HALUN POLITIIKKA

AMIA SRINIVASAN :

HALUN POLITIIKKA – 2020-LUVUN FEMINISMI

344s.

Gummerus 2022

Alkuteos: To Right to Sex // 2021

Suomennos: Laura Lahdensuu

Pyydetty arvostelukappaleena

Valtavirtafeminismin julkinen kritiikki on nousussa – ja se on äärimmäisen hyvä asia. Luin lokakuussa Alison Phippsin Minä, et sinä -teoksen, ja aloitin melkein heti perään tämän Amia Srinivasanin Halun politiikan, joka itseasiassa liikkuukin varsin samoilla vesillä Phippsin kirjan kanssa. Terävää, herättelevää intersektionaalista feminismiä, halua, seksiä, pakkovaltaa ja incel-kulttuuria huomattavasti mediafeminismiä monimuotoisemmassa paketissa. 

Srinivasan viisi laadukasta ja laajaa esseetä halusta, seksistä, vallasta ja yhteiskunnasta. Aloitusessee, Miesten vastainen salaliitto, risteää niin paljon juuri tätä ennen lukemani Phippsin teoksen kanssa, että se menee jo omassa päässänikin hieman sekaisin, enkä ole ihan varma kuka argumentoi mitäkin, mutta joka tapauksessa se on hyvä aloitusteksti tuleville. Onko feminismi siis todella jonkinlainen miesvihamielinen salaliitto, vai voisiko siinä sittenkin olla kyse jostain laajemmasta?

Puhun opiskelijoilleni pornosta sekä Oikeus seksiin -esseet taas alkavat olla jo vahvemmin omaäänisiä, monipuolisia ja sekä feminismin historiaa, sen kehitystä että nykypäivää ruotivia tekstejä, jossa haastetaan vallan hienosti vallalla olevia käsityksiä niin pornosta, suostumuksesta kuin incel-kulttuurin esiin nostamasta käsityksestä, että seksi olisi jotain, mihin jokaisella meistä on oikeus samalla tavalla kuin ihmisellä on oikeus perusturvaan, ruokaan ja kotiin. Srinivasan käsittelee aiheitaan monipuolisesti, tarkasti ja terävästi, ja etenkin incel-tekstilleen kirjoittamassa Huomioita ja päätelmiä -jälkikirjoituksessaan hän ruotii myös hyvinkin syvällisesti esseestään saamaansa palautetta ja palautteen pinnallista argumentointia. Srinivasanin tapa kirjoittaa on rauhallinen, mutta silti hän uskaltaa haastaa: on voitava yhtaikaa irtisanoutua siitä incel-liikkeen ajatuksesta, että naiskeho kuuluu otettavaksi kenelle tahansa mutta myös haastettava käsitystä siitä, mitä me pidämme haluttavana nyky-yhteiskunnassamme. Porno-essee onkin incel-esseelle hyvä pari, sillä halusta puhuessamme on oleellista tarkastella, kuka päättää mitä me haluamme. Srinivasanin argumentti onkin vahva: sinun halusi ei ole sinun. Se, että "satut" pitämään tietyn näköisistä, värisistä, pituisista ja painoisista ihmisistä, ei ole sisäsyntyistä, vaan se on kulttuurin tuotos. Ja tämän tuotoksen seurauksena on myös incel-kulttuurin itse itseään ruokkiva arvoasetelma; heidän kohdallaan kun ei ole kyse siitä, etteivät he saisi seksiä ylipäätään, vaan ennemminkin siitä, etteivät he saa seksiä kapitalistisen arvoasteikon "ylimmän tason naisilta". Ajatus on karmaiseva, mutta kuten Srinivasan argumentoi, se on silti koko incel-yhteisön yhteinen pohja, jossa patriarkaaliseen arvoasteikkoon, alfamiehistä sigmamiehiin, uskominen itseasiassa on syy heidän "ahdingolleen", ei seuraus, kuten he haluavat itse asian kääntää. Naisvihan ja samalla naiskehon itselleen vaatiminen on paradoksi, mutta kaikessa monitahoisuudessaan syvä ja feminismiäkin kaipaava ongelma. Halu on poliittista, halutaan sitä myöntää tai ei, ja siksi sekä oman että etenkin yhteiskunnallisen halun kohteita on opittava tarkastelemaan kriittisesti.

Toisaalta Srinivasanin esseet Ei sänkyyn opiskelijoiden kanssa sekä Seksi, pakkovalta ja kapitalismi laajentavat näkökulmaa halusta taas aivan uusiin suuntiin. Opettaja-opiskelijasuhteita ruotiva essee on raikas ja hieno, ja Srinivasan tuo siihen näkökulman psykoterapiasta, jonka soisi kuuluvan pedagogisiin opintoihin automaattisesti. Opettajaa ja terapeuttia kun yhdistää samankaltainen valta-asema suhteessa opetettavaan/terapia-asiakkaaseen, mutta vain jälkimmäistä ammattikuntaa velvoitetaan tarkastelemaan syvemmässä laajuudessa vastuuta ja valtaa omasta asemastaan, kun tilanteeseen eri psykologisin perustein mahtuu myös tunteita ja halua. 

"Se, että feministit kannattavat rangaistusmentaliteettiin perustuvia ratkaisuja – kadulla partioivia poliiseja, vankilaan lähetettäviä miehiä – tarjoaa hallitsevalle luokalle tekosyyn olla ottamatta kantaa rikosten syvimpiin syihin: köyhyyteen, rodullisiin valta-asetelmiin, rajoihin ja kasteihin. Nämä ovat myös naisten epätasa-arvon syvimpiä syitä sikäli, että nämä voimat ja niiden lieveilmiöt – pula asunnoista, terveydenhoidosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kunnollisista työpaikoista – aiheuttavat suurimman osan naisten kurjuudesta."

Pakkovaltaa käsittelevä essee tuo esiin oivallisia näkökulmia rangaistusfeminismin nurinkurisuudesta, uskostamme siihen, miten kapitalistinen ja patriarkaalinen oikeusjärjestelmä voisi korjata ongelmat, joita se itseasiassa tuottaa. Srinivasan osoittaa selkeästi, että oikeuslaitokseen ja poliisiin sokeasti uskova feminismi itseasiassa syventää eriarvoisuutta, sillä vaikka se onnistuu puuttumaan silloin tällöin valkoisiin vallankäytön ongelmiin, tulee se samalla aiheuttaneeksi ongelmia vahvemmin rodullistettujen, köyhien ja paperittomien keskuudessa. Ja kyllä, tätä tekee myös tällä hetkellä meidän mediamme ja hallituksemme: kerää kaduille lisää poliiseja ja suunnittelee vahvempia rangaistuksia nuorisorikollisille sen sijaan, että aidosti keskittyisi pohtimaan, mistä nuorten niin sanottu "jengiytyminen" ja rikollisuus maamme suurimmissa kaupungeissa todella johtuu. Mutta kuten Srinivasan esittää, näin huomio kiinnittyy yksittäisten pahisten rankaisemiseen ja häivyttää taustalta sen eriarvoisuuden ongelman, johon esimerkiksi segregoitunut koulujärjestelmämme on pääkaupunkiseudulla ajautunut. Nuoret voivat yhtä huonommin, ja nyt heitä myös rangaistaan siitä. Valkoinen, hyvinvoiva keskiluokka voittaa näennäisellä turvallisuuden tunteella, kaikki muut häviävät kun politiikan pitkän aikavälin leikkaustoiminnan seuraukset vain kumuloituvat nyt myös vankilakierteiden jälkijanassa.

Amia Srinivasan on filosofi ja politiikan tutkimuksen professori Oxfordista. Tieteellinen tausta näkyy hänen argumentoinnissaan, ja Halun politiikka onkin hieno kurkistus akateemisempaan feminismiin, joskin hyvin helpostilähestyttävällä ja yleistajuisella tavalla. Srinivasanin teos onkin äärimmäisen hyvä intersektionaalisen feminismin perusteos, jota tekee mieli suositella kaikille, joille feminismi on vielä vain ja ainoastaan valkoisen cis-naisen liike. On aika siirtyä eteenpäin, niin feminismissä kuin yhteiskunnassakin, kohti solidaarisempaa ja yhteisöllisempää politiikkaa.