ELISA SHUA DUSAPIN : SOKCHO TALVELLA
148s.
Siltala 2023
Alkuteos: Hiver à Sokcho, 2016
Suom. Anu Partanen
Melankolinen ja hento tarina lähtee liikkeelle pohjoisesta Etelä-Koreasta, läheltä Pohjois-Korean rajaa, Sockhon lomakaupungista, joka uinuu talvikaudella. Katujen pimeydessä välkkyy neon-valoja ja räntäsade, rantojen aallot lyövät vuoroin hikotellen kohti muovituolein varusteltuja kalakojuja. Nuori ranskalais-korealainen nainen työskentelee pienessä Parkin pensionaatissa, jonka vieraat koostuvat japanilaisesta vuorikiipeilijästä, kauneusleikkauksestaan piilossa toipuvasta nuoresta soulilaisesta naisesta sekä ranskalaisesta sarjakuvataiteilijasta. Tunnelma on pysähtynyt kuin vain turismilla elävissä maailmankolkissa sesongin ulkopuolella voi olla.
"Kun luon tarinaa, se alkaa aina etääntyä minusta, ryhtyy kertomaan itse itseään... Sitten mieleen tulee toinen tarina, mutta sen tiellä on tietysti tuo työn alla oleva tarina joka edistyy kuin itsestään, ilman että käsitän sitä, ja se täytyy saada ensin valmiiksi, ja kun sitten viimein voin aloittaa uuden tarinan, sama toistuu..."
Hänen sormensa riipivät raivokkaasti lonkeroa.
"Joskus tuntuu, etten ikinä onnistu välittämään sitä mitä haluan todella sanoa."
Mietin hetken.
"Ehkä niin on parempi."
Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin juuri suomennettu esikoisteos kuljettaa (länsimaiset) lukijansa paikkaan, jossa harvoin tulee edes kirjojen sivuilla vierailtua. Pohjois-Korean rajan tuntumassa ollaan kaukana pääkaupungin muovisesta, ikuisesta hälinästä, mutta toisaalta myös nykyajasta, identiteetistä, itsestään, jumissa kahden ajan ja maailman välillä. Siellä ollaan lähellä sotaa, joka ei koskaan päättynyt, äitiä, jota ei voi jättää yksin, rakennuksia, joiden putket ja lämmitys lakkaavat toimivasta talvisin. Yhtaikaa kaukainen kolkka on ikiaikainen, ja sen hauraasta tunnelmasta saa kiinni maailman toiseltakin laidalta.
Dusapinin vähäeleinen, jopa persoonaton, sivusta katsova ja toteava kieli on kuin elokuvakäsikirjoituksesta, ja sellaisenaan se toimiikin nostamaan teoksen tapahtumat, pienet eleet, osumat ja maisemat visuaaliseksi kuvaksi, viipyileväksi taide-elokuvamaiseksi kollaasiksi, jossa kuvataan melankolisen musiikin tai jopa täydellisen hiljaisuuden taustoittamana arkisia hetkiä, pieniä kohtaamisia, kuplivan oluen sihinää, talvista merta, jonka aallot iskevät autiolle rannalle, pöydälle kolahtavia lautasia täynnä mustekalan lonkeroita. Ehkä jostain kuuluu koreankielistä puhetta, ehkä auto kaasuttaa kauemmas, mutta lähikuvassa on silti vain nuori nainen ja sarjakuvataitelija. Hetket voivat katketa milloin tahansa, ja niin ne tekevätkin, etäinen kerronta ja kieli ainoastaan näyttää muttei selitä.
Dusapin törmäyttää taiten hyisen Normandian ja kolkon talvisen Sokchon, erillisyyden sekä ulkopuolisuuden ja kaksi eksyneenoloista hahmoa, seisovan tunnelman ja ohikulkevan maailman. Sivustaseuraaja ei saa maailmasta kiinni, vaan se lipuu hänen otteestaan, sarjakuvapiirtäjä ei saa vangittua haluamaansa, vaan kaikki peittyy kaiken tahrivaan musteeseen. Kerrokset, etäisyydet ja tavoittamattomuus on käsinkosketeltavaa, ja se onnistuu jättämään yllättävänkin voimakkaan, visuaalisen jälkimaun kirjan loputtua. Hentoisen ohut teos on fyysisesti juuri niin keveä kuin tarina on kaukainen, ja se saa kaiken voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. Hieno romaani, kaiken kaikkiaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti