riikosen uutuusteos Yksin, kiitos, jota Hertta-kustantamosta tarjottiin minulle syksyn kunniaksi arvostelukappaleeksi. Aihe kiinnostaa, sillä elän itsekin ehdottomasti kaikkein onnellisinta elämääni juurikin yksin. Itsekseni, omassa rauhassa, omaan tilaan vetäytyneenä.

Riikonen aloittaa teoksensa mielenkiintoisesta näkökulmasta tutkiessaan miten negatiivisia mielleyhtymiä yksinolo, vapaaehtoinenkin tuo ihmisten mieleen. Ihmisten sosiaalista puolta jaksetaan mainostaa ehtymättömänä luonnonvarana, ja silloinkin kun joku kirjoittaa Hesarin neuvontapalstalle pyytääkseen keinoja oman ajan saamiseen, kehottavat psykologit holhoten kysyjää miettimään nyt todella tarkasti, että kaipaako hän tosiaan omaa aikaa vai kuvitteleeko nyt harhaisesti vain, olemmehan me ensisijaisesti sosiaalisia eläimiä.

Miten raivostuttavaa. Rakastan itse yksinoloa, ja esimerkiksi pandemia-ajasta minulla alkaa olla jo varsin romantisoitukin kuva ihanana, loputtomana omana aikana, jolloin fomo ei vaivannut eikä minnekään tarvinnut lähteä. Sittemmin olen oppinut kaivamaan omaan arkeeni vielä enemmän omaa aikaa, lempiasiani on ehdottomasti viikottainen ihmisvapaapäiväni, jolloin en ole edes puhelimitse kehenkään yhteydessä. Tein ennen äärimmäisen sosiaalista työtä, ja ajattelin sen olevan syy vetäytymisen tärkeydelle, mutta nyt kotona etänä väikkäriä puurtaessa huomaan kaipaavani sitä edelleen. Aikaa, jolloin olemassa vain ja ainoastaan minulle. Ja siitä ajasta, sen tarpeesta ja arvokkuudesta on Marika Riikonenkin lähtenyt kirjoittamaan kirjaansa.

Riikonen tuo kirjaan valtavan määrän äärimmäisen kiinnostavia näkökulmia ja terminologiaa; hän sivuaa yksinolon tarpeen unohtamista yksinäisyystutkimuksissa, parisuhdehegemoniaa ja romanttisten suhteiden ylivaltaa yhteiskunnassa, naisen asemaa ja jatkuvasti saatavilla olon vaadetta, yksin matkustamista, etätyötä jne jne jne, mutta kirjaa vaivaakin ehkä juuri tämä: Riikonen tunkee, sivuaa ja mainitsee, muttei malta pysähtyä, tarkastella, analysoida ja perustella. Hän toteaa, että tämäkin, tämäkin on ongelma! Ja ratkaisee sen ohittamalla ongelman niinkin yksinkertaisesti kuin mutta ei sen tarviis olla! Argumentaatio on pidemmän päälle siis aika puuduttavaa ja vähän laiskaa, enkä oikein näe tämän kirjan kanssa muuta ansiota, kuin sen, että jos sattuu olemaan Riikosen kanssa täysin samaa mieltä, pääsee nyökyttelemään, että no niinpä. Erimieliselle tai esimerkiksi aihetta enemmän ymmärtämään haluavalle kirja ei sinänsä tarjoa juuri mitään, pitkälti runsaudenpulan ja pinnallisen käsittelytavan vuoksi. Osin kirjailija myös lukee omia lähteitään aika vinoon, suurin kritiikki menisi ainakin Malin Lindrothin Vanhapiika-kirjan luennalle, jossa Riikoselta menee selvästi viuhuen ohi, miten Lindrothin kirja käsittelee nimenomaan rakkauden puutteesta johtuvaa surua, jota joskus suhteessa ollut ei voi ymmärtää latistaen ko. kirjan juurikin suhteessa olleen ylimielisellä "viisaudella" siitä, että kyllä sitä kuule on myös vapaaehtoisia vanhoja piikoja, olipa ärsyttävää kun yksinäisyydestään kärsivä ihminen ei vain ymmärrä nauttia kun minäkin nautin.

Osin tuntui, että Riikonen kävi jopa varjonyrkkeilyä sellaisten ilmiöiden kanssa, joita ei ihan tuossa laajuudessa ole olemassakaan; kyse toki voi olla tyylivalinnasta, mutta jos kritisoi kirjan alussa esimerkiksi introvertti-ekstroverttibinääriä haitalliseksi introvertin näkökulmasta, ei ehkä kannata myöhemmin kirjassa käyttää ekstroverttiä jonkinlaisena mystisenä olentona, jota yksinolontarve ei koskaan koskisi. Riikosen tietynlainen sokeus omille stereotyyppisille mielipiteille ja jopa mutulla heitetyille "faktoille" syö kirjan kokonaisuskottavuutta, etenkin jos sitä yrittää lukea jonain muunakin kuin yksittäisen turhautuneen ihmisen tunnepurskauksena. Toki voi olla kyse myös sukupolvierosta, kuplaerosta tai mistä tahansa muusta erosta, mutta tuntuu että kirjailija itse luo yksinolontarpeesta suuremman peikon kuin ulkopuoliset, puolustaa kiihkeästi jotain huomaamatta, että uhkaa ja arvostelua ei ehkä todellisuudessa ole ihan niin paljoa kuin itse on ajatellut. Vaan juuri sen takia se itsekritiikki, itsensä näkeminen, sokeiden pisteiden tutkiminen olisikin tuonut tähän kirjaan ihan valtavasti enemmän.

Lopulta ehkä vielä totean, että Riikosen Yksin, kiitos onkin enemmän turhautuneisuudesta humoristisuuteen asti purkautunut tunnepamfletti kuin tietokirja yksinelämisestä ja yksin olemisen tarpeellisuudesta virikkeitä, ääniä, aistimuksia ja ihmiskohtaamisia täynnä olevassa nykymaailmassa. Sillekin on ihan varmasti tarvetta, ja uskon, että moni lukija pitää tällaisestä rempseästä ja reippaasta otteesta, jossa ei turhia pohdita vaan tuuletellaan menemään, mutta koska Riikonen itsekin sanoo, ettei ko. aiheesta olla juuri kirjoitettu, olisin itse kaivannut syväluotaavampaa ja vähemmän Riikosesta itsestä ja enemmän yksinolon tarpeesta kertovaa teosta. Kirjan parhaat oivallukset ja alleviivaamani virkkeetkin kun lopulta olivat muista teoksista lainattuja, eivät lainkaan Riikosen omia ajatuksia. 

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan ole kaikille, joten anna ihmeessä tälle mahdollisuus, etenkin jos oma taistelu yksinoloa vastaan tuntuu yksinäiseltä. On tästä ainakin vertaistueksi, ehkä.